1.
"Hej, mennään nyt", hoputin Miikaa, jätkäkaveriani, joka kantoi kaljakassia mäkeä ylös. Ilta alkoi jo hämärtää, ja auringon viimeiset säteet lankesivat rantakalliolle." Pihla! Miten säkin tänne pääsit? ", Milla kysyi yllättyneenä, mutta ilahtuneena. Kun saavuimme, muut olivat jo nousuhumalassa. "No, mä sanoin että oon discossa illan ja meen sit Annalle yöks", sanoin silmää iskien. Muut katsoivat hyväksyvästi meihin päin Miikan kolistellessa kaljojen kanssa. Kävelin Miikan luo ja painoin lämpimän suudelman sen suulle. " Pihla, otas kalja", Henkka sanoi ja heitti kaljapullon. " Mitä mä tästä hyödyn ilman avaajaa?", sanoin vinoillen. Samassa Ella heitti avaajan ja sanoi, " ehkä se ny onnistuu". "Onko kellään tupakkaa?", kysyin ja loin tutkivan katseen jokaiseen. Emppu huokaisi ja sanoi, "No, ota tästä!. Nappasin askista yhden ja kaivoin sytkärin farkkujeni taskusta. Vedin ensimmäiset savut syvälle keuhkoihini. " Köh, köh ", yskin muiden nauraessa kokemattomuudelleni. " Sä oot niin ihanan viaton ", Anna sanoi ja halasi mua.
Olut alkoi nousta jo parin pullon jälkeen päähän ja puheemme alkoivat muuttua yhä huvittavimmiksi." Mennään uimaan ", Milla sanoi yhtäkkiä. Kohta olimme jo kylmässä järvessä, kuun luodessa siltaansa koskemattomaan järven pintaan.
" Mä meen tekee ny nuotion ", Anna ilmoitti ja lähti uimaan rantaan päin. Hetken päästä istuimme jo kaikki nuotion ääressä makkaraa syöden ja kaljaa juoden yhä hurjempaa tahtia. " Muistattekos te ku mä kävin viime kesänä... ", Henkka alkoi yhtäkkiä selittää Viron reissuansa, vaikka kukaan ei kuunnellut sitä.
" Mennään meille, meillä ei oo porukat kotona ja meillä on vielä pari pulloo viiniä laivalta ", Ella sanoi ja rupesi pakkaamaan kamoja reppuun hoiperrellen. " Joo, mennään vaan, mä voin ajaa ", Henkka sanoi heräten muistelmistaan. Yhdessä tuumin lähdimme hoippumaan parkkipaikkaa päin, ja valitsimme symppiksen Opelin, syvän harmaa pinta loisti kuunvalossa aavemaisesti.
Anna rikkoi kyynärpäällä takapenkkien ikkunan lasin, saaden pari verta vuotavaa haavaa, mutta ei ilmeisesti huomannu mitään. Pian olimme jo auton sisällä ja vauhdissa kohti Ellan kotia. Kaljan sumentamillani aivoillani mietin hetken miten johdoilla käynnistäminen kävikään niin nopeasti ja varmasti humalasta huolimatta Henkalta.
Ohitsemme menivät huraa vauhtia sillat, talot ja pellot Apulannan soidessa täysillä kaiuttimista. Samassa eteemme ilmestyi toinen auto, Henkka ei ennättänyt edes tajuta autoa, kun me jo kierimme mäkeä alas ojaan. Maailma pyöri ympärilläni ja muiden kauhun sekaiset ilmeet porautuivat syvälle mieleeni. Havahduin siihen kun olimme paikallamme ja radio alkoi soittaa hiljaa : "On valkosiipinen langennut vaik ei niin saanut käydä. Tass järjen ääni on vaiennut kun putoo vanhaan kuoppaan. Kuin kärpänen verkossa. kiedottu langalla. tietäen ettei kauaa aikaa. Kuin kuolemansuudelma. Rakkaasi huulilla. Oottaen hetkee kun saa lentää. Pyörteen nielun reunalla- niinkuin ennenki. Vaihtuu hahmot ansalla. Vaan ei meininki. Totuus riippuu näkökulmasta. ei voi tuulta ennustaa. Saa mieli hohtamaan kullalta kaiken minkä tahtoo. kuin enteenä vaarasta. Tuoksuna ilmassa. hetkenä ennen myrskyn aikaa. Kuin kosketus otsalla. rakkaasi huulilla. Kertoen ettei milloinkaan enää. Tahdon nähdä kaiken mutten koskaan mistään maksaa hintaa "
Laulun soidessa huomasin kuinka valkosiipinen enkeli oli vienyt muut ajasta ikuisuuteen. Hiljaa itkiessäni painauduin yhä tiukemmin enkelikasvoisen Miikan syliin.
