Moi.
Ajattelin tässä kirjottaa tänne mun ongelmasta..
Noh olen tyttö ja masennuksen(3 vuotta) jälkeen todennut että jos joudun sosiaalisiin tilanteisiin kehitän itselleni kuoren, ja annan käsityksen että olen itsekäs(oikeastaan olen, mutta en ihan NIIN itsekäs..) ja narsistinen.. joskus oli ihan kiva karkottaa ihmisiä tieltäni, mutta nyt kun oikeasti haluaisin tutustua ihmisiin siitä tuli ongelma..
Olen oikeasti SIETÄMÄTÖN. Kun sen itse huomaa niin ajattelee että; "huh, huh, kuka tuo vitun ämmä on."
En ole oikeasti semmoinen, se johtuu vain siitä että olen hirveän ujo tutustumaan ihmisiin ja minulla on ajoittain alenmuuskomplekseja.
Toisaalta pelkään hirveästi sitä että minusta tulee samanlainen kuin pari vuotta sitten; vaikka haluaisin puhua, en pysty puhumaan.
En halunnut kirjoittaa tätä yksinäisyys palstalle, koska se ahdisti minua.
Pyydän että joku lukee tämän ja osaa auttaa..
kertokaa vaikka omia kokemuksia 'narsistisita' henkilöistä joihin olette joutuneet tutustumaan..
Ajattelin tässä kirjottaa tänne mun ongelmasta..
Noh olen tyttö ja masennuksen(3 vuotta) jälkeen todennut että jos joudun sosiaalisiin tilanteisiin kehitän itselleni kuoren, ja annan käsityksen että olen itsekäs(oikeastaan olen, mutta en ihan NIIN itsekäs..) ja narsistinen.. joskus oli ihan kiva karkottaa ihmisiä tieltäni, mutta nyt kun oikeasti haluaisin tutustua ihmisiin siitä tuli ongelma..
Olen oikeasti SIETÄMÄTÖN. Kun sen itse huomaa niin ajattelee että; "huh, huh, kuka tuo vitun ämmä on."
En ole oikeasti semmoinen, se johtuu vain siitä että olen hirveän ujo tutustumaan ihmisiin ja minulla on ajoittain alenmuuskomplekseja.
Toisaalta pelkään hirveästi sitä että minusta tulee samanlainen kuin pari vuotta sitten; vaikka haluaisin puhua, en pysty puhumaan.
En halunnut kirjoittaa tätä yksinäisyys palstalle, koska se ahdisti minua.
Pyydän että joku lukee tämän ja osaa auttaa..
kertokaa vaikka omia kokemuksia 'narsistisita' henkilöistä joihin olette joutuneet tutustumaan..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla on vähän sama ongelma. En jostain syystä uskalla tutustua ihmisiin tai hypätä uusiin ihmissuhteisiin. Jollain tavalla aina onnistun vetoamaan omaan itseriittoisuuteeni. En tarvitse muita. Silti kaipaan hirveästi kavereita ja ystäviä, mutta jos niitä jostain ilmaantuu niin en uskalla omistautua heille (ehkä pelkään taas tulevani hylätyksi) ja siitä syntyy heti ongelmia. Eikä ole mikään yllätys että ystävyys katkeaa jonkin ajan kuluttua... ja masennun. Ehkä se itserakkaus ja muiden katsominen nenänvartta pitkin on joku ihmeellinen tapa selittää ujous niin, että itse on muka liian hyvä toiselle. En tiedä. Vaikeaa tämä elämä silti on. Ja minä olen juuri nyt sellaisessa elämäntilanteessa, että kaikki yhteydet entisiin lukiokavereihin on katkenneet ja syksyllä pitäisi yliopistolta löytää ystäviä. Pelonsekaisin tuntein odottelen sitä syksyn saapumista, en haluaisi olla sellainen nenä pystyssä kulkeva itseriittoinen sika vaan muista kiinnostunut tavallinen ihminen. Hyvät neuvot tosiaan olisivat tarpeen... olen kamala pelkuri. Kuitenkin tiedän olevani tosi kiva ihminen, mutta sen huomaaminen saattaa kestää tovin kauemmin kuin muilta ihmisiltä.
