Täältä sai lukea niin paljon masentavia viestejä vaikka kaikki panikoitsijat varmasti etsii tukea tällaisilta sivuilta, että pakko nyt kannustaa kaikkia!
Ite oon sairastanut panikkia muutaman vuoden. Ensin sama rumba, kaikki maholliset kokeet ja lääkärit käytiin läpi eikä mitään. Sit menin psykologin juttusille. Se totes paniikkihäiriön ja totesi sen myös johtuvan vaan rasittavasta elämäntilanteesta. (Lukio loppumaisillaan ja edessä uus koulu, muutto omaan kämppään, toiseen kaupunkiin ym.) Oli aivan oikeassa. Alotin yliopiston ja oireet katos pikkuhiljaa lähes kokonaan. Nyt on taas muutosta edessä ja paniikit meinaa alkaa, mutta mäpä en anna niitten ottaa valtaa enää.
Mun selviytymiskeino on se, että kun kohtaus meinaa tulla, niin aattelen että no en oo ikinä ennenkään oksentanu niin miks nyt. Periksi en anna vaan ostokset teen loppuun tai istun luennon loppuun tai matkustan junamatkan loppuun, aina. Jos kerrankin antaa periksi niin siitä se kierre taas lähtee, se on varma. Jos mikään ei auta niin sitten vaan ajattelemaan että no entä jos oksennankin, mitä sitten? Itse olen ollut kaupassa töissä ja kyllä sinne muutkin ihmiset välillä oksentaa eikä siihen kenenkään maailma vielä ole kaatunut. Muut ihmiset ajattelee vaan että raukka tuli kipeäksi tai oli saanut auringonpistoksen.
Mitään lääkkeitä en ole syönyt enkä missään terapiassa käynyt. Psykologi totesi että menee ohi kunhan elämäntilanne tasaantuu, että terapiaa ei tarvita. Rauhottavia oisin saanut jos olisin halunnut, mutta sanoin niille kiitos ei, koska tiedän että muuten en ois ikinä oppinut selviimään niistä tilanteista ilman lääkkeitä. Itse vaan kehittää itselleen hassuja selviytymiskeinoja, kuten puret vaan huulta niin kauan että kohtaus on ohi ja keskityt vaan siihen huulen puremiseen:) Illalla rentoudun ihan vain rentouttamalla yhden lihaksen kerrallaan kunnes uni tulee.
Luin juttuja siitä miten parisuhde kärsii ja on toiselle osapuolelle yhtä helvettiä. No eipä tuo noin ole. Itse olen seurustellut vuosia ja erittäin onnellisia ollaan. Eipä mieheni edes muista minulla olevan paniikkihäiriötä muuta kuin jos itse sanon että nyt on kohtaus, rauhotteletkos vähän. Parasta kaikessa on se, että voi jollekkin vain sanoa että nyt on kohtaus, eikä hän pidä hulluna vaan rauhottelee vain:) Eikä tuo rassaa suhdettamme yhtään enempää kuin sekään, että mieheni sanoo: nyt on rytmihäiriö, vietkö sairaalaan.
Siihen kysymykseen, voiko paniikista ikinä kokonaan parantua, en osaa vastata. Uskon kuitenkin että voi. Kunhan elämäntilanteen saa tasaantumaan, niin eiköhän tämä tästä katoa.
Paras neuvo minkä voin antaa, on ÄLKÄÄ ANTAKO PERIKSI! ÄLKÄÄ ANTAKO PANIIKILLE VALTAA! Vaikka tuntuisi miten pahalta ja maailma ihan kokonaan kaatuisi päälle niin käy silti vuokraamassa se leffa ja ostamassa ne karkit. Mene työhaastatteluun, vaikka sitten oksentaisit pomon niskaan. Istu luennot loppuun vaikka paperipussi kädessä, mene naimisiin, tunge paperipussi korsettiin niin voit sen sitten kiskaista esiin alttarilla jos tarve vaatii;) Ja kun tiedät sen pussin olevan lähettyvillä niin ei se kohtaus silloin tule, usko vaan!!! Joka kerta kun kohtaus meinaa tulla, sano sille kusipäälle että sähän et musta valtaa saa, haista ... !!!!
Ei muuta kun tsemiä kaikille, kyllä me tästä selvitään!! Otetaan vaan oman elämän herruus takaisin omiin käsiin ja nautitaan kesästä!
