Epäloogista on syvästi tunteva Fordell ja soittaa filmimusiikkia muistuttavaa Nielseniä.

Olkoonkin että Carl Nielsenin sinfonioissa on paljon pintakiiltoa ja näyttäviä orkestraalisia efektejä rytmisen draivin ohella, enkä tunnista taikka tiedosta finalen patarumputaistelustaan tunnettua Sammumaton nimistä sinfoniaa kuunnellessani juurikaan sinänsä mestarillisen taidokkaasti orkestroidusta teoksesta emotionaalisen syvyysperspektiivin läsnä oloa välittömästi, mutta sinfonisen muotoarkkitehtuurisen suunnittelun tunnetusti mestarillisena taitajana hän hallitsee suvereenisti sinfonisen kaaren alusta loppuun saakka ulottuvan sinfonisen jännitteen luomisen ja motiivityön, mutta ei kykene tuottamaan esim. julkisuuden lähes täysin unohtaman Fordellin musiikin kaltaista emotionaalista vaikutusta ja hehkua, ja joka on saanut selvästi ekspressionismista vaikutteita, ja käsittelee Nielsenin valoisampaan ja elämänmyönteisempään, sanalla sanoen ekstrovertimpaan ja kiihkeämpään rytmis-energiseen satsiin ja musiikilliseen sanontaan ja ilmaisuun verrattuna introvertimpiä ja patoutunutta tunneilmaisua käsitteleviä, mutta myös edellistä mahdollisesti sävelkieleltään kromaattisempana vahvasti kykenemään kokemiani eräänlaista kiihottuneen ja intohimoisen pakahtunutta haltioitunutta tilaa ilmentäviä affekteja, ja joka leimaa ehkä vielä suuremmassa määrin myös Tuukkasen ym. musiikille ominaista vaikutusmekanismia, vaikka tuskin kenenkään muun sinfoniat ovat saaneet joistakin harvoista myönteisistä kritiikeistä huolimatta niin paljon ankaraa taikka jopa negatiivista kritiikkiä osakseen kuin juuri Fordellin sinfoniat, ja eräässäkin sanomalehdessä mm. todettiin, ettei hänellä ole mielenkiintoisia teemoja sinfonioiden teemojen ollessa usein mukamas masentuneen lyyrisiä (itse sanoisin syvällisiä) ja väriasteikko on mukamas ankea ja rytmit jähmeitä, viimeisessä sinfoniassa, ja jonka lisäksi teoksesta puuttuu todellinen sinfoninen kehittely motiivisen työn kömpelyyden takia kritiikin luonnehtiessa sitä uskonsinfoniaksi, jossa lopun koraalisävelmä kukistaa aforistisista aiheista bakkaanaliseksinoitasapatiksi kehittyvän melskeen ja jonka erään osa temaattista aineistoaan luodessaan Fordell aikansa soutaen ja huovaten alkaa rakentaa jähmeästi raskasta nousua, kuten Helsingin sanomien kriitikko kirjoitti ilmeisesti 80-luvulla.

Myös toinen sinfonia sai erittäin kielteistä kritiikkiä orkestroinnin tasapaksuudesta, soinnutuksen rumuudesta ja mm. melodisen keksinnän huonoudesta.

Vaikka eräs Fordellin kauan sitten kuulemani sinfonia ei nyt kuultuna vastannutkaan täysin siitä silloin saamaani hataraa muistikuvaa ja Lähiradiossa tuolloin esitettynä sen laajaa johdantoa lienee suuresti lyhennetty alkuperäisestä mitastaan, eikä finalekaan ollut lopun kontrapunktiikassaan niin mahtava ja monumentaalinen kuin muistelin, vaan osien välisine temaattisine viittauksineen muodoltaan jonomainen taikka blokkimainen, mutta miltei kamarimusiikillisesta tekstuuristaan huolimatta teos teki tuolloista tutustumista paljon pakahduttavamman vaikutuksen useamman kuuntelukerran jälkeen oivaltaessani oikeastaan vasta nyt teoksen laajan tunneskaalan, emotionaalisen sisällön ja vaikutuksen täysin rinnoin, meditatiivista kuuntelua kuitenkaan harrastamatta, vaikka nyt aluksi kuultuna en heti oivaltanut esim. sen avausosan hieman sibeliaaniselta vaikuttaneiden forteen kohoavien vaskien sointupurkausten funktiota nopeatempoisen ja ilmeisesti jonkinlaiseen rondomuotoon perustuvan osan sivusikerminä, mutta keskittynyt ja antaumuksellinen kuuntelu teki saumattoman haltioituneen vaikutuksen kenraalipausseista huolimatta, eikä elämyshakuisen kuuntelusession intensiteetti kärsinyt niiden vuoksi.

Se, mitä mä tällä yritän sanoa, on se että kuten nyt vaikka ajatellaan Schubertin oopperamusiikin laadukkuutta suhteessa draamallisesti usein vahvempaan Verdiin, joka ei musiikillisilta kvaliteeteiltaan ole säveltäjänä Schubertin tasoa, niin myöskään sinfonisen muotoarkkitehtuurin taidokkuus ei ole ainut tapa määritellä musiikin kvalitatiivisuutta esim. sinfoniassa ja muodoltaan sinfonia voi olla varsin kömpelö ja epätyydyttävä ja jopa vailla todellista sinfonista kehittelyä voiden tästä huolimatta eksistoida säveltaiteena kiehtovan musiikillisen muotokielensä puolesta ja emotionaaliselta vaikutukseltaan rakenteellisista puutteista huolimatta esim. harmonisesti kompleksisemman sävelkielensä takia voimakkaan vaikutuksen joihinkin kuulijoihin aikaansaaden, kuin sinfonisen muotoajattelun puolesta mallikelpoinen ja mestarillinen säveltaide, niin subjektiivinen prosessi kuin musiikin kuuntelu saattaa ollakin ja myös Nielsen on omalla tavallaan mahtavaa ja vaikuttavaa musiikkia, vaikka itse kykenen hurmioitumaan Fordellista enemmän.