Jeesus Kristus pelastaa vieläkin syntisiä ihmisiä!

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

Anonyymi00002 kirjoitti:

Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

Ty så älskade Gud världen, att han utgav sin enfödde Son, på det att var och en som tror på honom skall icke förgås, utan hava evigt liv.

Anonyymi00003 kirjoitti:

Ty så älskade Gud världen, att han utgav sin enfödde Son, på det att var och en som tror på honom skall icke förgås, utan hava evigt liv.

For God so loved the world, that he gave his only begotten Son, that whosoever believeth in him should not perish, but have everlasting life.

Jaakob oli Jeesusen veli ja Jerusalemin seurakunnan johtaja. Luotettava opettaja.

Herjaaminen ja valehtelu eivät sinua ainakaan auta. Niitähän sinä harjoitat jatkuvasti, päivittäin. Varsinkin Paavalia herjaat. Ne ovat per-keleen tekoja. Tee niistä parannus.

Anonyymi00008 kirjoitti:

Herjaaminen ja valehtelu eivät sinua ainakaan auta. Niitähän sinä harjoitat jatkuvasti, päivittäin. Varsinkin Paavalia herjaat. Ne ovat per-keleen tekoja. Tee niistä parannus.

Lue lisää

Jeesus pelastaa Häneen turvaavan.

Anonyymi00008 kirjoitti:

Herjaaminen ja valehtelu eivät sinua ainakaan auta. Niitähän sinä harjoitat jatkuvasti, päivittäin. Varsinkin Paavalia herjaat. Ne ovat per-keleen tekoja. Tee niistä parannus.

Lue lisää

Kyllä!

Luovu siis riivaajista.

Jos perisynti ymmärretään niin, että ihminen on moraalisesti jonkun kanta-isän teosta, se näyttää olevan ristiriidassa tavallisen oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa. Normaalisti vastuu kuuluu sille, joka teon tekee.

Kriitikot, kuten Heikki Räisänen, ovat huomauttaneet, että oppi voi joillekin ihmisille synnyttää tarpeetonta syyllisyyttä tai kokemuksen perustavanlaatuisesta kelvottomuudesta. Tällöin uskonto saattaa ensin luoda ongelman ja sitten tarjota siihen ratkaisun.

Jos kaikki ihmiset ovat samalla tavalla syntisiä, voidaan kysyä, heikentääkö tämä eroa vakavan pahuuden ja tavallisten inhimillisten virheiden välillä. Kriitikoiden mukaan on vaikea nähdä, miksi esimerkiksi kansanmurhan toteuttaja ja tavallinen kunnollinen ihminen olisivat moraalisesti samalla viivalla.

Miten voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelmää, jossa ihminen syntyy hengellisesti vajavaisena tai syyllisenä ennen omia valintojaan?

Myös huippututkijat ajattelevat samaa:

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu


”Paha ikään kuin demokratisoidaan: kaikki ovat yhtä kelvottomia. Demokratisoinnin syy on siis mielestäni siinä, että teologinen teoria vaatii kaikkia olemaan toivottomassa tilanteessa, koska muuten Kristuksen uhri ei olisi totaalinen, kaikkia koskeva. Luterilaisella ihmiskuvalla on suuret ansionsa. Se edistää nöyryyttä ja auttaa kamppailemaan omahyväisyyttä ja itsekorotusta vastaan, se auttaa ihmisiä tunnustamaan oman pimeän puolensa. Asian kääntöpuoli kuitenkin on, että jos kaikki ovat Jumalan edessä yhtä syntisiä kuin julmin diktaattori, synti trivialisoituu. Traditio ikään kuin päästää todellisen pahan aikaansaajat vastuusta (kaikki muutkin ovat pohjimmiltaan samanlaisia). Ennen muuta se kasaa suuren kuorman juuri niiden harteille, joiden henkinen rakenne on heikoin sitä kestämään. (…) Siunattu synnintunto on ollut niiden pienten ja heikkojen etuoikeus, joiden mieli on arka ja itsetunto maassa. Heille kirkko julistaa ilosanomaa Kristuksesta, johon uskomalla syntinen saa syntinsä anteeksi. Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut. Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu

Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)

Heikki Räisänen-Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professori. Teologian tohtori Räisänen toimi Suomen Akatemian tutkijaprofessorina.

Anonyymi00015 kirjoitti:

Jos perisynti ymmärretään niin, että ihminen on moraalisesti jonkun kanta-isän teosta, se näyttää olevan ristiriidassa tavallisen oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa. Normaalisti vastuu kuuluu sille, joka teon tekee.

Kriitikot, kuten Heikki Räisänen, ovat huomauttaneet, että oppi voi joillekin ihmisille synnyttää tarpeetonta syyllisyyttä tai kokemuksen perustavanlaatuisesta kelvottomuudesta. Tällöin uskonto saattaa ensin luoda ongelman ja sitten tarjota siihen ratkaisun.

Jos kaikki ihmiset ovat samalla tavalla syntisiä, voidaan kysyä, heikentääkö tämä eroa vakavan pahuuden ja tavallisten inhimillisten virheiden välillä. Kriitikoiden mukaan on vaikea nähdä, miksi esimerkiksi kansanmurhan toteuttaja ja tavallinen kunnollinen ihminen olisivat moraalisesti samalla viivalla.

Miten voidaan pitää oikeudenmukaisena järjestelmää, jossa ihminen syntyy hengellisesti vajavaisena tai syyllisenä ennen omia valintojaan?

Myös huippututkijat ajattelevat samaa:

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu


”Paha ikään kuin demokratisoidaan: kaikki ovat yhtä kelvottomia. Demokratisoinnin syy on siis mielestäni siinä, että teologinen teoria vaatii kaikkia olemaan toivottomassa tilanteessa, koska muuten Kristuksen uhri ei olisi totaalinen, kaikkia koskeva. Luterilaisella ihmiskuvalla on suuret ansionsa. Se edistää nöyryyttä ja auttaa kamppailemaan omahyväisyyttä ja itsekorotusta vastaan, se auttaa ihmisiä tunnustamaan oman pimeän puolensa. Asian kääntöpuoli kuitenkin on, että jos kaikki ovat Jumalan edessä yhtä syntisiä kuin julmin diktaattori, synti trivialisoituu. Traditio ikään kuin päästää todellisen pahan aikaansaajat vastuusta (kaikki muutkin ovat pohjimmiltaan samanlaisia). Ennen muuta se kasaa suuren kuorman juuri niiden harteille, joiden henkinen rakenne on heikoin sitä kestämään. (…) Siunattu synnintunto on ollut niiden pienten ja heikkojen etuoikeus, joiden mieli on arka ja itsetunto maassa. Heille kirkko julistaa ilosanomaa Kristuksesta, johon uskomalla syntinen saa syntinsä anteeksi. Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut. Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu

Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)

Heikki Räisänen-Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan Uuden testamentin eksegetiikan professori. Teologian tohtori Räisänen toimi Suomen Akatemian tutkijaprofessorina.

Lue lisää

"Pelastus"ei ole vapautumista Jumalan vihasta.
Se on vapautumista:

väärästä identiteetistä

karmallisesta sidonnaisuudesta

tietämättömyydestä omasta todellisesta luonnosta

Jumala EI IKINÄ - ei uhkaa, vaan valaisee.

Onko mitään “mistä pelastua”?

EI OLE.

Ei ole ikuista kadotusta.

Ei ole Jumalan mielivaltaista tuomiota.

Mutta on olemassa kärsimyksen kiertokulku, joka syntyy tietämättömyydestä.

Jos tietämättömyys poistuu, kärsimyksen perusta poistuu.

"pelastus" ei ole juridinen vaan ontologinen.
Ei syyllinen - armahdettu.
Vaan tietämätön - herännyt.

Ei ole ikuista kadotusta eikä Jumalan mielivaltaista tuomiota, jolta pitäisi paeta. Kukaan ei ole kosmisen oikeussalin syytettynä odottamassa lopullista tuomiota.

Silti kärsimystä on. On syntymän ja kuoleman kiertokulku, on pelkoa, menetyksiä ja tyytymättömyyttä. Mutta niiden juurisyy ei ole Jumalan viha, vaan tietämättömyys – avidyā. Tämä tietämättömyys ei tarkoita pelkkää tiedon puutetta, vaan väärää samastumista. Ihminen luulee olevansa se, mikä on muuttuvaa: keho, mieli, roolit, tarinat, saavutukset. Kun hän rakentaa identiteettinsä niiden varaan, hän altistuu väistämättä pelolle ja kärsimykselle, koska kaikki se muuttuu.

Pelastus ei siksi ole juridinen tapahtuma, jossa syyllinen armahdetaan. Se on ontologinen oivallus, jossa tietämätön herää. Kun väärä identiteetti murtuu, myös kärsimyksen perusrakenne alkaa hajota. Ei siksi, että maailma katoaisi, vaan siksi, että suhde maailmaan muuttuu. Se, mikä ennen uhkasi minuutta, ei enää kosketa samalla tavalla, kun minuutta ei enää ymmärretä rajallisena ja hauraana.

Samsara – kiertokulku – ei ole ensisijaisesti paikka, vaan tapa kokea todellisuus vääristyneesti. Se on jatkuvaa yritystä löytää pysyvyyttä pysymättömästä ja turvaa rajallisesta. Kun tämä harha nähdään läpi, vapautuminen ei ole pakenemista johonkin muualle, vaan heräämistä siihen, mikä on aina ollut totta.

Tässä mielessä ei ole mitään, “miltä” pelastutaan ulkoisesti. On vain harha, josta herätään. Ei syyllinen, joka armahdetaan, vaan tietämätön, joka oivaltaa. Ja tuo oivallus ei luo vapautta, vaan paljastaa sen, että tietoisuuden perimmäinen luonto on aina ollut vapaa.

Ihmiselle ei ole mitään ulkoista pelastettavaa. Kaikki, mistä kuvittelemme tarvitsevamme turvaa, on seurausta tietämättömyydestä omasta todellisesta olemuksestamme. Siksi aina ja kaiken ytimessä oleva tehtävä on herätä tähän tietämättömyyden tilasta.

Kun herää, kaikki muu seuraa luonnollisesti: pelko hälvenee, mieli vakautuu, tekojen seuraukset eivät enää sitoa samalla tavalla, ja elämä asettuu oikeaan järjestykseen. Herääminen on itse asiassa kaikki, mitä koskaan tarvitsee tehdä. Kaikki muu — ymmärrys, oikea toiminta, sisäinen vapaus — seuraa tästä heräämisestä.

Toisin sanoen: herääminen tietämättömyydestä ei ole yksi teko muiden joukossa, vaan koko eksistentiaalisen elämän keskeinen ja ainoa “tehtävä.

Joten jos haluat ”pelastua” - herääminen riittää - syvästä tietämättömyyden unesta

Piste.

Ei ole mitään muuta mistä pelastua.

Anonyymi00016 kirjoitti:

"Pelastus"ei ole vapautumista Jumalan vihasta.
Se on vapautumista:

väärästä identiteetistä

karmallisesta sidonnaisuudesta

tietämättömyydestä omasta todellisesta luonnosta

Jumala EI IKINÄ - ei uhkaa, vaan valaisee.

Onko mitään “mistä pelastua”?

EI OLE.

Ei ole ikuista kadotusta.

Ei ole Jumalan mielivaltaista tuomiota.

Mutta on olemassa kärsimyksen kiertokulku, joka syntyy tietämättömyydestä.

Jos tietämättömyys poistuu, kärsimyksen perusta poistuu.

"pelastus" ei ole juridinen vaan ontologinen.
Ei syyllinen - armahdettu.
Vaan tietämätön - herännyt.

Ei ole ikuista kadotusta eikä Jumalan mielivaltaista tuomiota, jolta pitäisi paeta. Kukaan ei ole kosmisen oikeussalin syytettynä odottamassa lopullista tuomiota.

Silti kärsimystä on. On syntymän ja kuoleman kiertokulku, on pelkoa, menetyksiä ja tyytymättömyyttä. Mutta niiden juurisyy ei ole Jumalan viha, vaan tietämättömyys – avidyā. Tämä tietämättömyys ei tarkoita pelkkää tiedon puutetta, vaan väärää samastumista. Ihminen luulee olevansa se, mikä on muuttuvaa: keho, mieli, roolit, tarinat, saavutukset. Kun hän rakentaa identiteettinsä niiden varaan, hän altistuu väistämättä pelolle ja kärsimykselle, koska kaikki se muuttuu.

Pelastus ei siksi ole juridinen tapahtuma, jossa syyllinen armahdetaan. Se on ontologinen oivallus, jossa tietämätön herää. Kun väärä identiteetti murtuu, myös kärsimyksen perusrakenne alkaa hajota. Ei siksi, että maailma katoaisi, vaan siksi, että suhde maailmaan muuttuu. Se, mikä ennen uhkasi minuutta, ei enää kosketa samalla tavalla, kun minuutta ei enää ymmärretä rajallisena ja hauraana.

Samsara – kiertokulku – ei ole ensisijaisesti paikka, vaan tapa kokea todellisuus vääristyneesti. Se on jatkuvaa yritystä löytää pysyvyyttä pysymättömästä ja turvaa rajallisesta. Kun tämä harha nähdään läpi, vapautuminen ei ole pakenemista johonkin muualle, vaan heräämistä siihen, mikä on aina ollut totta.