Ite oon sairastanut panikkia muutaman vuoden. Ensin sama rumba, kaikki maholliset kokeet ja lääkärit käytiin läpi eikä mitään. Sit menin psykologin juttusille. Se totes paniikkihäiriön ja totesi sen myös johtuvan vaan rasittavasta elämäntilanteesta. (Lukio loppumaisillaan ja edessä uus koulu, muutto omaan kämppään, toiseen kaupunkiin ym.) Oli aivan oikeassa. Alotin yliopiston ja oireet katos pikkuhiljaa lähes kokonaan. Nyt on taas muutosta edessä ja paniikit meinaa alkaa, mutta mäpä en anna niitten ottaa valtaa enää.
Mun selviytymiskeino on se, että kun kohtaus meinaa tulla, niin aattelen että no en oo ikinä ennenkään oksentanu niin miks nyt. Periksi en anna vaan ostokset teen loppuun tai istun luennon loppuun tai matkustan junamatkan loppuun, aina. Jos kerrankin antaa periksi niin siitä se kierre taas lähtee, se on varma. Jos mikään ei auta niin sitten vaan ajattelemaan että no entä jos oksennankin, mitä sitten? Itse olen ollut kaupassa töissä ja kyllä sinne muutkin ihmiset välillä oksentaa eikä siihen kenenkään maailma vielä ole kaatunut. Muut ihmiset ajattelee vaan että raukka tuli kipeäksi tai oli saanut auringonpistoksen.
Mitään lääkkeitä en ole syönyt enkä missään terapiassa käynyt. Psykologi totesi että menee ohi kunhan elämäntilanne tasaantuu, että terapiaa ei tarvita. Rauhottavia oisin saanut jos olisin halunnut, mutta sanoin niille kiitos ei, koska tiedän että muuten en ois ikinä oppinut selviimään niistä tilanteista ilman lääkkeitä. Itse vaan kehittää itselleen hassuja selviytymiskeinoja, kuten puret vaan huulta niin kauan että kohtaus on ohi ja keskityt vaan siihen huulen puremiseen:) Illalla rentoudun ihan vain rentouttamalla yhden lihaksen kerrallaan kunnes uni tulee.
Luin juttuja siitä miten parisuhde kärsii ja on toiselle osapuolelle yhtä helvettiä. No eipä tuo noin ole. Itse olen seurustellut vuosia ja erittäin onnellisia ollaan. Eipä mieheni edes muista minulla olevan paniikkihäiriötä muuta kuin jos itse sanon että nyt on kohtaus, rauhotteletkos vähän. Parasta kaikessa on se, että voi jollekkin vain sanoa että nyt on kohtaus, eikä hän pidä hulluna vaan rauhottelee vain:) Eikä tuo rassaa suhdettamme yhtään enempää kuin sekään, että mieheni sanoo: nyt on rytmihäiriö, vietkö sairaalaan.
Siihen kysymykseen, voiko paniikista ikinä kokonaan parantua, en osaa vastata. Uskon kuitenkin että voi. Kunhan elämäntilanteen saa tasaantumaan, niin eiköhän tämä tästä katoa.
Paras neuvo minkä voin antaa, on ÄLKÄÄ ANTAKO PERIKSI! ÄLKÄÄ ANTAKO PANIIKILLE VALTAA! Vaikka tuntuisi miten pahalta ja maailma ihan kokonaan kaatuisi päälle niin käy silti vuokraamassa se leffa ja ostamassa ne karkit. Mene työhaastatteluun, vaikka sitten oksentaisit pomon niskaan. Istu luennot loppuun vaikka paperipussi kädessä, mene naimisiin, tunge paperipussi korsettiin niin voit sen sitten kiskaista esiin alttarilla jos tarve vaatii;) Ja kun tiedät sen pussin olevan lähettyvillä niin ei se kohtaus silloin tule, usko vaan!!! Joka kerta kun kohtaus meinaa tulla, sano sille kusipäälle että sähän et musta valtaa saa, haista ... !!!!
Ei muuta kun tsemiä kaikille, kyllä me tästä selvitään!! Otetaan vaan oman elämän herruus takaisin omiin käsiin ja nautitaan kesästä!
Vastaukset 22
Vanhimmat
Oikein, sisulla siitä selviää! Itse olen 8 vuotta seurannut avomieheni taistelua paniikin kanssa, ja todentotta raskastakin on ollut.. Tunnen mieheni kuitenkin jo niin hyvin, että tiedän, että hanellä on paniikkikohtaus päällä jo ennenkuin hän itsekään tietää. Mieheni sanoo aina, että " ei tämä ole nyt sitä, tämä on jotain muuta, jotain vakavaa", aina sama virsi :) Asia on opittu kuitenkin ottamaan huumorin kannalta, ja se helpottaa tilannetta niin hänen kuin minunkin osalta.