2.
Yht´äkkiä joku riuhtaisi mut hereille jostain stranssista, avasin varovasti silmäni, aluksi näin pelkkiä hahmoja ympärilläni, kunnes näköni terävöityi. Mä olin jossain jossain valkoisessa huoneessa,- desinfiointi aine, sen pistävä haju tunkeutui sieraimiini, uneliaasti aloin tajuta missä olin, olin sairaalassa. Jostakin eteeni ilmestyi käsi, joka laskeutui mun otsalle, seurasin samalla katseellani sälekaihtimien takana viliseviä ihmisiä. Samassa huoneen ovi aukes,- sisään ryntäsi äiti, miksi sillä oli punaset silmät? Onko jotain tapahtunut? Äiti laski käsivartensa ympärilleni hellästi kuin olisi pelännyt että säryn jos puristaa vahingossa liian kovaa. Äitin perässä tuli iskä, sillä oli huolestuneempi ilme kuin yleensä, ja se katto mua kuin ois nähny mut ekan kerran .. Miksi iskä? Oi, miksi sä katot mua noin? Sä alat pelottaa mua!
Välähdys, kaikki muistui mieleeni, ja aloin nähdä silmieni edessä mustavalkoista filmiä aina siitä hetkestä lähtien kuin lähimme Miikan kaa mäkeä kohti… Yhdessä kohtauksessa avaan ekan kaljapullon, toisessa mä näin Henkan puhuvan omiaan Virosta, ja viimeisessä, viimeinen hetki, viimeinen hetki jonka muistan että olin Miikani sylissä.. Oli kuin nauhuri päässäni olisi juuttunut paikoilleen, näin vaan Miikan ja sen enkelinkasvot, kaikki muu oli tiessään. Tiesin vaan että se oli se Miika, vaikka se ei ollutkaan, elon siemen oli hävinnyt niistä, se oli kuin halpa kopio siitä Miikasta jonka mä olin tuntenut ennen. Mutta se oli silti se sama enkelikasvoinen itsensä, rakkaani.. Sitten katseeni siirtyi silmiin, niistä oli karannu se raivoisa elämän halun liekki joka oli asustanut siellä, siitä ei ollut jäljellä edes kipinää.. Silmiini nousi kyyneleet ja vartaloni alkoi nykiä ja tunsin kuinka äitin käsivarret liukuivat irti musta ja heräsin kylmään todellisuuteen, olin yksin.. Kaverit ja jätkäkamuni olivat poissa, delanneet, kuolleet, heittäneet veivinsä, ihan sama miten sen haluu ilmasta, asia pysyy silti samana, yhtä kylmänä, yhtä lämpimänä. Vain mä olin jäänyt tänne, mun harteille oli jäänyt kaikki se tuska, pystyn jo kuvittelemaan sielunsilmin kaverien vanhempien syyttävät ilmeet heidän ymmärtäväisen ulkokuorensa takaa.. Se kuinka he toivovat että juuri heidän lapsensa olisi selviytynyt. Ja lähettämättömät hautajaiskutsukortit… KAIKEN… ” Pihla, Pihla rakas, ootko sä kunnossa?”, kuulin äitin toistelevan itkuisella äänellä, ja heräsin takasi tähän aikaan, siihen, että vuoteeni edessä seisoi äiti, isä ja muutama lääkäri. ”Joo, oon mä ihan kunnossa”, kuulin jonkun sanovan äänelläni. Terästäydyin, ja kohdistin havainto kykyni tähän hetkeen, ja kysyin ” Miten muille kävi? Entäs mä?”. Lääkärit katsoivat mua hieman surumielisesti, ja brunette rohkaistui vastaamaan, ” Ystäväsi eivät selvinneet valitettavasti ojaan ajosta, olen pahoillani. Mutta sinä taas olet kunnossa, tai no onhan sinulta sääriluu murtunut toisesta jalasta ja toinen jalkasi on väliaikaisesti halvaantunut, mutta uskomme että tulet toipumaan ensi vuoteen mennessä entisellesi”. Multa kesti pitkään tajuta lääkärin sanat, ” Ystäväsi ei selvinneet” ”Tulet toipumaan ensivuoteen mennessä”, lauseet alkoivat pyöriä viuhaan tahtiin päässäni, miksi juuri mä selviydyin? Miks vaikka Anna ei oo täällä mun tilalla? Miks mejjän oli pakko jouda, ja lähteä ajamanaan? Miks mä oon elossa täällä? Miks kuolema ei voinut suoda mullekkin suloista suudelmaa? Miks se jätti mut tänne kärsiin, ja vastaamaan mejjän kaikkien teoista, ja jäämään yksin.. Vaivuin huomaamatta syvään, mutta rauhattomaan uneen ajatusten pyöriessä mielessäin hurrikaanin lailla.