Tässä mielessä ei ole mitään, “miltä” pelastutaan ulkoisesti. On vain harha, josta herätään. Ei syyllinen, joka armahdetaan, vaan tietämätön, joka oivaltaa. Ja tuo oivallus ei luo vapautta, vaan paljastaa sen, että tietoisuuden perimmäinen luonto on aina ollut vapaa.

Ihmiselle ei ole mitään ulkoista pelastettavaa. Kaikki, mistä kuvittelemme tarvitsevamme turvaa, on seurausta tietämättömyydestä omasta todellisesta olemuksestamme. Siksi aina ja kaiken ytimessä oleva tehtävä on herätä tähän tietämättömyyden tilasta.

Kun herää, kaikki muu seuraa luonnollisesti: pelko hälvenee, mieli vakautuu, tekojen seuraukset eivät enää sitoa samalla tavalla, ja elämä asettuu oikeaan järjestykseen. Herääminen on itse asiassa kaikki, mitä koskaan tarvitsee tehdä. Kaikki muu — ymmärrys, oikea toiminta, sisäinen vapaus — seuraa tästä heräämisestä.

Toisin sanoen: herääminen tietämättömyydestä ei ole yksi teko muiden joukossa, vaan koko eksistentiaalisen elämän keskeinen ja ainoa “tehtävä.

Joten jos haluat ”pelastua” - herääminen riittää - syvästä tietämättömyyden unesta

Piste.

Ei ole mitään muuta mistä pelastua.

Lue lisää

Ihminen ei ole pysyvästi hyvä tai paha. Ulkoiset teot ja ominaisuudet eivät määrittele sielun (jīva) todellista asemaa.

Meillä ei ole käsitettä perisynnist', että yksilö olisi moraalisesti vastuussa toisen olennon, kuten esimerkiksi Aataman ja Eevan, teosta (hohhoijaa).

Jīva ei kanna vierasta syyllisyyttä, vaan jokainen sielu (jīva) toimii oman tietoisuutensa, karmansa (karma) ja saṃskāroidensa mukaisesti.

Anonyymi00017 kirjoitti:

Ihminen ei ole pysyvästi hyvä tai paha. Ulkoiset teot ja ominaisuudet eivät määrittele sielun (jīva) todellista asemaa.

Meillä ei ole käsitettä perisynnist', että yksilö olisi moraalisesti vastuussa toisen olennon, kuten esimerkiksi Aataman ja Eevan, teosta (hohhoijaa).

Jīva ei kanna vierasta syyllisyyttä, vaan jokainen sielu (jīva) toimii oman tietoisuutensa, karmansa (karma) ja saṃskāroidensa mukaisesti.

Lue lisää

Toisin sanoen kukaan ei ole vastuussa toisen sielun teoista. Jokainen jīva kokee oman karmansa seuraukset, eikä synnin tila siirry sukupolvelta toiselle moraalisena syyllisyytenä. Aineellisen kärsimyksen syy ei ole peritty synti, vaan tietämättömyys (avidyā) ja Jumalan unohtaminen (Bhagavān-vismṛti).

Ihminen ei ole lähtökohtaisesti “syyllinen” vaan ehdollistunut (baddha-jīva)
Kärsimys ei ole rangaistus peritystä synnistä, vaan karman ja harhan seurausta
Jokainen sielu voi muuttua, koska tila ei ole pysyvä

Anonyymi00018 kirjoitti:

Toisin sanoen kukaan ei ole vastuussa toisen sielun teoista. Jokainen jīva kokee oman karmansa seuraukset, eikä synnin tila siirry sukupolvelta toiselle moraalisena syyllisyytenä. Aineellisen kärsimyksen syy ei ole peritty synti, vaan tietämättömyys (avidyā) ja Jumalan unohtaminen (Bhagavān-vismṛti).

Ihminen ei ole lähtökohtaisesti “syyllinen” vaan ehdollistunut (baddha-jīva)
Kärsimys ei ole rangaistus peritystä synnistä, vaan karman ja harhan seurausta
Jokainen sielu voi muuttua, koska tila ei ole pysyvä

Lue lisää

Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.


Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.

Tämä väite kuulostaa aluksi paradoksaaliselta. Kuinka voidaan sanoa näin maailmassa, jossa kärsimystä on kaikkialla? Vastaus löytyy jīvan todellisesta asemasta, koska jīva ei ole keho eikä mielen jatkuvasti muuttuva sisältö. Jīva on nitya-siddha (ikuisesti täydellinen), mutta se elää tällä hetkellä unohtaneena oman todellisen luontonsa. Ongelma ei siis ole jīvan olemuksessa vaan sen samaistumisessa väliaikaisiin ilmiöihin.

Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."

Anonyymi00019 kirjoitti:

Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.


Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.

Tämä väite kuulostaa aluksi paradoksaaliselta. Kuinka voidaan sanoa näin maailmassa, jossa kärsimystä on kaikkialla? Vastaus löytyy jīvan todellisesta asemasta, koska jīva ei ole keho eikä mielen jatkuvasti muuttuva sisältö. Jīva on nitya-siddha (ikuisesti täydellinen), mutta se elää tällä hetkellä unohtaneena oman todellisen luontonsa. Ongelma ei siis ole jīvan olemuksessa vaan sen samaistumisessa väliaikaisiin ilmiöihin.

Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."

Lue lisää

Perisyntiopissa ihmisen ongelma on usein se, että hän on langennut olento, joka tarvitsee anteeksiantoa Mutta meille ihmisen ongelma on ennen kaikkea se, että hän on unohtanut, kuka hän todella on. Tarvitaan heräämistä eikä niinkään juridista vapauttamista syyllisyydestä.
Tästä aspektista katsottuna voidaan sanoa, että aineellisissa olosuhteissa pelastus on usein tarpeen, mutta absoluuttisessa mielessä mitään pelastettavaa ei ole koskaan ollut.
Jīva ei ole rikkoutunut.
Jīva ei ole turmeltunut.
Jīva ei ole muuttunut ontologisesti pahaksi.
Jīva on vain peittynyt.
Tätä voidaan verrata aurinkoon pilvien takana. Pilvet voivat peittää auringon näkyvistä, mutta ne eivät muuta aurinkoa miksikään. Samalla tavalla māyā (harhaan perustuva peittävä voima) voi peittää jīvan tietoisuuden, mutta se ei kykene muuttamaan jīvan ikuista olemusta.


Tämä on yksi syvimmistä ja kauneimmista lauseista
Lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys vaan suhde.
Lopullinen ongelma ei ole rikosrekisteri vaan unohtaminen.
Lopullinen ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen vaan muistaminen.

Aineellisella tasolla on lukemattomia asioita, joista ihmiset tarvitsevat pelastusta: köyhyydestä, sodasta, sairaudesta, sorrosta, yksinäisyydestä ja epätoivosta.
Mutta syvimmällä tasolla jīvaa ei tarvitse pelastaa lainkaan.
Se ei ole koskaan menettänyt todellista luontoaan.
Se ei ole koskaan lakannut olemasta Jumalan rakastama.
Se ei ole koskaan muuttunut olemuksellisesti virheelliseksi.
Tarvitaan vain muistaminen siitä, mikä on ollut totta alusta asti.
Tässä mielessä on optimistinen: aineellinen harha voi olla voimakas, mutta se on aina pinnallinen. Jīvan alkuperäinen luonto on syvemmällä kuin mikään kärsimys, mikään karma, mikään saṁsāra (saṁsāra, syntymän ja kuoleman kiertokulku) ja mikään tietämättömyys. Sen vuoksi lopullinen totuus ei ole lankeemus vaan mahdollisuus herätä siihen, mitä jīva on ikuisesti ollut.

Anonyymi00020 kirjoitti:

Perisyntiopissa ihmisen ongelma on usein se, että hän on langennut olento, joka tarvitsee anteeksiantoa Mutta meille ihmisen ongelma on ennen kaikkea se, että hän on unohtanut, kuka hän todella on. Tarvitaan heräämistä eikä niinkään juridista vapauttamista syyllisyydestä.
Tästä aspektista katsottuna voidaan sanoa, että aineellisissa olosuhteissa pelastus on usein tarpeen, mutta absoluuttisessa mielessä mitään pelastettavaa ei ole koskaan ollut.
Jīva ei ole rikkoutunut.
Jīva ei ole turmeltunut.
Jīva ei ole muuttunut ontologisesti pahaksi.
Jīva on vain peittynyt.
Tätä voidaan verrata aurinkoon pilvien takana. Pilvet voivat peittää auringon näkyvistä, mutta ne eivät muuta aurinkoa miksikään. Samalla tavalla māyā (harhaan perustuva peittävä voima) voi peittää jīvan tietoisuuden, mutta se ei kykene muuttamaan jīvan ikuista olemusta.


Tämä on yksi syvimmistä ja kauneimmista lauseista
Lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys vaan suhde.
Lopullinen ongelma ei ole rikosrekisteri vaan unohtaminen.
Lopullinen ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen vaan muistaminen.

Aineellisella tasolla on lukemattomia asioita, joista ihmiset tarvitsevat pelastusta: köyhyydestä, sodasta, sairaudesta, sorrosta, yksinäisyydestä ja epätoivosta.
Mutta syvimmällä tasolla jīvaa ei tarvitse pelastaa lainkaan.
Se ei ole koskaan menettänyt todellista luontoaan.
Se ei ole koskaan lakannut olemasta Jumalan rakastama.
Se ei ole koskaan muuttunut olemuksellisesti virheelliseksi.
Tarvitaan vain muistaminen siitä, mikä on ollut totta alusta asti.
Tässä mielessä on optimistinen: aineellinen harha voi olla voimakas, mutta se on aina pinnallinen. Jīvan alkuperäinen luonto on syvemmällä kuin mikään kärsimys, mikään karma, mikään saṁsāra (saṁsāra, syntymän ja kuoleman kiertokulku) ja mikään tietämättömyys. Sen vuoksi lopullinen totuus ei ole lankeemus vaan mahdollisuus herätä siihen, mitä jīva on ikuisesti ollut.

Lue lisää

Mutta jīva ei ole lähtökohtaisesti paha, eikä mikään hänen kokemansa aineellinen kärsimys merkitse, että hänen henkinen olemuksensa olisi turmeltunut. Tämä on syvällinen ero perinteiseen kristilliseen perisyntioppiin, jossa ihminen katsotaan syntiseksi jo syntyessään ja jossa syyllisyys siirtyy sukupolvelta toiselle.


Räisänen huomauttaa samansuuntaisesti, että perisynti demokratisoi pahan: kaikki ovat lähtökohtaisesti "samaa luokkaa", riippumatta siitä, ovatko he todella tehneet mitään väärää. Tämä ei ole rationaalisesti kestävä väite, sillä se trivialisoisi moraalisesti merkittävät teot ja siirtäisi todellisen vastuun niiltä, jotka vahinkoa todella aiheuttavat, niille, jotka ovat herkempiä moraaliselle paineelle.
Äänestä

Anonyymi00021 kirjoitti:

Mutta jīva ei ole lähtökohtaisesti paha, eikä mikään hänen kokemansa aineellinen kärsimys merkitse, että hänen henkinen olemuksensa olisi turmeltunut. Tämä on syvällinen ero perinteiseen kristilliseen perisyntioppiin, jossa ihminen katsotaan syntiseksi jo syntyessään ja jossa syyllisyys siirtyy sukupolvelta toiselle.


Räisänen huomauttaa samansuuntaisesti, että perisynti demokratisoi pahan: kaikki ovat lähtökohtaisesti "samaa luokkaa", riippumatta siitä, ovatko he todella tehneet mitään väärää. Tämä ei ole rationaalisesti kestävä väite, sillä se trivialisoisi moraalisesti merkittävät teot ja siirtäisi todellisen vastuun niiltä, jotka vahinkoa todella aiheuttavat, niille, jotka ovat herkempiä moraaliselle paineelle.
Äänestä

Lue lisää

Räisäsen kritiikki luterilaisen ihmiskuvan synnintuntoa kohtaan resonoisi tässä Gauḍīya-näkökulmassa: perisyntioppi saattaa synnyttää tarpeetonta syyllisyyttä ja ahdistusta, kun taas Gauḍīya-ajattelu näyttää, että syyllisyys ja tuomion pelko ovat seurausta unohtamisesta, eivät todellisuudesta. Jīvan herääminen omaan ikuisesti täydelliseen luontoonsa on siis "pelastusta", joka ei vaadi muuttamista, vaan muistamista siitä, mikä on aina ollut totta: jīva on nitya-dāsa.

Tämä viisaus avaa myös eettisen ja psykologisen ulottuvuuden: vaikka jīvan henkinen olemus on aina täydellinen, hänen aineelliset kokemuksensa voivat olla kärsimyksen täyttämiä. Näin ajattelu ei kiellä myötätuntoa ja vastuuta: pelastus ja apu aineellisessa maailmassa ovat edelleen tarpeellisia, mutta ne perustuvat ymmärrykseen, että jīvan henkinen olemus ei ole koskaan menettänyt arvoaan.

Samalla se vapauttaa ihmisen tarpeettomasta syyllisyydestä, kuten Räisänen huomauttaa: "Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet."