Luulen kuitenkin, ettei paniikkihäiriö parane koskaan, sen kanssa vain oppii elämään. Avomiehenikin iän karttuessa, vaikka nuori on edelleen (25) on oppinut hallisemaan orastavaa kohtausta, ja nykyään elääkin lähes oireettomana. On toki myös löytänyt oikean lääkkeen.
Tsemppiä kaikille vaan, sisupussista mallia! Ei asiat murehtimalla parane, paniikkiin ei kuole!!! Itseään voi myös pakkototuttaa jännittäviin tilanteisiin, ottaa askel kerrallaan, mielummin vaikka ystävän kanssa.
Eikä paniikkia muuten tarvitse hävetä, kaikille läheisille vaan suoraa puhetta, niin varmasti ymmärtävät!
Aurinkoista kesää!
jos onkin vain pelkkä paniikki, mutta monella myös ahdistuneisuutta/masennusta ja elämän tilannettakaan ei aina voi muuttaa. Joskus voimat vaan loppuu eikä sisu enää riitä, sitten on turvauduttava kemiallisiin keinoihin. Jokainen keksii keinonsa itse ja elää tyylillään. Olen kokeillut kumpaakin lääkkeillä tai ilman, tällä hetkellä jälleen lääkkeillä. Voimani loppuvat aina siihen, kun henki ei kertakaikkiaan enää kulje ja hengittäminen jotain pientä nykimistä, ei siinä ole joogat yms. auttaneet. Asiat on kuitenkin hoidettava, on työt ja lapset jne...hengittäminen kun on ihmiselle melko tärkeää siitä kai ollaan kaikki samaa mieltä. Hyvä, jos joku selviää pelkällä kohtauksella, eikä se jää ikäänkuin päälle päivä tai viikkokausiksi.
eli ei pidä syyllistää itseään, jos turvautuu lääkkeisiin. On totta, että monilla on paniikin lisäksi ahdistuneisuutta yms. ja tällöin on parempi olla päivittäisellä lääkityksellä, niin että pystyy rentoutumaan ja unohtamaan paniikin. SSRI-lääkkeet eivät aiheuta tokkuraisuutta, vaan auttavat takaisin normaalielämään. Itse en ole koskaan juossut pakoon kohtaukissani, mutta kärsimys alkoi olla päivittäistä ja kellon ympäri toistuvaa, joten lääkitys on tarpeen. Ei minulla ollut oksettavaa oloa, mutta pumppu teki sen verran tenää, että ohjattiin laajoihin sydätutkimuksiin. Niissä ei löytynyt mitään hälyyttävää, mutta tosiasiat tiedän, että rytmihäiriötkin voivat johtaa kuolemaan. Pääsin eroon rymihäiriölääkkeistä masennuslääkkeellä, joka sopii minulle paljon paremmin. Rytmihäiriölääke laski verenpaineeni liiankin alas ja aiheutti hengenahdistusta. Masennuslääke on rauhoittanut sydämen eli kiitos psyykelääkitykselle!! Yhdelle yksi hyvä, toiselle toinen hyvä, mutta yhtä arvokkaita ollaan kaikki lääkittyinä tai ilman.
Olen tällä hetkellä parikymppinen poika ja
heinäkuussa päässy intistä pois. Muutin myös juuri omaan asuntoon. Kaikki tuntui vielä kuukausi sitten helvetin hyvältä kun olin vielä armeijan leivissä, mutta nyt kun olen ollut pari viikkoa reservissä olen huomannut itsessäni erittäin ikävän luonteen piirteen... Eli jonkinlaisia paniikkikohtauksia... Esim.menen ostamaan kioskilta tupakkia ja maitoa, kaikki menee siihen asti hyvin kunnes pääsen tiskille. Tiskillä kaivaessani lompakko kohtaus alkaa siten että ääneni alkaa väristä(palakurkussa) ja kämmenet hikoilla. Seuraavaksi kun alan ojentamaan rahaa myyjättärelle käteni alkavat täristä niin että myyjäkin tajuaa siinä vaiheessa ettei tällä kaverilla taida kaikki olla kunnossa. Suoritan ostokset loppuun ja otan vaihto rahat vastaan tärisevin käsin,sitten poistun kioskista ja huokaan helpotuksesta. Mietin vaan mitä tää on? Paniikkikohtaus kai..? Tästä kioski reissusta kaikki alkoi nyt tutisen joka ikisessä
paikkassa jossa pitää olla sosiaalisissa tekemisissä tuntemattoman ihmisen kanssa.