Aurinko paistoi kirkkaana silmiini ja avasin hitaasti tunnustellen silmäni. Venytellen kohottauduin ylöspäin vuoteesta, ja huomasin että viereiseen sänkyyn oli ilmestynyt joku. Tytöllä oli pitkät mustat hiukset jotka kohoili rintakehällä hengityksen tahtiin. Kapeat kasvot joita kehystivät tummat huolellisesti nypityt kulmakarvat ja niiden alapuolella olevat pitkät ja tuuheat ripset vangitsivat katseeni hetkeksi, sitten mun katseeni liukui alas terävän nenän vartta pitkin punaisille huulille, ja jatkoin vaellustani vartalolle josta ei saanut paljon selvää peiton takia. Katselin tyttöä avoimesti, kun huomasin että tyttö oli jo avannut silmänsä ilman että mä olin ehtiny huomata ja kääntää katsettani pois. Se katseli mua ystävällisen kiinostuneesti, katseemme kohtasivat, enkä pystynyt aluksi irroittamaan katsettani sen syvän vihreistä silmistä. ” Mojj, oon Sara. Mikäs sun nimes o?”, tyttö kysy raikkaalla äänellään. ” Mä oon Pihla”, vastasin nukkumisen jäljiltä olleella karhealla äänellä. Aukaisin suuni kysyäkseni miksi se oli täällä, kun mut keskeytti hoitaja joka toivotti hyvät huomenet iloisesti, ja kiikutti aamiaisemme eteemme. Katseemme kohtasivat uudelleen, ja tunsin jossain syvällä että tulen puhumaan Saran kanssa vielä paljon, ei nyt, mutta joskus varmasti, mä alotin syömään aamupalaa tuntien lämpimän tuulahduksen sydämeni kohdalla
"Hej, mennään nyt", hoputin Miikaa, jätkäkaveriani, joka kantoi kaljakassia mäkeä ylös. Ilta alkoi jo hämärtää, ja auringon viimeiset säteet lankesivat rantakalliolle." Pihla! Miten säkin tänne pääsit? ", Milla kysyi yllättyneenä, mutta ilahtuneena. Kun saavuimme, muut olivat jo nousuhumalassa. "No, mä sanoin että oon discossa illan ja meen sit Annalle yöks", sanoin silmää iskien. Muut katsoivat hyväksyvästi meihin päin Miikan kolistellessa kaljojen kanssa. Kävelin Miikan luo ja painoin lämpimän suudelman sen suulle. " Pihla, otas kalja", Henkka sanoi ja heitti kaljapullon. " Mitä mä tästä hyödyn ilman avaajaa?", sanoin vinoillen. Samassa Ella heitti avaajan ja sanoi, " ehkä se ny onnistuu". "Onko kellään tupakkaa?", kysyin ja loin tutkivan katseen jokaiseen. Emppu huokaisi ja sanoi, "No, ota tästä!. Nappasin askista yhden ja kaivoin sytkärin farkkujeni taskusta. Vedin ensimmäiset savut syvälle keuhkoihini. " Köh, köh ", yskin muiden nauraessa kokemattomuudelleni. " Sä oot niin ihanan viaton ", Anna sanoi ja halasi mua.
Olut alkoi nousta jo parin pullon jälkeen päähän ja puheemme alkoivat muuttua yhä huvittavimmiksi." Mennään uimaan ", Milla sanoi yhtäkkiä. Kohta olimme jo kylmässä järvessä, kuun luodessa siltaansa koskemattomaan järven pintaan.