Näin viisaus yhdistää rationaalisen eksistentiaalisen näkemyksen ja henkisen optimismin: jīva on aineellisten harhojen peitossa, mutta hänen alkuperäinen luontonsa on koskematon. Lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys, vaan suhde Jumalaan; lopullinen ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen, vaan muistaminen. Kaikki kärsimys ja epätäydellisyys ovat suhteellisia ja pinnallisia, mutta herääminen omaan todelliseen henkiseen luontoon avaa jīvalle mahdollisuuden nähdä itsensä ikuisesti täydellisenä, Jumalan rakastamana ja ikuisesti arvokkaana.

Anonyymi00022 kirjoitti:

Räisäsen kritiikki luterilaisen ihmiskuvan synnintuntoa kohtaan resonoisi tässä Gauḍīya-näkökulmassa: perisyntioppi saattaa synnyttää tarpeetonta syyllisyyttä ja ahdistusta, kun taas Gauḍīya-ajattelu näyttää, että syyllisyys ja tuomion pelko ovat seurausta unohtamisesta, eivät todellisuudesta. Jīvan herääminen omaan ikuisesti täydelliseen luontoonsa on siis "pelastusta", joka ei vaadi muuttamista, vaan muistamista siitä, mikä on aina ollut totta: jīva on nitya-dāsa.

Tämä viisaus avaa myös eettisen ja psykologisen ulottuvuuden: vaikka jīvan henkinen olemus on aina täydellinen, hänen aineelliset kokemuksensa voivat olla kärsimyksen täyttämiä. Näin ajattelu ei kiellä myötätuntoa ja vastuuta: pelastus ja apu aineellisessa maailmassa ovat edelleen tarpeellisia, mutta ne perustuvat ymmärrykseen, että jīvan henkinen olemus ei ole koskaan menettänyt arvoaan.

Samalla se vapauttaa ihmisen tarpeettomasta syyllisyydestä, kuten Räisänen huomauttaa: "Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet."

Näin viisaus yhdistää rationaalisen eksistentiaalisen näkemyksen ja henkisen optimismin: jīva on aineellisten harhojen peitossa, mutta hänen alkuperäinen luontonsa on koskematon. Lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys, vaan suhde Jumalaan; lopullinen ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen, vaan muistaminen. Kaikki kärsimys ja epätäydellisyys ovat suhteellisia ja pinnallisia, mutta herääminen omaan todelliseen henkiseen luontoon avaa jīvalle mahdollisuuden nähdä itsensä ikuisesti täydellisenä, Jumalan rakastamana ja ikuisesti arvokkaana.

Lue lisää

Jos analysoidaan Räisäsen ajatusta syvemmältä juuri filosofiamme näkökulmasta, kiinnostavin kohta ei ole edes perisynti sinänsä, vaan hänen havaintonsa siitä, että teologinen järjestelmä näyttää ensin luovan ongelman ja sitten tarjoavan siihen ratkaisun.

Räisänen kirjoittaa:

"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."

Tämä on erittäin syvällinen huomio.

Filosofiamme näkökulmasta kysymys kuuluu: mikä on ihmisen alkuperäinen ongelma?

Jos lähtökohdaksi otetaan, että ihminen syntyy moraalisesti syyllisenä, silloin hänen ensimmäinen ongelmansa on syyllisyys. Tämän jälkeen tarvitaan anteeksiantoa.

Anonyymi00023 kirjoitti:

Jos analysoidaan Räisäsen ajatusta syvemmältä juuri filosofiamme näkökulmasta, kiinnostavin kohta ei ole edes perisynti sinänsä, vaan hänen havaintonsa siitä, että teologinen järjestelmä näyttää ensin luovan ongelman ja sitten tarjoavan siihen ratkaisun.

Räisänen kirjoittaa:

"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."

Tämä on erittäin syvällinen huomio.

Filosofiamme näkökulmasta kysymys kuuluu: mikä on ihmisen alkuperäinen ongelma?

Jos lähtökohdaksi otetaan, että ihminen syntyy moraalisesti syyllisenä, silloin hänen ensimmäinen ongelmansa on syyllisyys. Tämän jälkeen tarvitaan anteeksiantoa.

Lue lisää

TÄMÄ ON PARAS KOHTA!


Räisänen kirjoittaa:

"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."

Jos lähtökohdaksi otetaan, että ihminen syntyy moraalisesti syyllisenä, silloin hänen ensimmäinen ongelmansa on syyllisyys. Tämän jälkeen tarvitaan anteeksiantoa.

Mutta jos lähtökohdaksi otetaan, että jīva on nitya-siddha (ikuisesti täydellinen), silloin ongelma ei voi olla syyllisyys, koska jīvan alkuperäinen olemus ei ole koskaan muuttunut syntiseksi.

Tällöin koko eksistentiaalinen asetelma muuttuu.

Ihminen ei tarvitse ensisijaisesti armahdusta.

Ihminen tarvitsee heräämistä.

Hän ei tarvitse juridisen statuksensa muuttamista.

Hän tarvitsee tietoisuutensa kirkastumista.

Anonyymi00024 kirjoitti:

TÄMÄ ON PARAS KOHTA!


Räisänen kirjoittaa:

"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."

Jos lähtökohdaksi otetaan, että ihminen syntyy moraalisesti syyllisenä, silloin hänen ensimmäinen ongelmansa on syyllisyys. Tämän jälkeen tarvitaan anteeksiantoa.

Mutta jos lähtökohdaksi otetaan, että jīva on nitya-siddha (ikuisesti täydellinen), silloin ongelma ei voi olla syyllisyys, koska jīvan alkuperäinen olemus ei ole koskaan muuttunut syntiseksi.

Tällöin koko eksistentiaalinen asetelma muuttuu.

Ihminen ei tarvitse ensisijaisesti armahdusta.

Ihminen tarvitsee heräämistä.

Hän ei tarvitse juridisen statuksensa muuttamista.

Hän tarvitsee tietoisuutensa kirkastumista.

Lue lisää

Tässä kohtaa Räisäsen kritiikki ja filosofiamme kohtaavat toisensa hämmästyttävällä tavalla.

Räisänen huomaa, että perisynti demokratisoi pahan.

Filosofiamme huomaa, että avidyā demokratisoi harhan.

Ero on valtava.

Perisynti sanoo:

"Kaikki ovat syyllisiä."

Avidyā sanoo:

"Kaikki ovat unohtaneet."

Ensimmäinen on juridinen väite.

Jälkimmäinen on eksistentiaalinen väite.

Ensimmäisessä ihmisen syvin identiteetti määritellään ongelman kautta.

Toisessa ihmisen syvin identiteetti määritellään hänen alkuperäisen luontonsa kautta.

Tästä seuraa valtava psykologinen ero.

Jos ihminen uskoo olevansa pohjimmiltaan syntinen, hän alkaa helposti rakentaa identiteettiään puutteen ympärille.

Jos ihminen ymmärtää olevansa pohjimmiltaan Jumalan rakastama jīva, hän alkaa rakentaa identiteettiään alkuperäisen arvonsa ympärille.

Tässä mielessä Räisäsen huomio "haavoista, jotka olemme itse lyöneet" koskettaa jotakin hyvin syvää.

Moni ihminen ei kärsi vain elämästä.

Moni kärsii myös siitä käsityksestä, joka hänelle on opetettu itsestään.

Filosofiamme mukaan kaikkein syvin kärsimys ei synny siitä, että ihminen olisi syntinen.

Se syntyy siitä, että hän luulee olevansa jotakin muuta kuin mitä hän todellisuudessa on.

Tämä on avidyān ydin.

Jīva samaistuu kehoon.

Jīva samaistuu mieleen.

Jīva samaistuu yhteiskunnalliseen asemaan.

Jīva samaistuu onnistumisiin.

Jīva samaistuu epäonnistumisiin.

Jīva samaistuu jopa omaan syyllisyyteensä.

Anonyymi00025 kirjoitti:

Tässä kohtaa Räisäsen kritiikki ja filosofiamme kohtaavat toisensa hämmästyttävällä tavalla.

Räisänen huomaa, että perisynti demokratisoi pahan.

Filosofiamme huomaa, että avidyā demokratisoi harhan.

Ero on valtava.

Perisynti sanoo:

"Kaikki ovat syyllisiä."

Avidyā sanoo:

"Kaikki ovat unohtaneet."

Ensimmäinen on juridinen väite.

Jälkimmäinen on eksistentiaalinen väite.

Ensimmäisessä ihmisen syvin identiteetti määritellään ongelman kautta.

Toisessa ihmisen syvin identiteetti määritellään hänen alkuperäisen luontonsa kautta.

Tästä seuraa valtava psykologinen ero.

Jos ihminen uskoo olevansa pohjimmiltaan syntinen, hän alkaa helposti rakentaa identiteettiään puutteen ympärille.

Jos ihminen ymmärtää olevansa pohjimmiltaan Jumalan rakastama jīva, hän alkaa rakentaa identiteettiään alkuperäisen arvonsa ympärille.

Tässä mielessä Räisäsen huomio "haavoista, jotka olemme itse lyöneet" koskettaa jotakin hyvin syvää.

Moni ihminen ei kärsi vain elämästä.

Moni kärsii myös siitä käsityksestä, joka hänelle on opetettu itsestään.

Filosofiamme mukaan kaikkein syvin kärsimys ei synny siitä, että ihminen olisi syntinen.

Se syntyy siitä, että hän luulee olevansa jotakin muuta kuin mitä hän todellisuudessa on.

Tämä on avidyān ydin.

Jīva samaistuu kehoon.

Jīva samaistuu mieleen.

Jīva samaistuu yhteiskunnalliseen asemaan.

Jīva samaistuu onnistumisiin.

Jīva samaistuu epäonnistumisiin.

Jīva samaistuu jopa omaan syyllisyyteensä.

Lue lisää

Tässä kohtaa Räisäsen kritiikki ja filosofiamme kohtaavat toisensa hämmästyttävällä tavalla.

Räisänen huomaa, että perisynti demokratisoi pahan.

Filosofiamme huomaa, että avidyā demokratisoi harhan.

Ero on valtava.

Jīva samaistuu epäonnistumisiin.

Jīva samaistuu jopa omaan syyllisyyteensä.

Mutta mikään näistä ei ole jīva.

Tästä syystä filosofiamme ei sano, että ihminen olisi pohjimmiltaan paha.

Eikä myöskään, että ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä.

Molemmat määritelmät kuuluvat aineellisen kaksinaisuuden alueelle.

Jīva on näiden määritelmien tuolla puolen.

Juuri tässä kohtaa ajatus menee vielä syvemmälle kuin Räisäsen kritiikki.

Räisänen kritisoi perisyntiä, koska se voi luoda tarpeetonta syyllisyyttä.

Filosofiamme menee vielä pidemmälle ja kysyy:

"Kuka on se olento, jonka väitetään olevan syyllinen?"

Kun tätä tutkitaan riittävän syvästi, havaitaan että lähes kaikki identiteetit, joihin syyllisyys kiinnittyy, ovat väliaikaisia.

Keho muuttuu.

Persoonallisuus muuttuu.

Ajatukset muuttuvat.

Tunteet muuttuvat.

Sosiaalinen asema muuttuu.

Mutta jīva pysyy.

Siksi filosofiamme mukaan todellinen vapautuminen ei ole sitä, että syntinen muuttuu syyttömäksi.

Todellinen vapautuminen on sen ymmärtämistä, ettei jīvan alkuperäinen olemus koskaan ollutkaan se olento, johon kaikki nämä väliaikaiset määritelmät kiinnittyivät.

Tästä seuraa yksi filosofiamme radikaaleimmista oivalluksista.

Aineellisessa maailmassa pelastus on jatkuvasti tarpeen.

Ihmiset tarvitsevat ruokaa.

Ihmiset tarvitsevat oikeutta.

Ihmiset tarvitsevat turvaa.

Ihmiset tarvitsevat myötätuntoa.

Ihmiset tarvitsevat apua.

Mutta absoluuttisella tasolla mitään pelastettavaa ei ole.

Jīva ei ole koskaan menettänyt todellista luontoaan.

Māyā (harhaa ylläpitävä peittävä voima) voi peittää tietoisuuden, mutta se ei voi koskettaa jīvan olemusta.

Tästä syystä filosofiamme on syvästi optimistinen.

Se ei väitä, että ihminen olisi langennut olento, joka yrittää tulla kokonaiseksi.

Se väittää, että jīva on jo olemukseltaan kokonainen, mutta on unohtanut tämän.

Ja juuri siksi lopullinen ratkaisu ei ole tuomion poistaminen.

Ei syyllisyyden juridinen kumoaminen.

Ei identiteetin korjaaminen.

Vaan muistaminen.

Bhagavān-vismṛti (Jumalan unohtaminen) on ongelma.

Smaraṇa (muistaminen) on ratkaisu.

Silloin havaitaan jotakin hyvin kaunista: jīvaa ei koskaan tarvinnut korjata, koska se ei koskaan ollut rikki. Se tarvitsi vain herätä siihen, mitä se on aina ollut.

Anonyymi00026 kirjoitti:

Tässä kohtaa Räisäsen kritiikki ja filosofiamme kohtaavat toisensa hämmästyttävällä tavalla.

Räisänen huomaa, että perisynti demokratisoi pahan.

Filosofiamme huomaa, että avidyā demokratisoi harhan.

