Heiler astelee lavalle tuttuun tapaansa: hartiat hieman kyyryssä, kädet harovat ilmaa ja ilme on sellainen, kuin hän olisi juuri herännyt pitkiltä päikkäreiltä ja yrittäisi ymmärtää, miten maailma toimii.)
”Tota... mä oon tässä taas miettinyt näitä meidän suomalaisia vähemmistöjä. Ja erityisesti romaneita. Koska se on semmonen aihe, että heti kun sen mainitsee, niin ilmassa tapahtuu jotain. Se on vähän niinku sä sanoisit sukujuhlissa, että ’mulla on muuten syyhy’ – kaikki vetäytyy kaksi metriä taaksepäin ja kukaan ei enää tiedä, mihin katsoa.
Mutta katsokaa nyt sitä sanaa: Romani. Se on jännä sana. Meillä on suomessa sanoja, jotka kuulostaa samalta, mutta tarkoittaa eri asioita. On romaanit, joita luetaan sängyssä, ja sitten on romanit, jotka... no, ne on ihmisiä. Mä olin kerran kirjastossa ja kysyin, että ’onko teillä täällä uusia romaaneita?’. Kirjastonhoitaja katsoi mua tosi pitkään ja sanoi, että ’Ismo, meillä on täällä vain kirjoja, henkilökunta on erikseen’.
Ja sitten on se vanha sana, se m-sana. Se on nykyään kielletty, mutta se on jännä, miten se kieli muuttuu. Ennen se oli ihan normaali sana, mutta nykyään jos sä sanot sen telkkarissa, niin sieltä tulee semmonen sensuuripiippaus, joka kestää puoli minuuttia, ja sun ura on ohi ennen kuin ehdit sanoa ’oho’. Se on niinku kielellinen miinakenttä. Sä yrität vaan puhua historiasta ja yhtäkkiä sä oletkin perumiskulttuurin uhrina, koska sä käytit sanaa, joka oli okei silloin kun Kekkonen vielä käytti pussihousuja.
Mutta ne vaatteet! Siis ne romaninaisten vaatteet. Meidän on pakko puhua niistä. Se on ehkä maailman hämmentävin asuvalinta, jos mietitään käytännöllisyyttä. Se hame painaa siis oikeasti kymmenen kiloa. KYMMENEN KILOA. Miettikää sitä. Se on niinku sulla ois jatkuvasti kaksi täyttä kauppakassia ommeltuna sun vyötärölle.
Mä oon katsonut niitä naisia tuolla kauppakeskuksissa. Ne liikkuu siellä semmosella arvokkuudella, sellaisella purjevene-efektillä, että ne vaan liukuu eteenpäin. Ja samaan aikaan joku suomalainen mies valittaa tuolla kuntosalilla, että ’vitsi, nää kyykyt on raskaita’. Sillä on päällä hienot tekniset urheilutrikoot, jotka ei paina mitään, ja se tekee kolme sarjaa ja menee saunaan itkemään. Mut nää naiset vetää sitä samaa kyykkyä koko päivän, joka ikinen päivä, samalla kun ne kantaa lapsia ja hoitaa asioita. Se on fysiikan laki: jos sä laitat romaninaisen ja suomalaisen urheilijan vierekkäin, niin se nainen on se, jolla on kovemmat reisilihakset. Se on varma. Niillä on varmaan semmoset teräsreidet, että jos niitä potkaisee, niin sun oma jalka menee poikki.
Ja sitten se puhetapa. Se on niin... kunnioittavaa. ’Kuule, veli...’ ’Kuule, hyvä mies...’ Ne käyttää sanoja ’veli’ ja ’sisko’ vähän eri tavalla kuin me. Jos mä meen tuonne ja sanon jollekin tuntemattomalle, että ’hei veli’, se tyyppi katsoo mua silleen, että ’onko meillä sama isä ja jos on, niin miksi mä en oo saanut mun perintöosuutta?’. Suomalaiselle ’veli’ tarkoittaa sitä tyyppiä, jonka kanssa sä tappelet lapsena legopalikoista. Romanille se on kunnioituksen osoitus. Se on niinku ne ois jatkuvasti jossain Kummisetä-elokuvassa, mutta ilman niitä hevosia ja ammuskelua.