Ei ole kovin hyvä fiilis :(
kannattaa selättää lääkkeillä jo alkuvaiheessa, ennenkuin se rupeaa haittaamaan koko elämää. Juuri stressaava muutostilanne (vaikka myönteinenkin) voi laukaista paniikkihäiriön. Oman häiriöni päästin turhankin pitkälle, sillä se rupesi haittaamaan ihan jokapäiväistä selviytymistä, enkä tosiaan halua muuttua eroakoksi. Sosiaalisten tilanteitten pelko ja pan.häiriö ovat vähän samankaltaisia ja hoidetaan samoilla lääkkeillä (esim. Sepram hyvä). Aamuisin otettava yksi tabletti auttaa koko päiväksi ja saa unohtamaan eri tilanteitten jännittämiset. Ei aiheuta tokkuraisuutta, mutta alkuun on sivuoireita (hikoilu, väsymys, silmien kirvely, valonarkuus, seksuaalista vaikeutta, joillakin pahoinvointia tai unettomuutta). Yhdelle ihmiselle ei yleensä tule kaikki sivuvaikutukset vaan joku noista. Sivuvaikutusket hellittävät parissa viikossa ja pelokkuuteen saatava apu tulee selvimmin esiin 1-3 kuukauden kuluessa. Minulla lääkkeen sivuvaikutukset ovat pientä ja mitätöntä itse vaivaan verrattuna eli olen saanut avun paniikkikohtauksiin ja apu alkoi jo ensimmäisellä lääkeviikolla. Terveyskeskuslääkäri määrää lääkkeitä, jos kertoo tilanteensa.
Anteeksi jos viestistäni sai sen käsityksen että mielestäni lääkkeet olisivat jotenkin huono vaihtoehto! Vai miten tämä keskustelu nyt tuollaisille raiteille ajautui? Tarkoitin vain sanoa että omalla kohdallani en halunnut lääkkeitä koska tiedän että turvaisin niihin liikaa. Mutta täysin samaa mieltä että usein lääkkeet ovat varmasti hyvä, parempi, paras vaihtoehto. Missään tapauksessa en kannusta ketään kieltäytymään lääkkeistä jos ne vain itsestä tuntuvat oikealta ratkaisulta. Ja tosiaan puhuin vain paniikista, masennuksesta ja ahdistuksesta puhukoot ne, jotka paremmin tietävät. Tottakai minuakin on masentanut ja ahdistanut tämän paniikin takia paljon ja usein, mutta en varmaan ole oikea henkilö puhumaan masennuksesta ja ahdistuksesta omina sairauksinaan.
Toisaalta tunnen monia jotka eivät tahtoisi lääkkeitä, kun tietävät että se on omasta päästä kiinni ja että siitä voi silloin myös selvitä oman päänsä kanssa ja myös heitä halusin kannustaa sillä että niinkin voi tosiaan selvitä!!! Tsemiä vain kaikille, lääkkeillä tai ilman!!! Jokainen kuunnelkoon näissä asioissa omaa itseään.
Sitten sinulle paniikki vm-84, tosiaan kuulostaa paniikilta. Älä ihmeessä anna tilanteen mennä tuon pidemmälle tai luisua käsistä vaan tartu reippaasti asiaan. Käy rohkeasti juttelemassa lääkärille/psykologille, minulla ainakin auttoi jo se kun juttelin psykologin kanssa ja hän vakuutti etten ole hullu enkä tulossa hulluksi:) Vaikka terapiaan minua ei sitten tosiaan ohjattukaan. Ja tärkein neuvo mielestäni on se, että älä missään tapauksessa jää kotiin. PAKOTA itsesi sinne kioskille, ja onnittele ja palkitse joka kerta kun selviät reissusta! Alku on pahinta, kyllä se siitä sitten helpottaa kun tämän asian kanssa oppii elämään ja kohtauksista voi päästä eroon. Äläkä mieti mitä se myyjä ajattelee, sehän saattaa itsekin olla paniikkihäiriöinen! Minäkin nimittäin työskentelin pitkään kaupassa tämän häiriöni kanssa, ja niin monen asiakkaan kädet tärisee, syystä tai toisesta, ettei siinä kassalla ala miettiä että mikähän kutakin heistä vaivaa. Sitäpaitsi itse sain kohtauksen kassalla varmaan miljoona kertaa eikä asiakkaat puolestaan tuntuneet huomaavan sitä. Herkkua se ei ollut, mutta kun ei antanut periksi niin siitäkin selvittiin:)
Eli, käyttäkää lääkkeitä tai olkaa käyttämättä, käykää terapiassa tai olkaa käymättä, mikä vain itsestä parhaalta tuntuu, mutta älkää antako paniikkihäiriön ottaa valtaa elämässänne, vaan sisulla vaan eteenpäin, sisulla vaan sinne kiskalle! Ja tietysti sisun lisäksi paljon tukea lähimmäisiltä, ammattiauttajalta, meiltä kohtalotovereilta!