Ero on valtava.

Jīva samaistuu epäonnistumisiin.

Jīva samaistuu jopa omaan syyllisyyteensä.

Mutta mikään näistä ei ole jīva.

Tästä syystä filosofiamme ei sano, että ihminen olisi pohjimmiltaan paha.

Eikä myöskään, että ihminen olisi pohjimmiltaan hyvä.

Molemmat määritelmät kuuluvat aineellisen kaksinaisuuden alueelle.

Jīva on näiden määritelmien tuolla puolen.

Juuri tässä kohtaa ajatus menee vielä syvemmälle kuin Räisäsen kritiikki.

Räisänen kritisoi perisyntiä, koska se voi luoda tarpeetonta syyllisyyttä.

Filosofiamme menee vielä pidemmälle ja kysyy:

"Kuka on se olento, jonka väitetään olevan syyllinen?"

Kun tätä tutkitaan riittävän syvästi, havaitaan että lähes kaikki identiteetit, joihin syyllisyys kiinnittyy, ovat väliaikaisia.

Keho muuttuu.

Persoonallisuus muuttuu.

Ajatukset muuttuvat.

Tunteet muuttuvat.

Sosiaalinen asema muuttuu.

Mutta jīva pysyy.

Siksi filosofiamme mukaan todellinen vapautuminen ei ole sitä, että syntinen muuttuu syyttömäksi.

Todellinen vapautuminen on sen ymmärtämistä, ettei jīvan alkuperäinen olemus koskaan ollutkaan se olento, johon kaikki nämä väliaikaiset määritelmät kiinnittyivät.

Tästä seuraa yksi filosofiamme radikaaleimmista oivalluksista.

Aineellisessa maailmassa pelastus on jatkuvasti tarpeen.

Ihmiset tarvitsevat ruokaa.

Ihmiset tarvitsevat oikeutta.

Ihmiset tarvitsevat turvaa.

Ihmiset tarvitsevat myötätuntoa.

Ihmiset tarvitsevat apua.

Mutta absoluuttisella tasolla mitään pelastettavaa ei ole.

Jīva ei ole koskaan menettänyt todellista luontoaan.

Māyā (harhaa ylläpitävä peittävä voima) voi peittää tietoisuuden, mutta se ei voi koskettaa jīvan olemusta.

Tästä syystä filosofiamme on syvästi optimistinen.

Se ei väitä, että ihminen olisi langennut olento, joka yrittää tulla kokonaiseksi.

Se väittää, että jīva on jo olemukseltaan kokonainen, mutta on unohtanut tämän.

Ja juuri siksi lopullinen ratkaisu ei ole tuomion poistaminen.

Ei syyllisyyden juridinen kumoaminen.

Ei identiteetin korjaaminen.

Vaan muistaminen.

Bhagavān-vismṛti (Jumalan unohtaminen) on ongelma.

Smaraṇa (muistaminen) on ratkaisu.

Silloin havaitaan jotakin hyvin kaunista: jīvaa ei koskaan tarvinnut korjata, koska se ei koskaan ollut rikki. Se tarvitsi vain herätä siihen, mitä se on aina ollut.

Lue lisää

Juuri tässä kohdassa Räisäsen analyysin ja filosofiamme välillä on mielenkiintoinen yhtymäkohta.

Räisänen myöntää, että luterilaisella ihmiskuvalla on todellisia vahvuuksia. Hänen mukaansa se auttaa ihmistä tunnistamaan oman pimeän puolensa, torjumaan omahyväisyyttä ja kasvattamaan nöyryyttä. Filosofiamme ei olisi tästä eri mieltä.

Anonyymi00027 kirjoitti:

Juuri tässä kohdassa Räisäsen analyysin ja filosofiamme välillä on mielenkiintoinen yhtymäkohta.

Räisänen myöntää, että luterilaisella ihmiskuvalla on todellisia vahvuuksia. Hänen mukaansa se auttaa ihmistä tunnistamaan oman pimeän puolensa, torjumaan omahyväisyyttä ja kasvattamaan nöyryyttä. Filosofiamme ei olisi tästä eri mieltä.

Lue lisää

Räisäsen kuvaamassa perisyntiajattelussa ihminen itse on ongelma. Filosofiamme mukaan unohtaminen on ongelma. Räisäsen kuvaamassa mallissa ihminen tarvitsee anteeksiantoa, koska hän on syntinen. Filosofiamme mukaan ihminen tarvitsee heräämistä, koska hän on unohtanut todellisen identiteettinsä. Tästä syystä filosofiamme voi yhtyä Räisäsen huoleen siitä, että universaalin kelvottomuuden ajatus saattaa muodostua raskaaksi taakaksi erityisesti herkille ihmisille. Samalla filosofiamme kuitenkin säilyttää nöyryyden ihanteen, mutta rakentaa sen toiselle perustalle. Ei ajatukselle ”olen arvoton”, vaan ajatukselle: ”En ole tämän väliaikaisen kehon, aseman tai egon mittainen olento. Olen jīva, jonka todellinen identiteetti löytyy suhteesta Jumalaan.” Tästä näkökulmasta katsottuna nöyryys ja ihmisarvo eivät ole vastakohtia, vaan ne syntyvät samasta oivalluksesta. Mitä syvemmin jīva ymmärtää oman pienuutensa suhteessa äärettömään Jumalaan, sitä syvemmin se ymmärtää myös oman arvonsa.

Siksi filosofiamme ei tarvitse opettaa, että ihminen olisi pohjimmiltaan kelvoton, jotta hän voisi olla nöyrä. Nöyryys syntyy jo siitä, että ihminen näkee asiat sellaisina kuin ne ovat.

Anonyymi00028 kirjoitti:

Räisäsen kuvaamassa perisyntiajattelussa ihminen itse on ongelma. Filosofiamme mukaan unohtaminen on ongelma. Räisäsen kuvaamassa mallissa ihminen tarvitsee anteeksiantoa, koska hän on syntinen. Filosofiamme mukaan ihminen tarvitsee heräämistä, koska hän on unohtanut todellisen identiteettinsä. Tästä syystä filosofiamme voi yhtyä Räisäsen huoleen siitä, että universaalin kelvottomuuden ajatus saattaa muodostua raskaaksi taakaksi erityisesti herkille ihmisille. Samalla filosofiamme kuitenkin säilyttää nöyryyden ihanteen, mutta rakentaa sen toiselle perustalle. Ei ajatukselle ”olen arvoton”, vaan ajatukselle: ”En ole tämän väliaikaisen kehon, aseman tai egon mittainen olento. Olen jīva, jonka todellinen identiteetti löytyy suhteesta Jumalaan.” Tästä näkökulmasta katsottuna nöyryys ja ihmisarvo eivät ole vastakohtia, vaan ne syntyvät samasta oivalluksesta. Mitä syvemmin jīva ymmärtää oman pienuutensa suhteessa äärettömään Jumalaan, sitä syvemmin se ymmärtää myös oman arvonsa.

Siksi filosofiamme ei tarvitse opettaa, että ihminen olisi pohjimmiltaan kelvoton, jotta hän voisi olla nöyrä. Nöyryys syntyy jo siitä, että ihminen näkee asiat sellaisina kuin ne ovat.

Lue lisää

Samalla hän voi ymmärtää, ettei hänen alkuperäinen luontonsa ole koskaan ollut turmeltunut, vaan ainoastaan peittynyt avidyān (väärä identiteetti, tietämättömyys) vaikutuksesta. Tässä mielessä Räisäsen kritiikki ja filosofiamme kohtaavat toisensa yllättävän syvällä tasolla: kumpikin kyseenalaistaa ajatuksen, että ihmisen olisi ensin nähtävä itsensä kelvottomana voidakseen löytää totuuden. Filosofiamme mukaan jīvan todellinen herääminen ei ala syyllisyydestä vaan muistamisesta. Ongelman ydin ei ole peritty synti vaan Bhagavān-vismṛti (Jumalan unohtaminen), ja ratkaisun ydin ei ole juridinen vapautus vaan alkuperäisen tietoisuuden palautuminen.


Siksi lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys vaan suhde, ei tuomio vaan muistaminen, ei kelvottomuus vaan se tosiasia, että jīva on aina ollut Jumalan rakastama, vaikka se olisi kuinka kauan vaeltanut māyān (harhaa ylläpitävä peittävä voima) peittämässä tietoisuudessa.

Anonyymi00029 kirjoitti:

Samalla hän voi ymmärtää, ettei hänen alkuperäinen luontonsa ole koskaan ollut turmeltunut, vaan ainoastaan peittynyt avidyān (väärä identiteetti, tietämättömyys) vaikutuksesta. Tässä mielessä Räisäsen kritiikki ja filosofiamme kohtaavat toisensa yllättävän syvällä tasolla: kumpikin kyseenalaistaa ajatuksen, että ihmisen olisi ensin nähtävä itsensä kelvottomana voidakseen löytää totuuden. Filosofiamme mukaan jīvan todellinen herääminen ei ala syyllisyydestä vaan muistamisesta. Ongelman ydin ei ole peritty synti vaan Bhagavān-vismṛti (Jumalan unohtaminen), ja ratkaisun ydin ei ole juridinen vapautus vaan alkuperäisen tietoisuuden palautuminen.


Siksi lopullinen todellisuus ei ole syyllisyys vaan suhde, ei tuomio vaan muistaminen, ei kelvottomuus vaan se tosiasia, että jīva on aina ollut Jumalan rakastama, vaikka se olisi kuinka kauan vaeltanut māyān (harhaa ylläpitävä peittävä voima) peittämässä tietoisuudessa.

Lue lisää

TÄMÄ ON PARAS KOHTA!

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu

Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)



"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."

Anonyymi00030 kirjoitti:

TÄMÄ ON PARAS KOHTA!

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu

Olemme lääkinneet haavoja, jotka olemme itse lyöneet.” (s. 163-164)



"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."

Lue lisää

Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Mistä ironia syntyy?

Kristillisessä opetuksessa (esim. Ilmestyskirja 3:20) Jeesus sanoo:

“Katso, minä seison ovella ja kolkutan…”

Ajatus on, että Jeesus tarjoaa pelastusta rakkaudesta käsin – vapaaehtoisesti.

Vitsissä tämä asetelma käännetään nurin:

Jeesus “pelastaa”

…uhkaamalla tehdä jotain pahaa, jos et päästä häntä sisään.

Tässä syntyy ristiriita: pelastaja muuttuu uhkaajaksi. Ironia syntyy siitä, että pelastus ja uhka yhdistetään samaan lauseeseen.

Miksi se on mustaa huumoria?

Musta huumori syntyy, kun käsitellään vakavia tai pyhiä aiheita (uskonto, kuolema, helvetti) kevyellä tai käänteisellä tavalla.

Tässä:

Pelastuminen helvetiltä on vakava teologinen aihe.

Vitsi vihjaa, että pelastus on “suojelua” rangaistukselta, jonka sama taho aiheuttaa.

Se on siis absurdi kärjistys:
“Pelastan sinut… minulta.”

Anonyymi00031 kirjoitti:

Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Mistä ironia syntyy?

Kristillisessä opetuksessa (esim. Ilmestyskirja 3:20) Jeesus sanoo:

“Katso, minä seison ovella ja kolkutan…”

Ajatus on, että Jeesus tarjoaa pelastusta rakkaudesta käsin – vapaaehtoisesti.

Vitsissä tämä asetelma käännetään nurin:

Jeesus “pelastaa”

…uhkaamalla tehdä jotain pahaa, jos et päästä häntä sisään.

Tässä syntyy ristiriita: pelastaja muuttuu uhkaajaksi. Ironia syntyy siitä, että pelastus ja uhka yhdistetään samaan lauseeseen.

Miksi se on mustaa huumoria?

Musta huumori syntyy, kun käsitellään vakavia tai pyhiä aiheita (uskonto, kuolema, helvetti) kevyellä tai käänteisellä tavalla.

Tässä:

Pelastuminen helvetiltä on vakava teologinen aihe.

Vitsi vihjaa, että pelastus on “suojelua” rangaistukselta, jonka sama taho aiheuttaa.

Se on siis absurdi kärjistys:
“Pelastan sinut… minulta.”

Lue lisää

Räisäsen kritiikki kohdistuu erityisesti siihen tulkintaan, jossa ihminen olisi jollakin tavalla syyllinen ennen omia tekojaan. Jos perisynti ymmärretään perittynä moraalisena syyllisyytenä, ongelma on ilmeinen: tavallisessa oikeudentajussa vastuu kuuluu sille, joka teon tekee, ei hänen jälkeläisilleen. Tästä näkökulmasta kritiikki on vahva.

Räisäsen esittämä toinen huomio koskee pahan "demokratisointia". Hän kysyy, häviääkö ero tavallisen ihmisen virheiden ja esimerkiksi kansanmurhaajan tekojen välillä, jos kaikki ovat yhtä syntisiä. Tämä on vakava haaste erityisesti sellaisille saarnoille, joissa korostetaan vain ihmiskunnan yhteistä syntisyyttä.

Anonyymi00032 kirjoitti:

Räisäsen kritiikki kohdistuu erityisesti siihen tulkintaan, jossa ihminen olisi jollakin tavalla syyllinen ennen omia tekojaan. Jos perisynti ymmärretään perittynä moraalisena syyllisyytenä, ongelma on ilmeinen: tavallisessa oikeudentajussa vastuu kuuluu sille, joka teon tekee, ei hänen jälkeläisilleen. Tästä näkökulmasta kritiikki on vahva.