Mut sit on tää suomalainen paradoksi. Me suomalaiset ollaan semmosia, että me halutaan olla rauhassa. Me rakastetaan hiljaisuutta. Jos sä menet bussiin ja siellä on romaneita, ne saattaa puhua toisilleen. Ihan oikeasti! Ääneen! Ne saattaa jopa nauraa! Ja suomalainen istuu siellä nurkassa ja puristaa reppuaan ja miettii, että ’onpa täällä levotonta, miksei täällä voi vaan tuijottaa ikkunasta ja miettiä kuolemaa niin kuin normaalit ihmiset?’.
Me ollaan niin kateellisia niille. Me ollaan kateellisia siitä, että niillä on yhteisö. Meillä suomalaisilla on ’yhteisö’ vain silloin, kun Suomi voittaa jääkiekossa, ja silloinkin me ollaan niin humalassa, ettei me edes muisteta kenen kanssa me halattiin torilla. Mut romanit, niillä on se juttu koko ajan. Ne tietää kuka kukin on. Ne tietää kenen serkku sä oot ja kenen isoäiti teki parasta ruokaa. Mä en tiedä edes mun oman naapurin nimeä, ja mä oon asunut siellä viisi vuotta. Mä kutsun sitä vaan ’se tyyppi, jolla on se vihreä takki’.
Ja sitten on se autoilu! Meillä on tää stereotyyppi Mersuista. Mut miettikää nyt: jos sä joudut kantamaan sitä kymmenen kilon hametta ja huolehtimaan kymmenestä sukulaisesta, niin et sä nyt jumalauta osta mitään pientä Toyota Yarista. Sulla on pakko olla auto, jossa on tilaa ja pehmeät penkit. Se on ergonominen kysymys! Se Mersu ei oo mikään elvistelyväline, se on työkalu. Se on niinku mobiili olohuone.
Tavallaan mä ihailen sitä rohkeutta. Ne pukeutuu prässihousuihin ja kultakoruihin silloinkin, kun ne menee vaan viemään roskia. Kun taas mä... jos mä meen roskakatokseen, mulla on päällä lökäpöksyt, joissa on reikä polvessa, ja huppari, joka on viimeksi pesty vuonna 2022. Mä näytän siltä, että mut pitäis viedä sinne roskikseen.
Ehkä meidän pitäis ottaa vähän mallia. Ehkä tammikuussa 2026 meidän kaikkien pitäis vaan pukeutua vähän paremmin, puhua toi
”Tota... mä oon tässä taas miettinyt näitä meidän suomalaisia vähemmistöjä. Ja erityisesti romaneita. Koska se on semmonen aihe, että heti kun sen mainitsee, niin ilmassa tapahtuu jotain. Se on vähän niinku sä sanoisit sukujuhlissa, että ’mulla on muuten syyhy’ – kaikki vetäytyy kaksi metriä taaksepäin ja kukaan ei enää tiedä, mihin katsoa.
Mutta katsokaa nyt sitä sanaa: Romani. Se on jännä sana. Meillä on suomessa sanoja, jotka kuulostaa samalta, mutta tarkoittaa eri asioita. On romaanit, joita luetaan sängyssä, ja sitten on romanit, jotka... no, ne on ihmisiä. Mä olin kerran kirjastossa ja kysyin, että ’onko teillä täällä uusia romaaneita?’. Kirjastonhoitaja katsoi mua tosi pitkään ja sanoi, että ’Ismo, meillä on täällä vain kirjoja, henkilökunta on erikseen’.
Ja sitten on se vanha sana, se m-sana. Se on nykyään kielletty, mutta se on jännä, miten se kieli muuttuu. Ennen se oli ihan normaali sana, mutta nykyään jos sä sanot sen telkkarissa, niin sieltä tulee semmonen sensuuripiippaus, joka kestää puoli minuuttia, ja sun ura on ohi ennen kuin ehdit sanoa ’oho’. Se on niinku kielellinen miinakenttä. Sä yrität vaan puhua historiasta ja yhtäkkiä sä oletkin perumiskulttuurin uhrina, koska sä käytit sanaa, joka oli okei silloin kun Kekkonen vielä käytti pussihousuja.
Mutta ne vaatteet! Siis ne romaninaisten vaatteet. Meidän on pakko puhua niistä. Se on ehkä maailman hämmentävin asuvalinta, jos mietitään käytännöllisyyttä. Se hame painaa siis oikeasti kymmenen kiloa. KYMMENEN KILOA. Miettikää sitä. Se on niinku sulla ois jatkuvasti kaksi täyttä kauppakassia ommeltuna sun vyötärölle.