Itselläni oireet ovat melkein samanlaisia. Varaa aika kuntasi tai kaupunkisi mielenterveys toimistoon, sieltä saat apua. Itse en syö mitään jatkuvaa lääkitystä, tarvittaessa otan propralia, joka ainakin minulla on auttanut hyvin, siihen ei jää riippuvaiseksikaan.
Tsemppiä sinulle!!
juuri kun se olisikin vain se parin minuutin kohtaus! Mutta kun joskus saattaa mennä pari viikkoa aivan muissa maailmoissa ja on epätodellinen olo ja ahistaa tulevaisuus ja pelottaa pelkät seinätkin ja mikään ei auta että semmosta! Tiedän tunteen ja vituttaa!
Omassa tilanteessani paniikkikohtaukset alkoivat noin 12 vuotta sitten ja liittyivät enemmänkin sosiaaliseen fobiaan tai ahdistuneisuuteen, mutta en itse osannut määritellä tilannettani mitenkään eli sisulla olen selvinnyt tähän asti ilman lääkkeitä. Selvinnyt ja selvinnyt.....!!!!! Kohtaukset alkoivat tihetä jokapäiväiseksi enkä edelleenkään tiennyt mistä oli kysymys, kunnes ulkopuolinen ihminen sanoi epäilevänsä paniikkihäiriötä. Kärsimykseni ja pelkoni alkoi olla hirveä, kunne sain lääkkeet pari kuukautta sitten ja helpotus alkoi ensimmäsellä käyttöviikolla. Enkä ole edes nuori vaan keski-ikäinen.
Paniikkihäiriö tai sosiaalisten tilanteiden pelko, joka yltää paniikkiin asti ei ole vain omasta päästä kiinni, siis oman tahdon asia. Lievässä häiriössä oma tahto voi auttaa, mutta vakava häriö invalidisoi henkilön totaalisesti. Paniikkihäiriö kuuluu ahdistuneisuushäiriöihin, joka harvoin on oma itsenäinen vaivansa. Siihen liittyy yleisesti masennusta ja ahdistusta. Sairaus on osin myös fyysinen eli tarvitaan perittyä taipumusta paniikkiin, psykologista taustaa ja fyysistä stressiä ja nämä tekijät yhdessä muuttavat aivojen serotoniiniaineenvaihduntaa. Kun aivojen kemiat ovat pahasti päässeet muuttumaan, ei oma tsemppaaminen auta, vaan aivoihin jää pysyvästi päälle hyökkäys-/pakenemisvalmius, ja tämän voi lääkitys tasata ja korjata (pysyvästikin).
En ole ammattilainen, mutta luin paniikkihäiriön syntymekanismeja. Jos kaksi ihmistä on samassa valtavassa stressitilanteessa ja toinen selviää panikoimatta, toinen ei, kertoo tämäkin, että on olemassa fyysisiä eroja eri ihmisten välillä. Sitten on psyykkiset erot: toisella on kyky rentutua, toisella ei. On myös asenne-eroja:toinen yrittää selviytyä, toinen ei, mutta on niin monia tekijöitä, että ei kannata yleisesti moralisoida, jos joku ei selviä ilman lääkeapua.
Sama tilanne tietysti masennuksen kanssa. Joku moralisoi, kun toinen ei asennoidu pettymyksiin tai uupumiseen myönteisesti ja uudelleen yrittäen ja tsempaten, mutta psyykkisesti heikommalla voi aivokemia olla niin erilainen tai psyykkiset taidot ja voimavarat voivat olla erilaiset tai taustat voivat olla sellaiset, että ovat nakertaneet ihmisen jo ihan kuiviin.
On totta, että pienen ja vasta-alkaneen häiriön kanssa kannattaa hiukan yrittää asentilla ja muutoin voittaa vaivansa eli suomalainen sisu on hyväkin, mutta oman esimerrkini valossa suomalainen olisi saanut hakea apua paljon paljon aikaisemmin, niin oltaisiin vältytty suurilta ahdistuksilta. Voimia kaikille vähän ja paljon panikoiville!