Räisäsen esittämä toinen huomio koskee pahan "demokratisointia". Hän kysyy, häviääkö ero tavallisen ihmisen virheiden ja esimerkiksi kansanmurhaajan tekojen välillä, jos kaikki ovat yhtä syntisiä. Tämä on vakava haaste erityisesti sellaisille saarnoille, joissa korostetaan vain ihmiskunnan yhteistä syntisyyttä.

Lue lisää

Jos perisynti tarkoittaa perittyä moraalista syyllisyyttä, sitä on vaikea sovittaa yhteen tavallisen oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa.

Perisynti on kristillisessä teologiassa ihmisen olemisen syvällinen tila, ei pelkkä yksittäinen teko. Sen mukaan Aatamin lankeemus ei jää vain ensimmäisen ihmisen henkilökohtaiseksi virheeksi, vaan se muuttaa koko ihmisen luonteen. Jokainen ihminen syntyy tästä näkökulmasta katsottuna jonkinlaisena vajavaisena, kyvyttömänä täydelliseen hyvyyteen ja altis synnin tekemiselle. Perisynti ei siis ole vain teologinen abstraktio, vaan kokonaisvaltainen ontologinen todellisuus, joka heijastuu ihmisen tahdon heikkouteen, taipumukseen itsekkyyteen ja kyvyttömyyteen tavoittaa Jumalan hyvyyden täydellisesti.

Anonyymi00033 kirjoitti:

Jos perisynti tarkoittaa perittyä moraalista syyllisyyttä, sitä on vaikea sovittaa yhteen tavallisen oikeudenmukaisuuskäsityksen kanssa.

Perisynti on kristillisessä teologiassa ihmisen olemisen syvällinen tila, ei pelkkä yksittäinen teko. Sen mukaan Aatamin lankeemus ei jää vain ensimmäisen ihmisen henkilökohtaiseksi virheeksi, vaan se muuttaa koko ihmisen luonteen. Jokainen ihminen syntyy tästä näkökulmasta katsottuna jonkinlaisena vajavaisena, kyvyttömänä täydelliseen hyvyyteen ja altis synnin tekemiselle. Perisynti ei siis ole vain teologinen abstraktio, vaan kokonaisvaltainen ontologinen todellisuus, joka heijastuu ihmisen tahdon heikkouteen, taipumukseen itsekkyyteen ja kyvyttömyyteen tavoittaa Jumalan hyvyyden täydellisesti.

Lue lisää

Perisynnin juridinen puoli korostaa, että tämä tila siirtyy sukupolvelta toiselle. Ihminen ei ole syntymässään neutraali, vaan hänet katsotaan lähtökohtaisesti syntiseksi, ja vain Jumalan armo voi vapauttaa hänet tästä tilasta. Tämä näkökulma synnyttää moraalisen ongelman: synti ei ole enää yksilön tekemien tekojen seuraus, vaan tila, johon ihminen syntyy. Kriitikot ovat huomauttaneet, että tällainen oppi voi aiheuttaa tarpeetonta syyllisyyttä ja kokemusta kelvottomuudesta, ja että se samalla tasoittaa moraaliset erot. Jos kaikki ovat lähtökohtaisesti yhtä syntisiä, on vaikea erottaa vakavan pahuuden tekoja tavallisista inhimillisistä erehdyksistä, ja todellisen vastuun kantaminen saattaa hämärtyä.

Vertailtaessa itämaisia viisauksia, ero on selkeä. Ihminen ei ole lähtökohtaisesti syntinen, vaan hän on unohtanut todellisen luontonsa. Kärsimys ja aineellinen rajoittuneisuus eivät ole seurausta peritystä synnistä, vaan väärästä samaistumisesta kehoon, asemaan ja aineellisiin saavutuksiin. Pelastus on ontologista: se ei ole juridinen armahdus, vaan herääminen siihen, mikä on ollut ihmisen olemus alusta asti. Todellinen ongelma ei ole moraalinen rikos, vaan muistamisen puute, ja ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen, vaan omaan alkuperäiseen luontoon herääminen.

Anonyymi00034 kirjoitti:

Perisynnin juridinen puoli korostaa, että tämä tila siirtyy sukupolvelta toiselle. Ihminen ei ole syntymässään neutraali, vaan hänet katsotaan lähtökohtaisesti syntiseksi, ja vain Jumalan armo voi vapauttaa hänet tästä tilasta. Tämä näkökulma synnyttää moraalisen ongelman: synti ei ole enää yksilön tekemien tekojen seuraus, vaan tila, johon ihminen syntyy. Kriitikot ovat huomauttaneet, että tällainen oppi voi aiheuttaa tarpeetonta syyllisyyttä ja kokemusta kelvottomuudesta, ja että se samalla tasoittaa moraaliset erot. Jos kaikki ovat lähtökohtaisesti yhtä syntisiä, on vaikea erottaa vakavan pahuuden tekoja tavallisista inhimillisistä erehdyksistä, ja todellisen vastuun kantaminen saattaa hämärtyä.

Vertailtaessa itämaisia viisauksia, ero on selkeä. Ihminen ei ole lähtökohtaisesti syntinen, vaan hän on unohtanut todellisen luontonsa. Kärsimys ja aineellinen rajoittuneisuus eivät ole seurausta peritystä synnistä, vaan väärästä samaistumisesta kehoon, asemaan ja aineellisiin saavutuksiin. Pelastus on ontologista: se ei ole juridinen armahdus, vaan herääminen siihen, mikä on ollut ihmisen olemus alusta asti. Todellinen ongelma ei ole moraalinen rikos, vaan muistamisen puute, ja ratkaisu ei ole tuomion kumoaminen, vaan omaan alkuperäiseen luontoon herääminen.

Lue lisää

Perisynti kristillisessä mielessä on siis sekä ontologinen, moraalinen että psykologinen ilmiö. Se kuvaa ihmisen luonnollista heikkoutta, syntiin taipumusta, kuoleman ja kärsimyksen kokemusta sekä erillisyyttä Jumalasta. Se luo tarvetta pelastukselle, mutta samalla se voi kuormittaa yksilön psyykettä kokemuksella kelvottomuudesta. Vertailu itämaiseen ajatteluun paljastaa, että synti voi olla myös väärän identiteetin ja unohtamisen seurausta, jolloin ratkaisu ei ole armahdus vaan herääminen ja muistaminen. Näin perisynnin konsepti paljastuu monitasoiseksi: se on samaan aikaan ihmisen olemuksen tila, moraalinen haaste ja eksistentiaalinen kysymys, joka määrittää ihmisen suhteen sekä itseensä että Jumalaan.

Räisänen kirjoittaa:

"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."
---------------------
Toisin sanoen, kristillinen oppi kertoo ihmiselle: “Olet syntinen, sinun täytyy pelastua”, ja tämä sama viesti synnyttää syyllisyyden ja ahdistuksen tunteen. Pelastus lupaa vapautuksen tästä tilasta, mutta tilan alkuperä syntyy itse uskonnollisesta opetuksesta. Tämä on Räisäsen tiivistämä “julistus aiheuttaa vaivan, jota se itse pyrkii parantamaan”.

Kun ajattelee asiaa loogisesti, perisynnin oppi asettaa ihmisen moraaliseen ansaan: hän ei ole tehnyt mitään väärää, mutta on silti moraalisesti vajavainen. Hän ei ole vastuussa Aatamin teoista, mutta kantaa silti niiden seurauksia. Tämä ristiriita on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, koska perinteisen oikeuskäsityksen mukaan syyllisyys pitäisi kohdistua vain tekijään. Perisynti demokratisoi pahan: kaikki ovat lähtökohtaisesti yhtä syntisiä, riippumatta siitä, onko joku todella vahingoittanut muita tai elänyt hyvän elämän. Tämä johtaa moraaliseen absurdismiin: kansanmurhaaja ja tavallinen ihminen ovat lähtökohtaisesti “samaa luokkaa”, koska molemmat syntyvät perisynnin alaisina.

Anonyymi00035 kirjoitti:

Perisynti kristillisessä mielessä on siis sekä ontologinen, moraalinen että psykologinen ilmiö. Se kuvaa ihmisen luonnollista heikkoutta, syntiin taipumusta, kuoleman ja kärsimyksen kokemusta sekä erillisyyttä Jumalasta. Se luo tarvetta pelastukselle, mutta samalla se voi kuormittaa yksilön psyykettä kokemuksella kelvottomuudesta. Vertailu itämaiseen ajatteluun paljastaa, että synti voi olla myös väärän identiteetin ja unohtamisen seurausta, jolloin ratkaisu ei ole armahdus vaan herääminen ja muistaminen. Näin perisynnin konsepti paljastuu monitasoiseksi: se on samaan aikaan ihmisen olemuksen tila, moraalinen haaste ja eksistentiaalinen kysymys, joka määrittää ihmisen suhteen sekä itseensä että Jumalaan.

Räisänen kirjoittaa:

"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."
---------------------
Toisin sanoen, kristillinen oppi kertoo ihmiselle: “Olet syntinen, sinun täytyy pelastua”, ja tämä sama viesti synnyttää syyllisyyden ja ahdistuksen tunteen. Pelastus lupaa vapautuksen tästä tilasta, mutta tilan alkuperä syntyy itse uskonnollisesta opetuksesta. Tämä on Räisäsen tiivistämä “julistus aiheuttaa vaivan, jota se itse pyrkii parantamaan”.

Kun ajattelee asiaa loogisesti, perisynnin oppi asettaa ihmisen moraaliseen ansaan: hän ei ole tehnyt mitään väärää, mutta on silti moraalisesti vajavainen. Hän ei ole vastuussa Aatamin teoista, mutta kantaa silti niiden seurauksia. Tämä ristiriita on äärimmäisen epäoikeudenmukainen, koska perinteisen oikeuskäsityksen mukaan syyllisyys pitäisi kohdistua vain tekijään. Perisynti demokratisoi pahan: kaikki ovat lähtökohtaisesti yhtä syntisiä, riippumatta siitä, onko joku todella vahingoittanut muita tai elänyt hyvän elämän. Tämä johtaa moraaliseen absurdismiin: kansanmurhaaja ja tavallinen ihminen ovat lähtökohtaisesti “samaa luokkaa”, koska molemmat syntyvät perisynnin alaisina.

Lue lisää

Lisäksi psykologisesti PERISYNNIN OPPI ON TUHOISA KOKO IHMISKUNNALLE!



Ihmiset, erityisesti herkkäpsyykkiset tai epävarmat, voivat kokea syvää pohjatonta syyllisyyttä ja kelvottomuutta, johon heidän uskonnollinen yhteisönsä tarjoaa ratkaisun. Tämä on ikään kuin lääkettä annettaisiin haavaan, jonka itse julistus on aiheuttanut: “Olet syntinen, mutta Kristuksen kautta saat anteeksi.” Julistus itsessään siis synnyttää psykologisen ongelman, jota se yrittää lievittää, mutta ei koskaan täysin poista sen juurisyytä – nimittäin perisynnin käsitettä.

Räisäsen näkökulma tuo esiin oppiin sisältyvän paradoksin: se on psykologisesti ja loogisesti ongelmallinen. Perisynti ei ainoastaan trivialisoidu todellisen pahuuden ja merkittävien moraalisten tekojen rinnalla, vaan se myös luo uudenlaisen kärsimyksen – moraalisen ja eksistentiaalisen kuorman niille, jotka muuten eläisivät normaalin, moraalisesti neutraalin elämän. Tällainen opetus on manipuloiva, sillä se ohjaa ihmiset kokemaan syyllisyyttä syntymästään lähtien ja suuntaamaan elämänsä “pelastuksen” tavoitteluun, joka on lähtökohtaisesti suunniteltu vastaamaan itse luotuun ongelmaan.

Voidaankin sanoa, että perisynti on paitsi teologinen oppi, myös psykologinen mekanismi: se luo riippuvuuden pelastuksen lupauksesta ja kontrolloi moraalista ja eksistentiaalista kokemusta ennen kuin yksilö on tehnyt mitään omaa valintaa. Oppi lupaa ratkaista syntisyyden, mutta syntisyyden syy on itse oppi. Tämä tekee siitä loogisesti ongelmallisen ja etiikan näkökulmasta kyseenalaisen.

Anonyymi00036 kirjoitti:

Lisäksi psykologisesti PERISYNNIN OPPI ON TUHOISA KOKO IHMISKUNNALLE!



Ihmiset, erityisesti herkkäpsyykkiset tai epävarmat, voivat kokea syvää pohjatonta syyllisyyttä ja kelvottomuutta, johon heidän uskonnollinen yhteisönsä tarjoaa ratkaisun. Tämä on ikään kuin lääkettä annettaisiin haavaan, jonka itse julistus on aiheuttanut: “Olet syntinen, mutta Kristuksen kautta saat anteeksi.” Julistus itsessään siis synnyttää psykologisen ongelman, jota se yrittää lievittää, mutta ei koskaan täysin poista sen juurisyytä – nimittäin perisynnin käsitettä.

