Hei vain kaikille!
Ajattelin kirjoitella että löytyykö täältä edes jollain tavalla saman "kaltaisia" ihmisiä.
Minulla on 1v. ihana poika joka on tuonut valoa elämään urakalla. Häitä juhlitaa elokuussa ja asiat ihan kivasti. Olen hoitovapaalla ainakin lokakuuhun, jatkoja tässä mietin. Millä ihmeellä saan pinnani pitenemään? Minua ahdistaa todella kiukkuava lapsi jolla ei ole mikään hyvin vaikka kuinka tekisin mitä. Saa "hirveitä" raivareita ja selkänotkolla kiukkuaa, arghh! Ymmärrän tietenkin että kuuluu asiaan mutta se minua pelottaa koska olen hänet jo pariin kertaan nostanut syliin rankemmin, en siis lässyttänyt mamman mussukkaa, en kyllä pahoinpidellytkään mutta asia ahdistaa urakalla. Pelkään jopa että lapseni ei kohta edes rakasta minua. Ääntä olen korottanut myös. En todellakaan halua lyödä lastani kertaakaan vaikka sitä mieltä olenkin että korvanlehdestä saa napatta tai nykästä tukasta jos ei järkipuhe mene perille. Liikun lapseni kanssa ulkona ja käydään kahvilla ja joka puolella kun on auto käytössä. Mieheni kantaa vastuunsa ja pääsen ulkoilemaan itekseen jos haluan, mutta harvoin sitä tulee lähdettyä. Onko äidit aina täysin rauhallisia lapsiaan kohtaan ja missä menee raja että pinna menee? Kokemuksia? Raskaus aikana puhuin muutaman tutun kanssa ja en voinut ymmärtää miten joku voi sanoa että "joskus tekisi jopa mieli heittää lapsi seinään", todella valitettavasti ymmärrän nyt mitä se tarkoitaa. Huono omatunto on aivan kaikesta! Ihanaa loppu kesää kaikille! Tulihan sitten vuodatettua. :0(
Ajattelin kirjoitella että löytyykö täältä edes jollain tavalla saman "kaltaisia" ihmisiä.
Minulla on 1v. ihana poika joka on tuonut valoa elämään urakalla. Häitä juhlitaa elokuussa ja asiat ihan kivasti. Olen hoitovapaalla ainakin lokakuuhun, jatkoja tässä mietin. Millä ihmeellä saan pinnani pitenemään? Minua ahdistaa todella kiukkuava lapsi jolla ei ole mikään hyvin vaikka kuinka tekisin mitä. Saa "hirveitä" raivareita ja selkänotkolla kiukkuaa, arghh! Ymmärrän tietenkin että kuuluu asiaan mutta se minua pelottaa koska olen hänet jo pariin kertaan nostanut syliin rankemmin, en siis lässyttänyt mamman mussukkaa, en kyllä pahoinpidellytkään mutta asia ahdistaa urakalla. Pelkään jopa että lapseni ei kohta edes rakasta minua. Ääntä olen korottanut myös. En todellakaan halua lyödä lastani kertaakaan vaikka sitä mieltä olenkin että korvanlehdestä saa napatta tai nykästä tukasta jos ei järkipuhe mene perille. Liikun lapseni kanssa ulkona ja käydään kahvilla ja joka puolella kun on auto käytössä. Mieheni kantaa vastuunsa ja pääsen ulkoilemaan itekseen jos haluan, mutta harvoin sitä tulee lähdettyä. Onko äidit aina täysin rauhallisia lapsiaan kohtaan ja missä menee raja että pinna menee? Kokemuksia? Raskaus aikana puhuin muutaman tutun kanssa ja en voinut ymmärtää miten joku voi sanoa että "joskus tekisi jopa mieli heittää lapsi seinään", todella valitettavasti ymmärrän nyt mitä se tarkoitaa. Huono omatunto on aivan kaikesta! Ihanaa loppu kesää kaikille! Tulihan sitten vuodatettua. :0(
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hermot menee kai kaikilla välillä, ei niitä äitejä olekaan jotka ei KOSKAAN hermostuisi. Se on sitten vain eri asia mitä tekee kun hermostuu.. Rauhallisessa olotilassa kannattaa miettiä, mikä saa hermostumaan ja miksi. Lapset nyt vaan joskus saavat raivareita ja silloin ei välttämättä auta järkipuhe. Mutta kiinni käyminen, millään muotoa, on myös osoitus tyhmyydestä. Sitä tapahtuu kun ei tiedetä mitään muuta keinoa selvitä tilanteesta tai kun ei hallita hermojaan. Kun ei tiedä mitä tekisi, kannattaa laskea kymmeneen ja "ylirauhoittua", poistu tarvittaessa paikalta. Tuon ikäiselle pojalle on turha vielä järkipuheita edes yrittää.. Enkä sitä isommillekaan lapsille suosittelisi silloin kun ovat raivon vallassa, eivät ne pysty ajattelemaan silloin mitään hienoja puheita. Paras vain viedä rauhoittumaan, vaikka huoneeseensa, hetkeksi.