Edelleen haluan vain painottaa, etten moralisoinut ketään siitä, ettei selviä ilman lääkkeitä. Pahoittelen mainintaani siitä että niinkin voi selvitä, kun aiheutin selvästi mielipahaa ja ärtymystä, mikä ei tosiaan ollut tarkoitukseni. Eikai sekään kuitenkaan synti ole ettei halunnut lääkkeitä?
Käyhän lääkärissä,että ei tarte kärsiä turhaa!!itse luulin et kyllä se siitä ohi menee...joillakin voi mennä,mut MIKSI sinnitellä ja kärsiä.Kun apua saa kun hakee,ja elämä voi olla ihan "siedettävääkin" ja joskus jopa mukavaa.
mahdollisuuksiani saada jotain semmoista läkitystä joka ois aika säännöllinen eikä tee oloa torkkuraiseksi ihan terveyskeskuslääkäriltä? Eli siis jos menen päivystykseen ja kerron lääkärille paniikkihäiriöstäni (jonka psykologi on todennut) niin hänkö voi siltä istumalta kirjoittaa edes pienen määrän reseptille? Onko kellään mitään käsitystä kuinka yleinen käytäntö tämä on? En halua nimittäin joutua vonkaamaan sitä lääkettä vaan toivon että lääkäri ymmärtäisi tilanteeni helposti.
käytäntö, että terv.k.lääkäri kirjoittaa reseptin. Terveyskeskuksen kautta hoidetaan valtaosa psyykeongelmista. Jatkossa kannattaa mennä psyk.polille tai miel.t.toimistoon, että saisi suuremman lääkemäärän kerralla ja näin hinta tulee halvemmaksi. Kerro, että psykologi on jo todennut pan.häiriön.
Minulla on ihan vastaavia kokemuksia. Aluksi tuli valtava kuolemanpelko ja mitään lääketieteellistä syytäkään ei löytynyt (silloin olisi tuntunut helpotukselta vaikka aivokasvain!!) kun vaan syy olisi löytynyt. Paniikkihäiriöstäkään ei 80-luvun puolivälissä vielä puhuttu.
Sitten kun alettiin puhua, ymmärsin mistä oli kysymys.
Kävin myös psykologilla juttelemassa muutaman kerran. Minkäänlaisia lääkkeitä en halunnut syödä, vaikka niitä suositeltiinkin.
Paniikkihäiriö puhkesi raskaassa elämänvaiheessa: ero, uusi liitto, lapsi, vanhemman vakava sairaus, isovanhemman menetys.
Päätin että periksi en anna ja menin paikkoihin jossa pelotti kohtauksen tulo. Hissi, tavaratalot, ym. Ajattelin että en ole ennenkään kuollut, niin en tähän tunteeseen kuole nytkään. Ja jos kaadun niin so what, nousen ylös.
Nyt elän vieläkin raskaampaa elämänvaihetta, mutta paniikki pysyy poissa kun osaan hallita ja ymmärtää itseäni paremmin.
Joskus se pikkusen nostaa päätään ja ajattelen että joo sitä taas, mutta enää en pelkää!
Niin hirveää kun se aikoinaan olikin, niin jälkikäteen voin sanoa että vahvisti.
Että tsemppiä kaikille. Ohi menee.
Kiitos, ihana kuulla että tällä minunkin selviytymismetodilla on muutkin selvinnyt:) Tässä ryöpytyksessä alkoi jo tuntua, että on väärin selvitä ilman lääkkeitä, vaikken minäkään pitänyt vääränä lääkkeiden syömistä. Juuri noin, sinne vaan pakolla mikä pelottaa ja jos kaadun niin so, noustaan sitten ja jos oksennan niin so, ei siihenkään elämä lopu. Aivan sama juttu, paniikki yrittää taas painaa päälle, mutta siihen on asennoiduttava juuri noin että jaa, taas sitä. Aivan kuin paniikki olisi siis joku vihollinen joka yrittää pelotella mutta jota ei enää pelkää:)
Tsemiä sulle , kokemuksestahan tiedät että raskaatkin vaiheet menee ohi, ennemmin tai myöhemmin, ja myrskyn jälkeen on taas poutaa! Jätä paniikki omaan arvoonsa ja keskity tärkeämpiin asioihin elämässä. Voimia!