Räisäsen näkökulma tuo esiin oppiin sisältyvän paradoksin: se on psykologisesti ja loogisesti ongelmallinen. Perisynti ei ainoastaan trivialisoidu todellisen pahuuden ja merkittävien moraalisten tekojen rinnalla, vaan se myös luo uudenlaisen kärsimyksen – moraalisen ja eksistentiaalisen kuorman niille, jotka muuten eläisivät normaalin, moraalisesti neutraalin elämän. Tällainen opetus on manipuloiva, sillä se ohjaa ihmiset kokemaan syyllisyyttä syntymästään lähtien ja suuntaamaan elämänsä “pelastuksen” tavoitteluun, joka on lähtökohtaisesti suunniteltu vastaamaan itse luotuun ongelmaan.

Voidaankin sanoa, että perisynti on paitsi teologinen oppi, myös psykologinen mekanismi: se luo riippuvuuden pelastuksen lupauksesta ja kontrolloi moraalista ja eksistentiaalista kokemusta ennen kuin yksilö on tehnyt mitään omaa valintaa. Oppi lupaa ratkaista syntisyyden, mutta syntisyyden syy on itse oppi. Tämä tekee siitä loogisesti ongelmallisen ja etiikan näkökulmasta kyseenalaisen.

Lue lisää

Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Mistä ironia syntyy?

Kristillisessä opetuksessa (esim. Ilmestyskirja 3:20) Jeesus sanoo:

“Katso, minä seison ovella ja kolkutan…”

Ajatus on, että Jeesus tarjoaa pelastusta rakkaudesta käsin – vapaaehtoisesti.

Vitsissä tämä asetelma käännetään nurin:

Jeesus “pelastaa”

…uhkaamalla tehdä jotain pahaa, jos et päästä häntä sisään.

Tässä syntyy ristiriita: pelastaja muuttuu uhkaajaksi. Ironia syntyy siitä, että pelastus ja uhka yhdistetään samaan lauseeseen.

Miksi se on mustaa huumoria?

Musta huumori syntyy, kun käsitellään vakavia tai pyhiä aiheita (uskonto, kuolema, helvetti) kevyellä tai käänteisellä tavalla.

Tässä:

Pelastuminen helvetiltä on vakava teologinen aihe.

Vitsi vihjaa, että pelastus on “suojelua” rangaistukselta, jonka sama taho aiheuttaa.

Se on siis absurdi kärjistys:
“Pelastan sinut… minulta.”


Tuo vitsi on tunnettu uskonnon kritiikin piirissä juuri siksi, että se tiivistää yhteen lauseeseen erään perisyntiä ja helvettioppia koskevan filosofisen ongelman.
Ironia ei synny pelkästään siitä, että "pelastaja muuttuu uhkaajaksi", vaan syvemmin siitä, että pelastuksen tarve näyttää syntyvän samasta järjestelmästä, joka tarjoaa pelastuksen.

Anonyymi00037 kirjoitti:

Kop, kop, kop!

- Kuka siellä?

Jeesus.

- Tulin pelastamaan sinut.

Miltä?

- Siltä, mitä aion tehdä sinulle, jos et päästä minua sisään.

Mistä ironia syntyy?

Kristillisessä opetuksessa (esim. Ilmestyskirja 3:20) Jeesus sanoo:

“Katso, minä seison ovella ja kolkutan…”

Ajatus on, että Jeesus tarjoaa pelastusta rakkaudesta käsin – vapaaehtoisesti.

Vitsissä tämä asetelma käännetään nurin:

Jeesus “pelastaa”

…uhkaamalla tehdä jotain pahaa, jos et päästä häntä sisään.

Tässä syntyy ristiriita: pelastaja muuttuu uhkaajaksi. Ironia syntyy siitä, että pelastus ja uhka yhdistetään samaan lauseeseen.

Miksi se on mustaa huumoria?

Musta huumori syntyy, kun käsitellään vakavia tai pyhiä aiheita (uskonto, kuolema, helvetti) kevyellä tai käänteisellä tavalla.

Tässä:

Pelastuminen helvetiltä on vakava teologinen aihe.

Vitsi vihjaa, että pelastus on “suojelua” rangaistukselta, jonka sama taho aiheuttaa.

Se on siis absurdi kärjistys:
“Pelastan sinut… minulta.”


Tuo vitsi on tunnettu uskonnon kritiikin piirissä juuri siksi, että se tiivistää yhteen lauseeseen erään perisyntiä ja helvettioppia koskevan filosofisen ongelman.
Ironia ei synny pelkästään siitä, että "pelastaja muuttuu uhkaajaksi", vaan syvemmin siitä, että pelastuksen tarve näyttää syntyvän samasta järjestelmästä, joka tarjoaa pelastuksen.

Lue lisää

Tuo vitsi on tunnettu uskonnon kritiikin piirissä juuri siksi, että se tiivistää yhteen lauseeseen erään perisyntiä ja helvettioppia koskevan filosofisen ongelman.
Ironia ei synny pelkästään siitä, että "pelastaja muuttuu uhkaajaksi", vaan syvemmin siitä, että pelastuksen tarve näyttää syntyvän samasta järjestelmästä, joka tarjoaa pelastuksen.
Jos ajatusketju esitetään kriittisessä muodossa, se menee suunnilleen näin:
Ihminen syntyy perisyntisenä.
Perisynti ei ole hänen oma valintansa.
Perisynnin seurauksena ihminen tarvitsee pelastusta.
Pelastuksen tarjoaa sama uskonnollinen järjestelmä, joka opettaa perisynnin olemassaolon.


Pelastuksen hylkäämisestä seuraa lopulta rangaistus.
Tällöin kriitikko kysyy: onko kyse aidosta pelastamisesta vai ongelman määrittelemisestä ja siihen tarjotusta ratkaisusta?


Räisäsen kuuluisa huomio osuu asian ytimeen:
"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."


Räisänen ei tarkoita, etteivätkö ihmiset voisi aidosti kokea uskonnosta lohtua. Hänen pointtinsa on hienovaraisempi. Jos ihmiselle ensin opetetaan, että hän on syntymästään asti hengellisesti vajavainen, syyllinen tai kadotuksen alainen, ja vasta sen jälkeen tarjotaan vapautusta tästä tilanteesta, voidaan kysyä, olisiko ongelmaa edes ollut ilman kyseistä opetusta.
Tässä mielessä kritiikki ei kohdistu pelkästään perisyntiin vaan koko pelastushistorialliseen rakenteeseen:
Ihminen määritellään ongelmalliseksi.
Ongelma esitetään niin vakavana, ettei ihminen voi ratkaista sitä itse.
Ratkaisu tarjotaan uskonnon sisältä.
Ratkaisun hyväksymisestä tulee elämän keskeinen kysymys.


Kriitikon silmissä tämä muistuttaa tilannetta, jossa lääkäri ensin vakuuttaa terveelle ihmiselle, että tällä on näkymätön sairaus, ja tarjoaa sitten ainoan lääkkeen siihen.
Kristillinen teologia tietenkin vastaa tähän, ettei kyse ole keinotekoisesti luodusta ongelmasta vaan todellisen ihmistilan kuvaamisesta. Kristityn näkökulmasta synti, kärsimys, pahuus ja kuolema ovat todellisia ilmiöitä, jotka eivät katoa, vaikka niistä lakattaisiin puhumasta. Siksi pelastus ei olisi kuvitellun sairauden hoitoa vaan todellisen ongelman ratkaisua.
Mutta juuri tässä kulkee kiistan ydin. Kriitikko kysyy, onko ihminen todella syntymästään lähtien hengellisesti sairas vai onko hänelle opetettu olevansa sairas. Onko pelastus vastaus todelliseen ontologiseen ongelmaan vai vastaus uskonnollisesti määriteltyyn ongelmaan?
Tästä syystä tuo vitsi toimii niin tehokkaasti. Se kärjistää kysymyksen muotoon:
"Pelastaako pelastaja minut vaarasta, joka olisi olemassa joka tapauksessa, vai vaarasta, joka syntyy vasta siinä maailmankuvassa, jonka pelastaja itse esittää?"
Juuri tähän kysymykseen perisyntiopin ja helvettiopin kriitikot palaavat yhä uudelleen. Heidän mukaansa ongelmana ei ole vain oppien sisältö, vaan se, että ne voivat synnyttää ihmisessä syyllisyyden, pelon tai riittämättömyyden kokemuksen, jonka poistamiseen sama uskonnollinen järjestelmä sitten tarjoaa ratkaisun. Tämä on se ajatus, jota Räisänen kuvasi sanomalla, että joskus "lääkitään haavoja, jotka on itse lyöty".

Anonyymi00038 kirjoitti:

Tuo vitsi on tunnettu uskonnon kritiikin piirissä juuri siksi, että se tiivistää yhteen lauseeseen erään perisyntiä ja helvettioppia koskevan filosofisen ongelman.
Ironia ei synny pelkästään siitä, että "pelastaja muuttuu uhkaajaksi", vaan syvemmin siitä, että pelastuksen tarve näyttää syntyvän samasta järjestelmästä, joka tarjoaa pelastuksen.
Jos ajatusketju esitetään kriittisessä muodossa, se menee suunnilleen näin:
Ihminen syntyy perisyntisenä.
Perisynti ei ole hänen oma valintansa.
Perisynnin seurauksena ihminen tarvitsee pelastusta.
Pelastuksen tarjoaa sama uskonnollinen järjestelmä, joka opettaa perisynnin olemassaolon.


Pelastuksen hylkäämisestä seuraa lopulta rangaistus.
Tällöin kriitikko kysyy: onko kyse aidosta pelastamisesta vai ongelman määrittelemisestä ja siihen tarjotusta ratkaisusta?


Räisäsen kuuluisa huomio osuu asian ytimeen:
"Usein julistus tuokin todellista lohtua – valitettavasti vain vaivaan, jonka sama julistus on itse aiheuttanut."


Räisänen ei tarkoita, etteivätkö ihmiset voisi aidosti kokea uskonnosta lohtua. Hänen pointtinsa on hienovaraisempi. Jos ihmiselle ensin opetetaan, että hän on syntymästään asti hengellisesti vajavainen, syyllinen tai kadotuksen alainen, ja vasta sen jälkeen tarjotaan vapautusta tästä tilanteesta, voidaan kysyä, olisiko ongelmaa edes ollut ilman kyseistä opetusta.
Tässä mielessä kritiikki ei kohdistu pelkästään perisyntiin vaan koko pelastushistorialliseen rakenteeseen:
Ihminen määritellään ongelmalliseksi.
Ongelma esitetään niin vakavana, ettei ihminen voi ratkaista sitä itse.
Ratkaisu tarjotaan uskonnon sisältä.
Ratkaisun hyväksymisestä tulee elämän keskeinen kysymys.


Kriitikon silmissä tämä muistuttaa tilannetta, jossa lääkäri ensin vakuuttaa terveelle ihmiselle, että tällä on näkymätön sairaus, ja tarjoaa sitten ainoan lääkkeen siihen.
Kristillinen teologia tietenkin vastaa tähän, ettei kyse ole keinotekoisesti luodusta ongelmasta vaan todellisen ihmistilan kuvaamisesta. Kristityn näkökulmasta synti, kärsimys, pahuus ja kuolema ovat todellisia ilmiöitä, jotka eivät katoa, vaikka niistä lakattaisiin puhumasta. Siksi pelastus ei olisi kuvitellun sairauden hoitoa vaan todellisen ongelman ratkaisua.
Mutta juuri tässä kulkee kiistan ydin. Kriitikko kysyy, onko ihminen todella syntymästään lähtien hengellisesti sairas vai onko hänelle opetettu olevansa sairas. Onko pelastus vastaus todelliseen ontologiseen ongelmaan vai vastaus uskonnollisesti määriteltyyn ongelmaan?
Tästä syystä tuo vitsi toimii niin tehokkaasti. Se kärjistää kysymyksen muotoon:
"Pelastaako pelastaja minut vaarasta, joka olisi olemassa joka tapauksessa, vai vaarasta, joka syntyy vasta siinä maailmankuvassa, jonka pelastaja itse esittää?"
Juuri tähän kysymykseen perisyntiopin ja helvettiopin kriitikot palaavat yhä uudelleen. Heidän mukaansa ongelmana ei ole vain oppien sisältö, vaan se, että ne voivat synnyttää ihmisessä syyllisyyden, pelon tai riittämättömyyden kokemuksen, jonka poistamiseen sama uskonnollinen järjestelmä sitten tarjoaa ratkaisun. Tämä on se ajatus, jota Räisänen kuvasi sanomalla, että joskus "lääkitään haavoja, jotka on itse lyöty".

Lue lisää

Kriitikon silmissä tämä muistuttaa tilannetta, jossa lääkäri ensin vakuuttaa terveelle ihmiselle, että tällä on näkymätön sairaus, ja tarjoaa sitten ainoan lääkkeen siihen.
Kristillinen teologia tietenkin vastaa tähän, ettei kyse ole keinotekoisesti luodusta ongelmasta vaan todellisen ihmistilan kuvaamisesta. Kristityn näkökulmasta synti, kärsimys, pahuus ja kuolema ovat todellisia ilmiöitä, jotka eivät katoa, vaikka niistä lakattaisiin puhumasta. Siksi pelastus ei olisi kuvitellun sairauden hoitoa vaan todellisen ongelman ratkaisua.