" Mä meen tekee ny nuotion ", Anna ilmoitti ja lähti uimaan rantaan päin. Hetken päästä istuimme jo kaikki nuotion ääressä makkaraa syöden ja kaljaa juoden yhä hurjempaa tahtia. " Muistattekos te ku mä kävin viime kesänä... ", Henkka alkoi yhtäkkiä selittää Viron reissuansa, vaikka kukaan ei kuunnellut sitä.
" Mennään meille, meillä ei oo porukat kotona ja meillä on vielä pari pulloo viiniä laivalta ", Ella sanoi ja rupesi pakkaamaan kamoja reppuun hoiperrellen. " Joo, mennään vaan, mä voin ajaa ", Henkka sanoi heräten muistelmistaan. Yhdessä tuumin lähdimme hoippumaan parkkipaikkaa päin, ja valitsimme symppiksen Opelin, syvän harmaa pinta loisti kuunvalossa aavemaisesti.
Anna rikkoi kyynärpäällä takapenkkien ikkunan lasin, saaden pari verta vuotavaa haavaa, mutta ei ilmeisesti huomannu mitään. Pian olimme jo auton sisällä ja vauhdissa kohti Ellan kotia. Kaljan sumentamillani aivoillani mietin hetken miten johdoilla käynnistäminen kävikään niin nopeasti ja varmasti humalasta huolimatta Henkalta.
Ohitsemme menivät huraa vauhtia sillat, talot ja pellot Apulannan soidessa täysillä kaiuttimista. Samassa eteemme ilmestyi toinen auto, Henkka ei ennättänyt edes tajuta autoa, kun me jo kierimme mäkeä alas ojaan. Maailma pyöri ympärilläni ja muiden kauhun sekaiset ilmeet porautuivat syvälle mieleeni. Havahduin siihen kun olimme paikallamme ja radio alkoi soittaa hiljaa : "On valkosiipinen langennut vaik ei niin saanut käydä. Tass järjen ääni on vaiennut kun putoo vanhaan kuoppaan. Kuin kärpänen verkossa. kiedottu langalla. tietäen ettei kauaa aikaa. Kuin kuolemansuudelma. Rakkaasi huulilla. Oottaen hetkee kun saa lentää. Pyörteen nielun reunalla- niinkuin ennenki. Vaihtuu hahmot ansalla. Vaan ei meininki. Totuus riippuu näkökulmasta. ei voi tuulta ennustaa. Saa mieli hohtamaan kullalta kaiken minkä tahtoo. kuin enteenä vaarasta. Tuoksuna ilmassa. hetkenä ennen myrskyn aikaa. Kuin kosketus otsalla. rakkaasi huulilla. Kertoen ettei milloinkaan enää. Tahdon nähdä kaiken mutten koskaan mistään maksaa hintaa "
Laulun soidessa huomasin kuinka valkosiipinen enkeli oli vienyt muut ajasta ikuisuuteen. Hiljaa itkiessäni painauduin yhä tiukemmin enkelikasvoisen Miikan syliin.
2.
Yht´äkkiä joku riuhtaisi mut hereille jostain stranssista, avasin varovasti silmäni, aluksi näin pelkkiä hahmoja ympärilläni, kunnes näköni terävöityi. Mä olin jossain jossain valkoisessa huoneessa,- desinfiointi aine, sen pistävä haju tunkeutui sieraimiini, uneliaasti aloin tajuta missä olin, olin sairaalassa. Jostakin eteeni ilmestyi käsi, joka laskeutui mun otsalle, seurasin samalla katseellani sälekaihtimien takana viliseviä ihmisiä. Samassa huoneen ovi aukes,- sisään ryntäsi äiti, miksi sillä oli punaset silmät? Onko jotain tapahtunut? Äiti laski käsivartensa ympärilleni hellästi kuin olisi pelännyt että säryn jos puristaa vahingossa liian kovaa. Äitin perässä tuli iskä, sillä oli huolestuneempi ilme kuin yleensä, ja se katto mua kuin ois nähny mut ekan kerran .. Miksi iskä? Oi, miksi sä katot mua noin? Sä alat pelottaa mua!