On niitä muitakin selviytyneitä...itse taistelin kohtauksia vastaan reilut 10 vuotta ilman lääkitystä, välillä hyvinkin onnistuneesti. Keväällä tuli raja vastaan ja oma jaksaminen loppui, se taistelu vie niin paljon voimia. Jollei ollut kohtausta, niin kaiken ajatteli kuitenkin niin että JOS se tulee,mitä teen...Perhe joutui sivussa kärsimään, kun kartoin tiettyjä paikkoja ja äkäilin, jos oli pakko mennä...Mietin muutaman yön ja päätin luovuttaa, aamulla menin lääkäriin ja sain lääkityksen. Alun pahoinvoinnin yms.jälkeen jaksan uskoa, että tämä oli paras ratkaisu..vapauttavaa kun ei tarvitse olla koko ajan varuillaan...Mutta kaikki kunnia niille, jotka jaksaa sinnitellä!
Luin viestiäsi ja pisti vain silmään että mainitsit aika useasti tuon "oksentamisen". itselläni on jonkinasteinen oksennuskammo ja aina ahdistus/paniikki tiloihin liittyy juuri tuommoinen oksentamisen pelko ,todella ärsyttävä tunne joka tällä hetkellä rajoittaa elämää aika rajusti. lääkkeitäkin syön mutta ei itselläni ollu huomattavaa apua:/
Mulla tulee paniikissa aivan fyysisesti ihan järkyttävän huono olo, tuntuu että oksennan just samantien siihen paikkaan. Se on ehkä pahinta, kun sykkeen saan laskemaan ja muuten itteni rauhottumaan suht hyvin, mutta tuo pahoinvointi aina jää päälle. Monta kertaa oon juossu vessaan oksentamaan mutta en mä sitten oikeesti oksennakkaan. Nyt on sitten ylipäätään järkyttävä kammo etten erotakaan sitten jos joskus oikeesti oksennan, kun oon opettanu itteni tuudittautumaan siihen että paniikkia tää vaan on.
Mullakin se meinas alkaa rajottamaan elämää aika rankasti. Ratkasin asian sillä että aloin ottaa oksennuspussin mukaan mihin ikinä meninkin. Jotenkin se ei ollu sitten niin hirveetä kun tiesi etten oksenna siihen lattialle, missä ikinä olenkin. Kokeile säkin rohkeesti vaan kaikkia keinoja, vaikka tuntuis miten tyhmältä kulkea jokapaikassa pussin kanssa. Parempi sekin on kun kärsiä. Edelleen käytän kaikki keinot välttääkseni bussiin menemistä, kun sielä voin pahoin ilman paniikkiakin, mutta tarvittaessa pystyn sinnekin menemään ja ihan ilman pussia:) Edelleen silti, mihin ikinä menenkään, tarkastan ensin missä on ovi ja missä lähin vessa/roskis johon voi juosta oksentamaan. Eihän tuo mitään normaalia käytöstä ole, mutta eipähän paniikki ainakaan rajoita elämääni:) Bussissa hoen vaan itelleni että jos tuntuu pahalta niin jäät seuraavalla pysäkillä pois, ja se rauhottaa kun tietää että millon vaan on lupa jäädä pois:)
Joskus tuntuu että tää kaikki on niin hassua ettei tää voi olla tottakaan, kenen nyt muka tarvitsee antaa itselleen lupa jäädä pois bussista rauhoittuakseen?!? Mutta kannattaa ottaa vaan huumorilla:)
Hei! Mulla on kans paniikkihäiriö. Lääkäriltä sain sepram lääkityksen, mutta nyt en tiedä aloittaisinko lääkitystä vai en. Olen niin nuori vielä ja kavereiden kanssa olisi kivaa juhlia yms. Mutta täytyykö se kaikki unohtaa jos aloitan lääkityksen(juhliminen alkoholilla siis)? Pelkään myös sivuvaikutuksia ja sitä, että jos en pääsekään lääkkestä enää irti. Olisi paljon helpompaa jos vaan jaksaisi taistella ilman lääkkeitä paniikkia vastaan. Tämä kuitenkin rajoittaa jokapäiväistä elämääni. Jään mieluummin kotiin, kuin lähden ulos ihmisten ilmoille. Nyt huolettaa jo taas syksyn tulo ja koulun alku.. Miten jaksaa ainaista taistelua paniikkia vastaan, pelätä koulussa, että "entä jos paniikki iskee, miten päästä kotiin jne.." Usein se ei edes iske, mutta on vaan niin raskasta pelätä aina. Olisikohan lääkkeet kuitenkin minulle parempi vaihtoehto. Kertokaa kiltit kohtalotoverit, auttaako lääkitys( erityisesti sepram) oikeasti. Kannattaako se?