Ja vertaus lääkäristä ja terveestä ihmisestä tiivistää perisynti- ja helvettiopin keskeisen paradoksin: ihminen syntyy kuolevaisena ja langenneena, ja hänelle kerrotaan, että hänen kohtalonsa on rangaistus synnistä – mutta tämä rangaistus ei johdu hänen omista teoistaan, vaan hänen olemuksestaan. IKUINEN helvetti ei ole seurauksensa teoista vaan ontologisesta tilasta, joka määritellään jo ennen syntymää.

Tämän jälkeen hänelle tarjotaan ainoa mahdollinen “lääke”: "pelastus", joka on saatavilla vain hyväksymällä järjestelmän ehdot. Tässä kohtaa syntyy kaksoisongelma:

Ongelma (kadotus, ikuinen kidutushelvetti, ikuinen rangaistus) on määritelty ja luotu opetuksessa, ei välttämättä ihmisen konkreettisessa kokemuksessa.
Ratkaisu samaan ongelmaan tulee autoritatiivisesti samasta järjestelmästä, joka ongelman esitti, mikä tekee “pelastuksesta” samalla kontrollin välineen.

Kristillinen teologia puolustaa tätä siten, että ihmisellä on syntiinlankeemuksen seurauksena todellinen hengellinen vajavuus: kuolema, kärsimys ja synnin taipumus ovat olemassa riippumatta opetuksesta. Ikuinen helvetti ei siis ole vain metafora, vaan todellinen seuraus ihmisen vapaasta valinnasta kääntyä pois Jumalasta. Pelastus ei ole mielikuvitussairaudelle tarjottua lääkettä, vaan ainoa ratkaisu todelliseen ongelmaan.
Mutta tämä jää kuitenkin paradoksiksi: miten ratkaisu voi olla aidosti vapaaehtoinen ja rakkaudellinen, jos ongelma itsessään on määritelty ennalta? Helvetti- ja perisyntioppi asettavat ihmiset tilanteeseen, jossa pelastuksen tarve syntyy enemmän opetuksen rakenteesta kuin henkilön omista teoista. Tämä tekee pelastuksesta samalla lohtua ja painajaista: vapaus näyttää olevan sidottu siihen, että hyväksyy itsensä syylliseksi, ennen kuin voi pelastua.

Absurdi kärjistys on tässä: pelastus voi tuntua samalta kuin uhka – aivan kuten vitsissä: “Pelastan sinut… minulta.” Helvettioppia tarkastellessa tämä on paradoksaalista mutta silti loogista: pelastus ja rangaistus limittyvät, koska järjestelmä määrittelee ne ikuisiksi, eikä ulkopuolinen todistus ihmiselle itsestään riitä kumoamaan tilannetta.

Anonyymi00039 kirjoitti:

Kriitikon silmissä tämä muistuttaa tilannetta, jossa lääkäri ensin vakuuttaa terveelle ihmiselle, että tällä on näkymätön sairaus, ja tarjoaa sitten ainoan lääkkeen siihen.
Kristillinen teologia tietenkin vastaa tähän, ettei kyse ole keinotekoisesti luodusta ongelmasta vaan todellisen ihmistilan kuvaamisesta. Kristityn näkökulmasta synti, kärsimys, pahuus ja kuolema ovat todellisia ilmiöitä, jotka eivät katoa, vaikka niistä lakattaisiin puhumasta. Siksi pelastus ei olisi kuvitellun sairauden hoitoa vaan todellisen ongelman ratkaisua.

Ja vertaus lääkäristä ja terveestä ihmisestä tiivistää perisynti- ja helvettiopin keskeisen paradoksin: ihminen syntyy kuolevaisena ja langenneena, ja hänelle kerrotaan, että hänen kohtalonsa on rangaistus synnistä – mutta tämä rangaistus ei johdu hänen omista teoistaan, vaan hänen olemuksestaan. IKUINEN helvetti ei ole seurauksensa teoista vaan ontologisesta tilasta, joka määritellään jo ennen syntymää.

Tämän jälkeen hänelle tarjotaan ainoa mahdollinen “lääke”: "pelastus", joka on saatavilla vain hyväksymällä järjestelmän ehdot. Tässä kohtaa syntyy kaksoisongelma:

Ongelma (kadotus, ikuinen kidutushelvetti, ikuinen rangaistus) on määritelty ja luotu opetuksessa, ei välttämättä ihmisen konkreettisessa kokemuksessa.
Ratkaisu samaan ongelmaan tulee autoritatiivisesti samasta järjestelmästä, joka ongelman esitti, mikä tekee “pelastuksesta” samalla kontrollin välineen.

Kristillinen teologia puolustaa tätä siten, että ihmisellä on syntiinlankeemuksen seurauksena todellinen hengellinen vajavuus: kuolema, kärsimys ja synnin taipumus ovat olemassa riippumatta opetuksesta. Ikuinen helvetti ei siis ole vain metafora, vaan todellinen seuraus ihmisen vapaasta valinnasta kääntyä pois Jumalasta. Pelastus ei ole mielikuvitussairaudelle tarjottua lääkettä, vaan ainoa ratkaisu todelliseen ongelmaan.
Mutta tämä jää kuitenkin paradoksiksi: miten ratkaisu voi olla aidosti vapaaehtoinen ja rakkaudellinen, jos ongelma itsessään on määritelty ennalta? Helvetti- ja perisyntioppi asettavat ihmiset tilanteeseen, jossa pelastuksen tarve syntyy enemmän opetuksen rakenteesta kuin henkilön omista teoista. Tämä tekee pelastuksesta samalla lohtua ja painajaista: vapaus näyttää olevan sidottu siihen, että hyväksyy itsensä syylliseksi, ennen kuin voi pelastua.

Absurdi kärjistys on tässä: pelastus voi tuntua samalta kuin uhka – aivan kuten vitsissä: “Pelastan sinut… minulta.” Helvettioppia tarkastellessa tämä on paradoksaalista mutta silti loogista: pelastus ja rangaistus limittyvät, koska järjestelmä määrittelee ne ikuisiksi, eikä ulkopuolinen todistus ihmiselle itsestään riitä kumoamaan tilannetta.

Lue lisää

Se muistuttaa kiristystä: “Hyväksy tämä oppi, usko ja pelastu – tai muuten…ase ohimolla -rahat tai henki"- meininki.

Vapaasta tahdosta tulee paradoksaalisesti sidottu siihen, että hyväksyy oman oletetun syyllisyytensä. Pelastus ei ole spontaani lahja, vaan mekanismi, joka rakentuu ongelman – perisynnin ja helvetin – ympärille, ja ongelma itsessään määritellään opetuksessa.

Tämä tuo esiin:

Psykologista painetta ja syyllisyyttä: Ihminen kantaa vastuuta jo syntyessään.
Manipulatiivisuuden: Pelastuksen lupaus on sidottu siihen, että ihminen hyväksyy järjestelmän ehdot.
Vapaan tahdon rajoittumisen: Valinnan illuusio säilyy, mutta todellinen vapaus on sidottu siihen, että ihminen hyväksyy oman “syyllisyytensä”.
Se on siis kuin ase olisi ohimolla: pelastuminen on mahdollista, mutta vain, jos ihminen noudattaa sääntöjä, jotka opetuksessa luovat ongelman alun perin.

Anonyymi00040 kirjoitti:

Se muistuttaa kiristystä: “Hyväksy tämä oppi, usko ja pelastu – tai muuten…ase ohimolla -rahat tai henki"- meininki.

Vapaasta tahdosta tulee paradoksaalisesti sidottu siihen, että hyväksyy oman oletetun syyllisyytensä. Pelastus ei ole spontaani lahja, vaan mekanismi, joka rakentuu ongelman – perisynnin ja helvetin – ympärille, ja ongelma itsessään määritellään opetuksessa.

Tämä tuo esiin:

Psykologista painetta ja syyllisyyttä: Ihminen kantaa vastuuta jo syntyessään.
Manipulatiivisuuden: Pelastuksen lupaus on sidottu siihen, että ihminen hyväksyy järjestelmän ehdot.
Vapaan tahdon rajoittumisen: Valinnan illuusio säilyy, mutta todellinen vapaus on sidottu siihen, että ihminen hyväksyy oman “syyllisyytensä”.
Se on siis kuin ase olisi ohimolla: pelastuminen on mahdollista, mutta vain, jos ihminen noudattaa sääntöjä, jotka opetuksessa luovat ongelman alun perin.

Lue lisää

Tällaista täysin järjetöntä manipulointia tyrkytetään meille täällä ikään kuin se olisi ainoa totuus. Mutta te itse olette niitä, jotka ovat menneet lankaan, olette uhreja itsekin.

Lisäksi tuo ”paratiisi” on pelkkä loma –eli niin paljon melua yhden loman takia.

Anonyymi00041 kirjoitti:

Tällaista täysin järjetöntä manipulointia tyrkytetään meille täällä ikään kuin se olisi ainoa totuus. Mutta te itse olette niitä, jotka ovat menneet lankaan, olette uhreja itsekin.

Lisäksi tuo ”paratiisi” on pelkkä loma –eli niin paljon melua yhden loman takia.

Lue lisää

Tällaista täysin järjetöntä manipulointia tyrkytetään meille täällä ikään kuin se olisi ainoa totuus. Mutta te itse olette niitä, jotka ovat menneet lankaan, olette uhreja itsekin.

Lisäksi tuo ”paratiisi” on pelkkä loma –eli niin paljon melua yhden loman takia.

Syvemmät uskonnolliset ja filosofiset traditiot korostavat vastuuta tässä maailmassa, ei hyvitystä seuraavassa.


Uskonto kaupankäyntinä – moraalin romahdus

Kun uskonto lupaa taivaan palkkioksi oikeasta uskosta tai teoista, se ei enää kasvata moraalia vaan kaupallistaa sen. Paratiisi muuttuu maksuksi, ja etiikka transaktioksi. Tämä ei ole hengellisyyttä vaan laskelmointia.


Taivasretoriikka ei ylitä ihmisen omaa etua, vaan lukitsee sen metafyysiselle tasolle. “Teen hyvää, jotta saan.”
Tämä on alhaisin mahdollinen moraalinen motiivi, sillä se ei ole hyvää sinänsä, vaan sijoitus tulevaan.



Kun tällainen ajattelu yhdistyy eksklusiiviseen totuusväitteeseen – vain meidän tiemme pelastaa – syntyy suvaitsemattomuus. Toisesta ei tule enää ihminen, vaan este omalle pelastukselle. Tässä vaiheessa uskonto ei ainoastaan salli väkivaltaa, vaan tekee siitä rationaalista.

Terrorismi tarvitsee aina palkinnon tuonpuoleisessa. Ilman paratiisilupausta kuolema ei ole voitto vaan tragedia. Siksi taivas on äärimmäisen väkivallan keskeisin valuutta.

Uskonto, joka muuttaa moraalin kaupankäynniksi Jumalan kanssa, tekee rikoksen omia eettisiä lähtökohtiaan vastaan. Se ei ole Jumalan palvelemista, vaan Jumalan käyttöä.

Uskonnollinen järjestelmä, joka perustuu palkkio–rangaistus-logiikkaan, on eettisesti haavoittuva ja altis radikalisoitumiselle.


Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.

Hyvä teko maksuvälineenä – moraalin valuuttateoria

Kun hyvä teko ymmärretään maksuksi (taivas, pelastus, palkinto), tapahtuu moraalinen siirtymä:

Etiikka - talous

Vastuu - hyöty

Lähimmäinen - väline


Hyvä ei ole enää hyvää toiselle, vaan hyödyllistä tekijälle.

Tämä on moraalifilosofisesti ratkaiseva muutos:
teon arvo ei enää perustu sen vaikutukseen kärsimykseen, vaan sen kirjanpidolliseen asemaan pelastustaseessa.



Lähetyskäsky rakenteellisena ongelmana

Lähetyskäskyä puolustetaan usein “rakkaudella”:

Pelastamme ihmisiä ikuiselta helvetiltä.

Mutta eettinen analyysi paljastaa toisen logiikan:

a) Pelastettava ei ole päämäärä

Pelastettava ihminen ei ole autonominen subjekti, vaan:

projekti

kohde

väline oman pelastuksen tai kuuliaisuuden todistamiseen

Tämä rikkoo Kantin periaatetta: ihminen ei saa olla pelkkä väline.

“Hyvä teko” on ehdollinen

Pelastaminen on “hyvää” vain jos:

se lisää taivaspisteitä

se toteuttaa Jumalan käskyä

se vahvistaa omaa pelastusvarmuutta

Jos palkkiota ei olisi, teon motiivi katoaisi.
Tällöin teko ei ole moraalinen, vaan instrumentaalinen.

Anonyymi00044 kirjoitti:

Uskonnollinen järjestelmä, joka perustuu palkkio–rangaistus-logiikkaan, on eettisesti haavoittuva ja altis radikalisoitumiselle.


Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.

Hyvä teko maksuvälineenä – moraalin valuuttateoria

Kun hyvä teko ymmärretään maksuksi (taivas, pelastus, palkinto), tapahtuu moraalinen siirtymä:

Etiikka - talous

Vastuu - hyöty

Lähimmäinen - väline


Hyvä ei ole enää hyvää toiselle, vaan hyödyllistä tekijälle.