"En jostain syystä uskalla tutustua ihmisiin tai hypätä uusiin ihmissuhteisiin. Jollain tavalla aina onnistun vetoamaan omaan itseriittoisuuteeni. En tarvitse muita. Silti kaipaan hirveästi kavereita ja ystäviä, mutta jos niitä jostain ilmaantuu niin en uskalla omistautua heille (ehkä pelkään taas tulevani hylätyksi) ja siitä syntyy heti ongelmia. Eikä ole mikään yllätys että ystävyys katkeaa jonkin ajan kuluttua... ja masennun."
Tuo sama ongelma minulla oli..tai on.
Ennen ajattelin että "kyllä minä itsekkin pärjään, en tarvitse ketään." mutta se oli vain itselleen valehtelua, oikeasti en vain pystynyt muodostamaan ihmissuhteita, ja oli pakko kehittää itselleen jokin muu syy, jotten kokoajan ajattelisi kuinka yksinäinen olen.
Minä pystyn kyllä joidenkin ihmisten parissa olemaan ainakin melkein omaitseni. luulen että se johtuu siitä kun olen tuntenut ne ihmiset niin kauan.
Paras ystäväni kuuluu siihen porukkaan, hän sanoo minulle aina että;"ehkä sinulla olisi ystäviä jos olisit hieman ystävällisempi."
Niin, ehkä..mutta kysymys kuuluukin:miten!? miten lämpenisin ihmisen seurassa jota en juurikaan tunne ja joka ei kuitenkaan pidä minusta ja loukkaa minua kuitenkin jotenkin.
Minä olen siirtymässä ammattiopistoon ja pelottaa ihan kauheasti, mutta olen huomannut ettei pelko auta näissä tilanteissa ollenkaan; eläin suojautuu pelätessään.
Itsekin olen vähän mietiskellyt että miten ihmeessä sitä voisi jonkun kanssa ystävystyä. Nyt kun olen koko kesän ollut yksin ja toimettomana, niin on ollut aikaa selvitellä asiaa hieman netistä. Ehkä paras lause jonka joltain psykologian alan sivulta muistan, on:
"Jotta voisit ystävystyä jonkun kanssa, sinun on oltava yhtä kiinnostunut muista kuin olet itsestäsi."
Ongelmana saattaa siis olla se, ettei näe muissa mitään kiinnostavaa... kaikissa entisissä ystävissäni muistan jonkin minua kiinnostaneen luonteenpiirteen. En sitten tiedä onko niitä luonteenpiirteitä vaikeampi huomata kun siirtyy uuteen kouluun, satojen uusien ihmisten sekaan. Tai oikeastaan tuntuu, että saatan olla liian tympääntynyt edes etsimään muista jotain kiinnostavaa. Saattaa olla, että ujous ja pelko sokaisee meitä itserakkaita sen verran, että emme näe niitä kiinnostavia asioita muissa. Tai emme halua nähdä. Sitä vain ajattelee, ettei siitä kuitenkaan tule mitään, se toinen pettää tai juonii sitten selän takana ja itse on aina se uhri joka kärsii muiden tekemisistä. Helpompaa olla vaan rakastunut itseensä. Pikkuhiljaa alkaa hahmottua, miten vaikea tämä ongelma on (tai koko touhu alkaa jo tuntua sairaudelta ja kamalalta oravanpyörältä). Itse en ainakaan ole keksinyt mitään mahdollista ratkaisua ongelmaan... voiko tämän kanssa elää loppuelämänsä?
ei siis itsekäs, vaan ylimielinen, sori..