Pidä kiinni niistä tavoista ja säännöistä, joita teillä on ja noudata niitä kylmän rauhallisesti poikasi protestoidessa. Tuolla joku aiemmin mainosti vanhaa hyvää konstia eli syliä ja hellyyttä.
Tiedän, että on päiviä jolloin ei itse millään jaksaisi ja päiviä jolloin lapsi tuntuu kiukkuavan koko ajan. Silloin usein hoidan asioita kuin "kone", yritän olla ajattelematta "ylimääräisiä". Näin hallitsen hermostumiseni.
Helppoa ei lastenkasvatus ole kai koskaan, ei varsinkaan silloin jos lapsi on kovin energinen, vilkas tai muuten eläväinen. Nöyrtymään joutuu ja myöntämään on heikkoutensakin.
Erään tuttuni lapsi (5 v tyttö) on melko rajuotteinen ja toisinaan väkivaltainen, koska vanhemmat antavat hänen hakata itseään ja sylkeä päällensä. Kuuluu johonkin kasvatusteoriaan, että lapsen pitää antaa purkaa pahaa oloaan....ilmeisesti aivan miten tahtoo. Saattavat sanoa että "tulee paha mieli kun lyöt" tai "ei tunnu kivalta", mutta siinä onkin sitten koko reaktio.
Samainen lapsi, jonka kanssa olen aina ollut hyvää pataa, sai sitten jostain päähänsä uhitella minulle kun en leikkinyt heti kun hän sitä halusi. Löi (riiviö) nyrkillä kurkkuun niin että tuntui.
Nappasin häntä kädestä kiinni ennen kuin ehti vetää takaisin ja sanoin niin raivokkaan pahalla äänellä kuin suuttunut mies voi sanoa huutamatta, että oli sitten viimeinen kerta kun minulle uhittelet. Tästähän lapsi hätääntyi kokonaan kun reagoin aivan yllättävällä tavalla ja olin hänen näkökulmastaan valmis katkaisemaan pitkän ystävyyden kertaheitolla. Itkeä tihrusti hetken. Kerroin hänelle sitten tavallisella äänellä, että se sattuu ja on vaarallista kun hän lyö kurkkuun. Sellaista ei saa tehdä.
Oltiin tuonkin tilanteen jälkeen hyvää pataa eikä ole enää minua lyönyt eikä uhitellut. Ja on ilmeisen hyvillään siitä, että joku kertoi hänelle rajat niin että hän itsekin sen ymmärsi. Vanhempiaan hän kyllä kohtelee edelleen samalla tavalla kuin ennenkin. Mitä nyt otteet näyttävät rajuuntuvan koko ajan. Se pikku piipitys hyvistä tavoista kun on pelkkää sanahelinää tuonikäiselle. Sen sijaan se tunnekuohun aiheuttanut kielto porautuu syvälle takaraivoon ja jatkossa se pieni ääni varoittaa ennen kädenheilautusta, että ei kannata tehdä.
Eli haluan vain sanoa, että tehkää lapselle selväksi milloin on astuttu sen viimeisen rajan yli. Ei lapsen suunnalta tarvitse sietää järjetöntä väkivaltaa, hakkaamista, päälle syljeskelyä, tavaroiden särkemistä. Vai onko joku sitä mieltä, että lapsena saa hakata, sylkeä vanhempien päälle, heitellä astioita?
Mitä tulee 1 vuotiaiden ja nuorempien kykyyn ymmärtää puhetta... Pienokainen, joka ei vielä ymmärrä puhetta, tarkkailee vanhempien ulkoisia reaktioita. Vauvakin oppii tunnistamaan äidin/isän kasvoilta naurun ja ilon, mutta myös kiukun hyvin pienenä.
Pienille pitää antaa selkeitä reaktioita, jotta ymmärtävät mitä tahdotte sanoa. Jos vain huudatte, he huutavat kilpaa. Mutta vihaisen oloisen ilmeen ja määrätietoisen käytöksen hekin tunnistavat. Lapselle pitää opettaa jo varhain miten käyttäydytte/elehditte kun mennään rajojen yli - rajojen jotka ovat ehdottomia. Tämän jälkeen he tunnistavat ilmeet ja muuttuneen käytöksenne vanhemmallakin iällä.
Tässä kai mennään kasvatuksessa nykyisin metsään kun aina piipitetään niitä ohjeita samalla äänellä ja hymy naamalla. Lapsi, joka ei vielä ymmärrä puhetta, luulee että kaikki on ok kun kerran hänelle hymyillään.
Raivopuuskista...naapurin 5 vuotias tasaluonteinen tyttökin saa joskus raivareita (yllätys). Mutta jostain hän on oppinut, että lähtee itse pihalle rauhoittumaan kun menee överiksi - siis ihan käskemättä. Tulee sitten hetkeä myöhemmin sisälle tyyntyneenä. Liekö esimerkki tullut isältä?-)