Mä oon katsonut niitä naisia tuolla kauppakeskuksissa. Ne liikkuu siellä semmosella arvokkuudella, sellaisella purjevene-efektillä, että ne vaan liukuu eteenpäin. Ja samaan aikaan joku suomalainen mies valittaa tuolla kuntosalilla, että ’vitsi, nää kyykyt on raskaita’. Sillä on päällä hienot tekniset urheilutrikoot, jotka ei paina mitään, ja se tekee kolme sarjaa ja menee saunaan itkemään. Mut nää naiset vetää sitä samaa kyykkyä koko päivän, joka ikinen päivä, samalla kun ne kantaa lapsia ja hoitaa asioita. Se on fysiikan laki: jos sä laitat romaninaisen ja suomalaisen urheilijan vierekkäin, niin se nainen on se, jolla on kovemmat reisilihakset. Se on varma. Niillä on varmaan semmoset teräsreidet, että jos niitä potkaisee, niin sun oma jalka menee poikki.
Ja sitten se puhetapa. Se on niin... kunnioittavaa. ’Kuule, veli...’ ’Kuule, hyvä mies...’ Ne käyttää sanoja ’veli’ ja ’sisko’ vähän eri tavalla kuin me. Jos mä meen tuonne ja sanon jollekin tuntemattomalle, että ’hei veli’, se tyyppi katsoo mua silleen, että ’onko meillä sama isä ja jos on, niin miksi mä en oo saanut mun perintöosuutta?’. Suomalaiselle ’veli’ tarkoittaa sitä tyyppiä, jonka kanssa sä tappelet lapsena legopalikoista. Romanille se on kunnioituksen osoitus. Se on niinku ne ois jatkuvasti jossain Kummisetä-elokuvassa, mutta ilman niitä hevosia ja ammuskelua.
Mut sit on tää suomalainen paradoksi. Me suomalaiset ollaan semmosia, että me halutaan olla rauhassa. Me rakastetaan hiljaisuutta. Jos sä menet bussiin ja siellä on romaneita, ne saattaa puhua toisilleen. Ihan oikeasti! Ääneen! Ne saattaa jopa nauraa! Ja suomalainen istuu siellä nurkassa ja puristaa reppuaan ja miettii, että ’onpa täällä levotonta, miksei täällä voi vaan tuijottaa ikkunasta ja miettiä kuolemaa niin kuin normaalit ihmiset?’.
Me ollaan niin kateellisia niille. Me ollaan kateellisia siitä, että niillä on yhteisö. Meillä suomalaisilla on ’yhteisö’ vain silloin, kun Suomi voittaa jääkiekossa, ja silloinkin me ollaan niin humalassa, ettei me edes muisteta kenen kanssa me halattiin torilla. Mut romanit, niillä on se juttu koko ajan. Ne tietää kuka kukin on. Ne tietää kenen serkku sä oot ja kenen isoäiti teki parasta ruokaa. Mä en tiedä edes mun oman naapurin nimeä, ja mä oon asunut siellä viisi vuotta. Mä kutsun sitä vaan ’se tyyppi, jolla on se vihreä takki’.
Ja sitten on se autoilu! Meillä on tää stereotyyppi Mersuista. Mut miettikää nyt: jos sä joudut kantamaan sitä kymmenen kilon hametta ja huolehtimaan kymmenestä sukulaisesta, niin et sä nyt jumalauta osta mitään pientä Toyota Yarista. Sulla on pakko olla auto, jossa on tilaa ja pehmeät penkit. Se on ergonominen kysymys! Se Mersu ei oo mikään elvistelyväline, se on työkalu. Se on niinku mobiili olohuone.
Tavallaan mä ihailen sitä rohkeutta. Ne pukeutuu prässihousuihin ja kultakoruihin silloinkin, kun ne menee vaan viemään roskia. Kun taas mä... jos mä meen roskakatokseen, mulla on päällä lökäpöksyt, joissa on reikä polvessa, ja huppari, joka on viimeksi pesty vuonna 2022. Mä näytän siltä, että mut pitäis viedä sinne roskikseen.