Välähdys, kaikki muistui mieleeni, ja aloin nähdä silmieni edessä mustavalkoista filmiä aina siitä hetkestä lähtien kuin lähimme Miikan kaa mäkeä kohti… Yhdessä kohtauksessa avaan ekan kaljapullon, toisessa mä näin Henkan puhuvan omiaan Virosta, ja viimeisessä, viimeinen hetki, viimeinen hetki jonka muistan että olin Miikani sylissä.. Oli kuin nauhuri päässäni olisi juuttunut paikoilleen, näin vaan Miikan ja sen enkelinkasvot, kaikki muu oli tiessään. Tiesin vaan että se oli se Miika, vaikka se ei ollutkaan, elon siemen oli hävinnyt niistä, se oli kuin halpa kopio siitä Miikasta jonka mä olin tuntenut ennen. Mutta se oli silti se sama enkelikasvoinen itsensä, rakkaani.. Sitten katseeni siirtyi silmiin, niistä oli karannu se raivoisa elämän halun liekki joka oli asustanut siellä, siitä ei ollut jäljellä edes kipinää.. Silmiini nousi kyyneleet ja vartaloni alkoi nykiä ja tunsin kuinka äitin käsivarret liukuivat irti musta ja heräsin kylmään todellisuuteen, olin yksin.. Kaverit ja jätkäkamuni olivat poissa, delanneet, kuolleet, heittäneet veivinsä, ihan sama miten sen haluu ilmasta, asia pysyy silti samana, yhtä kylmänä, yhtä lämpimänä. Vain mä olin jäänyt tänne, mun harteille oli jäänyt kaikki se tuska, pystyn jo kuvittelemaan sielunsilmin kaverien vanhempien syyttävät ilmeet heidän ymmärtäväisen ulkokuorensa takaa.. Se kuinka he toivovat että juuri heidän lapsensa olisi selviytynyt. Ja lähettämättömät hautajaiskutsukortit… KAIKEN… ” Pihla, Pihla rakas, ootko sä kunnossa?”, kuulin äitin toistelevan itkuisella äänellä, ja heräsin takasi tähän aikaan, siihen, että vuoteeni edessä seisoi äiti, isä ja muutama lääkäri. ”Joo, oon mä ihan kunnossa”, kuulin jonkun sanovan äänelläni. Terästäydyin, ja kohdistin havainto kykyni tähän hetkeen, ja kysyin ” Miten muille kävi? Entäs mä?”. Lääkärit katsoivat mua hieman surumielisesti, ja brunette rohkaistui vastaamaan, ” Ystäväsi eivät selvinneet valitettavasti ojaan ajosta, olen pahoillani. Mutta sinä taas olet kunnossa, tai no onhan sinulta sääriluu murtunut toisesta jalasta ja toinen jalkasi on väliaikaisesti halvaantunut, mutta uskomme että tulet toipumaan ensi vuoteen mennessä entisellesi”. Multa kesti pitkään tajuta lääkärin sanat, ” Ystäväsi ei selvinneet” ”Tulet toipumaan ensivuoteen mennessä”, lauseet alkoivat pyöriä viuhaan tahtiin päässäni, miksi juuri mä selviydyin? Miks vaikka Anna ei oo täällä mun tilalla? Miks mejjän oli pakko jouda, ja lähteä ajamanaan? Miks mä oon elossa täällä? Miks kuolema ei voinut suoda mullekkin suloista suudelmaa? Miks se jätti mut tänne kärsiin, ja vastaamaan mejjän kaikkien teoista, ja jäämään yksin.. Vaivuin huomaamatta syvään, mutta rauhattomaan uneen ajatusten pyöriessä mielessäin hurrikaanin lailla.