Yksi paniikkihäiriöinen ilmoittautuu mukaan:) Olen taistellut ilman lääkitystä tätä vastaan jo vuosia. Psykologilla olen käynyt silloin tällöin, mutta tuntuu sille ettei minua oteta vakavasti. Taidan huomaamattani kaunistella tilannettani:( Eniten minua pelottaa se, että koska väsyn taistelemaan. Sekoanko silloin? Minulla raskainta on kohtauksien pelko ei itse kohtaukset. Eniten pelkään todellakin sitä, että koska voimat loppuvat. Hypinkö silloin seinille, riehunko, itken, juttelen hassuja... Mitä silloin tapahtuu, kun ihminen sekoaa? Voiko ihminen seota?
Mitä niille ihmisille on tapahtunut, jotka tekevät jotakin väkivaltaista? Kun pelkää hulluksitulemista ja kontrollin menettämistä niin mitä kaikkea voi tapahtua, kun sen kontrollin menettää. Vai menettääkö sitä ja kuka se on joka menettää?
en voi uskoa tätä! mäkin kannoin vuosia ykäpussia laukussa ja lupasin itelleni, että saan jäädä bussista koska tahansa pois :D eihän tää kivaa oo, mutta tuntuu tosi uskomattomalta, että joku kirjottaa kuin suoraan mun elämästä! todella helpotti lukea juttujasi.
itselläni meinaa taas painaa paniikki päälle vaihteen vuoksi ja olin jo unohtanut, miten siihen suhtaudutaan huumorilla (koska se ihan oikeesti auttaa). nyt oon kumminkin keksiny itelleni ihan uuden oireen: pyörrytys. ja siihen liittyy kanssa pahoinvointi. on tosi huono olo ja luulen oksentavani, mutta sen sijaan alkaakin päässä vipata. jipii! etsin voimia selviytyä...
kuitenkin tuosta huumorista, kummallisten selviytymiskeinojen keksimisestä ja siitä, että jatkaa yrittämistä, vaikka kuinka monta kertaa joutuisi pakenemaan on paras apu. monet täällä ovat sitä mieltä, etteivät voi itse vaikuttaa millään tavalla tilanteeseensa, mutta kyllä sitä voi. ei se tapahdu hetkessä ja askeleet ovat välillä niin pieniä, ettei niitä edes näe. tärkeintä on yrittää.
ja toiset korostaa sitä, kuinka tärkeä on tutkiskeltava itseään ja pohdittava ja jajajaja... mulla vointi on huonointa silloin, kun pohdin ja pohdin ja tutkiskelen ja mietin. eikä se kaikki pään vaiva koskaan johda mihinkään. hyvä motto: just do it! sitä kai pitäis hokea sillon, kun jään kotiin, juutun tutkailemaan oireitani ja alan jo pelätä, että on joku kamala tauti.
sisupussi, kirjoita vielä juttuja. täällä tarvitaan pikkaisen potkua takamukselle.
Anteeksi, olen ollut poissa eetteristä jonkin aikaa, mutta nyt toivon että sä vielä lukisit palstaa ja saisin sut kiinni! Aivan uskomatonta mutta totta, mäkin olen keksinyt itselleni juuri saman vaivan eli pyörrytyksen. Mulla on nyt kuitenkin parempi vaihe menossa eli voimia riittäisi jaettavaksi sullekkin!
Haluisitko vaihtaa ajatuksia sähköpostilla? Mua varmasti ainenkin helpottaisi jutella jonkun noin samanhenkisen kanssa:)
Samalla voin kertoa vähän kuulumisia. Kävin pari viikkoa sitten leffassa, ekaa kertaa varmaan viiteen tai kuuteen vuoteen!! Ja oli mielettömän kivaa:D Istuin kyllä reunapaikalla, mutta so what, istuin leffan loppuun asti ja oisin istunu vielä vaikka toisenkin leffan kun innostuin niinkovasti siitä että meni niin hyvin:) Sen lisäksi olin reilun viikon auto/telttamatkalla, ja sekin oli mielettömän ihanaa:) Kerran vain yöllä syöksyin taskarin kanssa ulos teltasta kun kohtaus iski...
Elättelen toiveita että tästä voisi parantua joskus lopullisestikin, mutta niinhän niitä aina elättelee silloin kun paremmin menee.... silti, muistakaa ne hassut selviytymiskeinot!! Ja voimia!!
Ankka toivon että kuulisin susta vielä!!!