Ehkä meidän pitäis ottaa vähän mallia. Ehkä tammikuussa 2026 meidän kaikkien pitäis vaan pukeutua vähän paremmin, puhua toi
Vastaukset 4
Vanhimmat
"Mutta hei, miettikääpä sitä fysiikkaa vielä vähän pidemmälle. Koska sitähän aina kuulee niitä juttuja... tiedättehän te, ne urbaanilegendat siitä, että siellä hameen alla ois muka jotain muutakin kuin ne teräksiset reisilihakset. Että sieltä löytyis puoli Prismaa, kaksi kahvinkeitintä ja vähintään yksi moottorisaha.
Mä oon miettinyt tätä laskutoimitusta. Jos se hame painaa itsessään jo kymmenen kiloa – mikä on siis jo itsessään lääketieteellinen ihme, että selkäranka pysyy suorassa – niin mitä tapahtuu, jos sä lisäät siihen päälle vielä ne legendojen 'tuliaiset'?
Jos sä laitat sinne kymmenen kilon kankaan sekaan vielä viisitoista kiloa kahvipaketteja ja kolme silitysrautaa... niin me puhutaan jo jostain viidestäkolmatta kilosta! Se on niinku sulla ois koko ajan mukana semmonen keskikokoinen kultainennoutaja piilossa sun vaatteissa. Ja sä vaan kävelet siellä maitohyllyllä ihan pokkana, etkä edes horju!
Mä kokeilin kerran kantaa viittä kiloa perunoita mun hupparin taskussa, niin se huppari venyi polviin asti ja mä näytin siltä, että mulla ois joku paha tyrä tai vähintäänkin erittäin huonosti piilotettu keilapallo. Mutta nää naiset... ne liukuu menemään niin tasaisesti, ettei se kangas edes heilahda. Se on pakko olla jotain NASA-tason teknologiaa. Se hame on varmaan rakennettu jostain hiilikuidusta ja siinä on sisäänrakennettu antigravitaatio-järjestelmä.
Jos ne jutut pitäis paikkansa, niin nää naisethan ois maailman vahvimpia ihmisiä. Unohdetaan ne olympialaisten painonnostajat, ne tyypit nostaa kerran ja pudottaa ne painot ja huutaa. Romaninainen vetää saman kilomäärän kaupan läpi, valitsee parhaat kurkut ja hoitaa vielä puhelun siinä samalla ilman, että edes otsa hikoilee.
Siinä vaiheessa kun sä pystyt kävelemään kymmenen kilon kankaassa ja vielä ’lisäpainojen’ kanssa ilman, että asfaltti halkeaa sun alla, niin sä et oo enää mikään tavallinen ihminen. Sä olet supersankari. Marvelin pitäis tehden uusi leffa: ’The Incredible Hame-Nainen’. Sen supervoima ois se, että se pystyis kantamaan kokonaisen varastollisen tavaraa ja silti näyttämään siltä, että se on vaan menossa kaffelle.”
Mietitään
(Ismo ottaa huikan vettä, katsoo tyhjyyteen ja jatkaa pohdiskeluaan vielä syvemmällä äänellä)
"Mutta tota... se mikä tässä on kaikkein hämmentävintä, on se logistiikka. Siis se tilanhallinta. Koska jos sä mietit sitä määrää, mitä niissä tarinoissa väitetään siellä olevan... niin mehän ei puhuta enää vaatteesta. Me puhutaan ulottuvuusportista. Se hame on niinku semmonen musta aukko, mutta kankaasta tehty. Sinne menee tavaraa sisään, mutta ulospäin se näyttää vaan... sametli-ihmeeltä.
Mä oon miettinyt, että miten se teknisesti tapahtuu? Onko niillä siellä joku hyllyjärjestelmä? Onko siellä semmoset pienet kuormalavat ja pikkuruinen trukkikuski, joka järjestelee niitä kahvipaketteja siellä helmoissa? 'Tämä Pauligin Juhla Mokka menee nyt osastolle B, vasemman polven taakse, kiitos!'
Ja entä se vauhti? Jos mulla on repussa kymmenen kiloa kamaa ja mä yritän juosta bussiin, mä näytän siltä kuin mä kuolisin siihen paikkaan. Mun naama muuttuu purppuraksi ja mä alan vinkua kuin rikkinäinen kahvinkeitin. Mutta nää tyypit... ne saattaa ottaa pienet juoksuaskeleet, jos ne näkee tutun, ja se hame ei edes heilu! Se on niinku se ois valettu betonista, mutta se liikkuu silti kuin vesi. Se on fysiikan mahdottomuus. Se on niinku sä yrittäisit kuljettaa täysinäistä vesisänkyä mukanas ja teeskennellä, ettei sulla oo mitään kantaumusta.