Aurinko paistoi kirkkaana silmiini ja avasin hitaasti tunnustellen silmäni. Venytellen kohottauduin ylöspäin vuoteesta, ja huomasin että viereiseen sänkyyn oli ilmestynyt joku. Tytöllä oli pitkät mustat hiukset jotka kohoili rintakehällä hengityksen tahtiin. Kapeat kasvot joita kehystivät tummat huolellisesti nypityt kulmakarvat ja niiden alapuolella olevat pitkät ja tuuheat ripset vangitsivat katseeni hetkeksi, sitten mun katseeni liukui alas terävän nenän vartta pitkin punaisille huulille, ja jatkoin vaellustani vartalolle josta ei saanut paljon selvää peiton takia. Katselin tyttöä avoimesti, kun huomasin että tyttö oli jo avannut silmänsä ilman että mä olin ehtiny huomata ja kääntää katsettani pois. Se katseli mua ystävällisen kiinostuneesti, katseemme kohtasivat, enkä pystynyt aluksi irroittamaan katsettani sen syvän vihreistä silmistä. ” Mojj, oon Sara. Mikäs sun nimes o?”, tyttö kysy raikkaalla äänellään. ” Mä oon Pihla”, vastasin nukkumisen jäljiltä olleella karhealla äänellä. Aukaisin suuni kysyäkseni miksi se oli täällä, kun mut keskeytti hoitaja joka toivotti hyvät huomenet iloisesti, ja kiikutti aamiaisemme eteemme. Katseemme kohtasivat uudelleen, ja tunsin jossain syvällä että tulen puhumaan Saran kanssa vielä paljon, ei nyt, mutta joskus varmasti, mä alotin syömään aamupalaa tuntien lämpimän tuulahduksen sydämeni kohdalla
Vastaukset 3
Vanhimmat
Enpä tätäkään lukenut. Olisiko joku niin viitseliäs että tekisi kuten sanon eikä kuten minä teen :) eli korjaisi tekstin. Lyhentäisi ja laittaisi luettavaksi korjattuna, jolloin tekstiä voisi arvioida sisällön perusteella juuttumatta perusvirheisiin.
Jos kirjoittaminen kiinnostaa, kannattaa lukaista opas tai pari, jolloin voi välttää muutaman lukijoita etäännyttävän virheen.
"Hej, mennään nyt", hoputin Miikaa, jätkäkaveriani, joka kantoi kaljakassia mäkeä ylös. Ilta alkoi jo hämärtää, ja auringon viimeiset säteet lankesivat rantakalliolle." Pihla! Miten säkin tänne pääsit? ", Milla kysyi yllättyneenä, mutta ilahtuneena. Kun saavuimme,
Eli ei noin vaan näin.
"Hej, mennään," hoputin Miikaa, joka kantoi kaljakasseja mäkeä ylös. Aurinko laski jättäen viimeiset säteensä rantakalliolle.
"Pihla! Miten pääsit tänne?" Milla kysyi yllättyneen ilahtuneena kun saavuimme.
äsh ei tämä ollut hyvä pätkä, mutta jotenkin noin, ei mä ja sä sanoja, ei turhia illan hämyjä, jos aurinko laskee on ilta, asiaa ei tarvitse kertoa erikseen sivulauseessa.
Kai tämä on murrosikäisen kassikaljaretkinovelli. Kiinnostukseni heräisi ainoastaan jos kirjoittaja yllättäisi kertomalla olevansa täysi-ikäinen vierestä tilannetta seurannut.
EIKÄ :))))
mä luin viimeset rivit, ja TAAS päädyttiin sairaalaan :)))
Päätykää välillä kotiinne nukkumaan ja herätkää iloiseen kesäiseen aamuun, ilman rakkautta, teetä tai sympatiaa.
ARGH... minuun osui, en voi ratsastaa. Kostakaa puolestani. tai jottain
Et ollut nimenomaisesti pyytänyt palautetta, mutta toivottavasti et sellaisen saamisesta pahastukaan.
Alku ei vaikuttanut kauhean lupaavalta. Tuli mieleen sellainen tavanomainen teinikännäysnovelli (minkä charmantin nimikkeen Sivuversosemme nyt sellaisille kehittikään...). Olinkin positiivisesti yllättynyt, kun löysin sairaalakohtauksesta (siis kakkososiosta) paljon kehityskelpoisen oloista matskua. Pihlan tuntemuksia oli paikoin kuvattu ihan uskottavasti.
Loppu jäi uteloittamaan. Itse olisin ehkä kuvannut Pihlan kokemukset tuota toista tyttöä kohtaan jotenkin lievemmin. Nyt tulee aika epäuskottava kontrasti "hurrikaanista" "lämpimään tuulehdukseen sydämen kohdalla", jos ymmärrät, mitä haen takaa. Tuollainen yksioikoinen tunnetilasta toiseen hyppiminen vain vahingoittaa hahmon moniulotteisuutta.
Olisi kiva lukea jatkoa. Ensi kerralla muista kappalejako!
sä oot oikeessa éttä siä oli jotain liioiteltuja kohtiä yms.. mutta juuh.. mä kirjotin sen vaan omaks iloks ja ajan kuluks ja laitoin nettiin huvikseen jos jollakin on tylsää niin voi lukea :) jatkoa siihen tulee sillon taas kun on tylsän puoleista =D mutta nettiin laittamisesta mä sitten en tiedä :)