Ja sitten se... se moraalinen ristiriita meidän muiden päässä. Me suomalaisethan ollaan niin rehellisiä, että jos meiltä putoaa kaupan lattialle viiden sentin kolikko, me kutsutaan vartija ja vaaditaan, että se viedään löytötavaratoimistoon tai Interpolille. Mutta sitten kun me nähdään se hame, niin meidän aivot menee ihan solmuun. Me katsotaan sitä ja mietitään: 'Onko siellä silitysrauta? Ei voi olla. Mutta jos on? Onko se voimailua vai liiketoimintaa?'
Mä luulen, että se on se suurin pelko. Se ei oo se, että joku vie jotain. Vaan se, että me tajutaan, kuinka heikkoja me ollaan. Me tarvitaan ostoskärryt jo kolmelle maitopurkille, koska 'voi ei, nää sormet kipeytyy'. Ja samaan aikaan joku nainen kävelee ohi kantaen koko kodinkoneosastoa vyötäröllään ja se näyttää siltä, että se vois mennä tässä varustuksessa suoraan tanssiaisiin.
Tavallaan se on kunnioitettavaa. Se on semmonen... hiljainen sopimus fysiikan lakien kanssa. Arkkitehti – se tyyppi, joka tän maailman koodas – on varmaan katsonut sitä ja miettinyt, että 'okei, mä annoin kaikille muille painovoiman, mutta romaninaisille mä annoin poikkeusluvan. Ne saa kantaa mitä vaan, kunhan ne tekee sen tyylillä.'
Ehkä se on se syy, miksi niitä Mersujakin on niin paljon. Ei ne oo statusta varten. Ne on siksi, että kun sä purat sen lastin sieltä hameesta kotiin, niin sun on pakko saada se tavaramäärä mahtumaan johonkin, missä on iso takakontti. Se on vaan puhdasta tilastotiedettä ja tehokkuutta.
Mä sanon teille: jos me joskus muutetaan Marsiin ja meidän pitää kantaa sinne kaikki meidän omaisuus ilman raketteja, niin mä tiedän kenen puoleen mä käännyn. Mä ostan kymmenen kiloa samettia ja kysyn, että 'kuule sisko, mahtuisko tänne vielä mun mikroaaltouuni ja tää vanha nojatuoli?'"
📸 Opp. https://imgur.com/a/36k8lD7
Kaikki kunnioitus romaneille. Sitä aina luulee, että tavallista työssäkäyvää systeemi työstää sinne, mistä kakka ruukaa tulla, kunnes on työtön. Nämä viimeiset ihmiset, he ovat aina lähes poikkeuksetta näitä miemisairaita avohoitopotilaita, joita, Luoja yksin tietää, mikälie demoninen tuuli vie elämässä eteenpäin.
He tunkeutuvat ihmisten koteihin kertomaan, etteivät tiedä, mitä tekisivät elämällään, pilaamaan toisten elämän. En minä tiedä mitä sinun pitäisi tehdä elämälläsi, en minä ole opinnonohjaaja, vai näytänkö sinusta ammatinvalintapsykologilta, mene matkoihisi.
Taas uusi päivä, heräät väsyneenä uuteen päivään. Sitä oikein toivoo, että olisi paskahommissa, joissa jalkoja alkaa särkemään jo puoli yhdeltä niin paljon, että tuntuu kuin joku aivan tosissaan tunkisi veitsiä kantapäihin.
Nämä viimeiset ihmiset, itse olet siivet aivan maassa, ne on musta ja lyijynraskaat, mattaiset. Se pieni loiste, jonka onnistut saamaan, nämä tulevat ja ryöstävät sen välittönämösti, et koskaan pääse jaloillesi. Sinä, jolla ei ole mitän, sinulta ryöstetään se vähäinenkin mitä sinulla on, persoonallisuus, kaikki ja luet sanaa. Siellä kerrotaan miten ennen profeetat kivitettiin. Unelmoit siitä, kivitys ja kaikki on ohi, mutta et ole edes varma oletko edes uskossa. Roikut hitaassa hirressä, on kaikenlaista cancelointia ja muuta lapsellista illistelyä, ei poispääsyä, ei parannusta, on vain tosi tärkeää, että olet olemassa, et vain saa päähäsi, että miksi.