Tämä on moraalifilosofisesti ratkaiseva muutos:
teon arvo ei enää perustu sen vaikutukseen kärsimykseen, vaan sen kirjanpidolliseen asemaan pelastustaseessa.



Lähetyskäsky rakenteellisena ongelmana

Lähetyskäskyä puolustetaan usein “rakkaudella”:

Pelastamme ihmisiä ikuiselta helvetiltä.

Mutta eettinen analyysi paljastaa toisen logiikan:

a) Pelastettava ei ole päämäärä

Pelastettava ihminen ei ole autonominen subjekti, vaan:

projekti

kohde

väline oman pelastuksen tai kuuliaisuuden todistamiseen

Tämä rikkoo Kantin periaatetta: ihminen ei saa olla pelkkä väline.

“Hyvä teko” on ehdollinen

Pelastaminen on “hyvää” vain jos:

se lisää taivaspisteitä

se toteuttaa Jumalan käskyä

se vahvistaa omaa pelastusvarmuutta

Jos palkkiota ei olisi, teon motiivi katoaisi.
Tällöin teko ei ole moraalinen, vaan instrumentaalinen.

Lue lisää

IKUINEN HELVETTI moraalisena kiristyksenä

“Ikuinen helvetti” ei ole vain oppi, vaan eettinen painostusmekanismi:

Usko tai kärsi

Taivu tai pala

Olet vastuussa toisen kohtalosta

Tämä synnyttää kolme vaarallista rakennetta:

1. Pelastamisen pakon

Jos toinen joutuu helvettiin, sinä olet syyllinen, ellet “pelastanut” häntä.

Tästä syntyy aggressiivinen käännyttäminen, ei myötätunto.

Moraalisen ylivallan

Pelastaja asettuu ontologisesti ylemmäksi:

Minä tiedän totuuden

Minä pelastan sinut

Sinä olet vaarassa

Tämä on suvaitsemattomuuden ydin.

Hyvä teko maksuvälineenä – moraalin valuuttateoria



Taivaspisteiden kerääminen ja moraalin rapautuminen

Ajatus “taivaspisteistä” ei ole karikatyyri vaan looginen seuraus palkkio–rangaistus-järjestelmästä:

enemmän käännytettyjä - enemmän pisteitä

enemmän uhrauksia - suurempi palkinto

enemmän kärsimystä nyt - parempi ikuisuus

Tässä maailmassa kärsimys menettää moraalisen painonsa.
Se voidaan siirtää kirjanpidollisesti tulevaisuuteen.



Jumala kirjanpitäjänä – teologinen paradoksi

Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:

hyvät teot - kredit

synnit - debet

pelastus - saldo

syntyy paradoksi:

Jumala ei ole enää hyvyyden lähde

vaan maksujärjestelmän ylläpitäjä


Tällainen Jumala ei ole moraalin perusta, vaan sen korruptoija.




Miksi tämä tekee järjestelmästä radikalisoitumisherkän

Radikalisaatio ei ole poikkeama vaan johdonmukainen seuraus, koska:

Palkinto on ääretön (ikuisuus)

Uhka on ääretön (helvetti)

Moraali on välineellinen

Vastuu siirtyy tuonpuoleiseen

Kun panokset ovat äärettömät, kaikki keinot alkavat näyttää kohtuullisilta.

Anonyymi00045 kirjoitti:

IKUINEN HELVETTI moraalisena kiristyksenä

“Ikuinen helvetti” ei ole vain oppi, vaan eettinen painostusmekanismi:

Usko tai kärsi

Taivu tai pala

Olet vastuussa toisen kohtalosta

Tämä synnyttää kolme vaarallista rakennetta:

1. Pelastamisen pakon

Jos toinen joutuu helvettiin, sinä olet syyllinen, ellet “pelastanut” häntä.

Tästä syntyy aggressiivinen käännyttäminen, ei myötätunto.

Moraalisen ylivallan

Pelastaja asettuu ontologisesti ylemmäksi:

Minä tiedän totuuden

Minä pelastan sinut

Sinä olet vaarassa

Tämä on suvaitsemattomuuden ydin.

Hyvä teko maksuvälineenä – moraalin valuuttateoria



Taivaspisteiden kerääminen ja moraalin rapautuminen

Ajatus “taivaspisteistä” ei ole karikatyyri vaan looginen seuraus palkkio–rangaistus-järjestelmästä:

enemmän käännytettyjä - enemmän pisteitä

enemmän uhrauksia - suurempi palkinto

enemmän kärsimystä nyt - parempi ikuisuus

Tässä maailmassa kärsimys menettää moraalisen painonsa.
Se voidaan siirtää kirjanpidollisesti tulevaisuuteen.



Jumala kirjanpitäjänä – teologinen paradoksi

Kun Jumala toimii kirjanpitäjänä:

hyvät teot - kredit

synnit - debet

pelastus - saldo

syntyy paradoksi:

Jumala ei ole enää hyvyyden lähde

vaan maksujärjestelmän ylläpitäjä


Tällainen Jumala ei ole moraalin perusta, vaan sen korruptoija.




Miksi tämä tekee järjestelmästä radikalisoitumisherkän

Radikalisaatio ei ole poikkeama vaan johdonmukainen seuraus, koska:

Palkinto on ääretön (ikuisuus)

Uhka on ääretön (helvetti)

Moraali on välineellinen

Vastuu siirtyy tuonpuoleiseen

Kun panokset ovat äärettömät, kaikki keinot alkavat näyttää kohtuullisilta.

Lue lisää

Taivasbisnes on epäuskoa, ei uskoa.


Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.

Mutta se on kai hyväksyttävää alkutasolla, mutta edessä on vielä kovin pitkä, ennen kuin motiivit ovat jaloja.

Totuus ei ole kulttuurinen konstrukti – Totuus, joka on transsendenttinen ja persoonallinen, ei ole sidottu mihinkään tiettyyn kulttuuriin, aikaan tai paikkaan. Vedalaisessa ajattelussa on syvällinen ymmärrys siitä, että Totuus ilmenee monella eri tavalla eri uskonnoissa ja kulttuureissa, mutta se on aina sama Totuus. Uskonnollinen muoto (kuten kristinusko, islam tai hindulaisuus) on vain tapa, jolla tämä Totuus tulee ilmi kulttuurissa ja tietyssä ajassa.

Anonyymi00046 kirjoitti:

Taivasbisnes on epäuskoa, ei uskoa.


Uskonto muuttuu moraaliseksi rikokseksi silloin, kun se tekee hyvästä teosta maksuvälineen ja Jumalasta kirjanpitäjän.

Mutta se on kai hyväksyttävää alkutasolla, mutta edessä on vielä kovin pitkä, ennen kuin motiivit ovat jaloja.

Totuus ei ole kulttuurinen konstrukti – Totuus, joka on transsendenttinen ja persoonallinen, ei ole sidottu mihinkään tiettyyn kulttuuriin, aikaan tai paikkaan. Vedalaisessa ajattelussa on syvällinen ymmärrys siitä, että Totuus ilmenee monella eri tavalla eri uskonnoissa ja kulttuureissa, mutta se on aina sama Totuus. Uskonnollinen muoto (kuten kristinusko, islam tai hindulaisuus) on vain tapa, jolla tämä Totuus tulee ilmi kulttuurissa ja tietyssä ajassa.

Lue lisää

Tällä tavoin uskonnon muodot ovat välineitä, eivät päämääriä. Näin ollen, ei ole järkevää väittää, että vain yksi uskonnollinen muoto omistaa totuuden. Tämä ei ole vain kulttuurillinen virhe vaan myös hengellisesti rajoittava ajattelutapa, joka estää todellista hengellistä kasvua ja kehitystä.

Pakottaminen vääristää Totuuden kokemuksen – Jos muoto (uskonnollinen järjestelmä) otetaan totuuden ilmentymäksi, se estää ihmistä näkemästä, että Totuus voi ilmetä monin eri tavoin. Se johtaa uskonnolliseen intoleranssiin, jossa toinen uskonto tuomitaan vääräksi pelkästään siksi, että sen muoto eroaa omasta. Tämä ei ole aito henkinen etsintä — tämä on välineen palvomista ja päämäärän unohtamista.

Esimerkki koulumetaforessa:

Koulussa voi olla monia oppiaineita ja erilaisia opetustapoja, mutta kaikki niistä tähtäävät samaan päämäärään: oppimiseen ja kasvuun. Samoin uskonnolliset muodot voivat olla hyvin erilaisia, mutta niiden yhteinen päämäärä on epäitsekkään rakkauden kehittäminen Jumalaa kohtaan.

Jos taas joku yrittää väittää, että vain hänen uskontonsa on ainoa oikea muoto Totuudelle, hän tekee saman virheen kuin henkilö, joka väittää, että vain hänen koulunsa oppikirja on ainoa oikea ja kaikki muut ovat vääriä. Totuus ei ole sama kuin muoto, vaan Totuus on syvempää, ja se voi ilmetä monilla eri tavoilla. Tämän ymmärtäminen mahdollistaa kunnioituksen ja monimuotoisuuden hyväksymisen.

Anonyymi00047 kirjoitti:

Tällä tavoin uskonnon muodot ovat välineitä, eivät päämääriä. Näin ollen, ei ole järkevää väittää, että vain yksi uskonnollinen muoto omistaa totuuden. Tämä ei ole vain kulttuurillinen virhe vaan myös hengellisesti rajoittava ajattelutapa, joka estää todellista hengellistä kasvua ja kehitystä.

Pakottaminen vääristää Totuuden kokemuksen – Jos muoto (uskonnollinen järjestelmä) otetaan totuuden ilmentymäksi, se estää ihmistä näkemästä, että Totuus voi ilmetä monin eri tavoin. Se johtaa uskonnolliseen intoleranssiin, jossa toinen uskonto tuomitaan vääräksi pelkästään siksi, että sen muoto eroaa omasta. Tämä ei ole aito henkinen etsintä — tämä on välineen palvomista ja päämäärän unohtamista.

Esimerkki koulumetaforessa:

Koulussa voi olla monia oppiaineita ja erilaisia opetustapoja, mutta kaikki niistä tähtäävät samaan päämäärään: oppimiseen ja kasvuun. Samoin uskonnolliset muodot voivat olla hyvin erilaisia, mutta niiden yhteinen päämäärä on epäitsekkään rakkauden kehittäminen Jumalaa kohtaan.

Jos taas joku yrittää väittää, että vain hänen uskontonsa on ainoa oikea muoto Totuudelle, hän tekee saman virheen kuin henkilö, joka väittää, että vain hänen koulunsa oppikirja on ainoa oikea ja kaikki muut ovat vääriä. Totuus ei ole sama kuin muoto, vaan Totuus on syvempää, ja se voi ilmetä monilla eri tavoilla. Tämän ymmärtäminen mahdollistaa kunnioituksen ja monimuotoisuuden hyväksymisen.

Lue lisää

Totuus ei ole muoto, vaan se on universaali perusperiaate, joka ilmenee monin eri tavoin. Uskonnon muoto voi olla erilainen, mutta päämäärä on sama: epäitsekkään rakkauden kehittäminen Jumalaa kohtaan. Tämä ei ole kilpailevien totuuksien taistelu, vaan yhteinen matka kohti korkeampaa tietoisuutta ja ymmärrystä.

Yksikään uskonto ei voi julistautua henkisen viisauden monopoliasemaan, toisin sanoen yksinoikeuteen. Jos joku väittää, että hänen uskonnollinen suuntauksensa on ainoa ja oikea, se on seurausta tietämättömyydestä, sivistyksen alhaisesta tasosta, joka on vaarallista sekä henkilölle itselleen että koko sivilisaatiolle.


Ihmisen uskonto vastaa hänen senhetkistä tietoisuuden ja kehityksen tasoaan. Jos uskonto on alkeellinen, se tarkoittaa, että ihminen ei kykene nyt enempään, mutta kykenee siihen myöhemmin - ehkä. Tämä primitiivisyyden taso on tarpeellinen - aluksi, ellei siihen liity dogmatismia, jolloin se on tie alaspäin, taantumuksellinen.

Kaikkien uskontojen kannattajat jaetaan kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat ymmärtäneet sisäisen piilotetun merkityksen, ja niihin, joilla on pinnallinen ymmärrys.

Synti

Ihmisiä ei voi arvioida ja jakaa hyviin ja huonoihin minkään ulkoisen ominaisuuden perusteella. …
Mikä tahansa vika ihmisessä osoittaa vain, että hän on heikko, että hän on samskarojensa vanki, että häntä sitovat karmansa periaatteet, jotka ilmenevät huonoina taipumuksina, tuhoavina taipumuksina (myös itseensä nähden) ja väärinä uskomuksina.
TÄRKEINTÄ OVAT HENKILÖN IHANTEET, MOTIIVIT JA PYRKIMYKSET.
Jos ihminen pyrkii puhdistumaan, hänet puhdistetaan (ennemmin tai myöhemmin). Se on vain ajan kysymys.

MIKÄ TAHANSA VIRHE IHMISESSÄ ON PORTTI JUMALAN ARMOON.
Oman henkisen etun vuoksi et saa asettaa itseään kenenkään yläpuolelleen.



ABSOLUUTTISESTÄ NÄKÖKULMASTA KATSOTTUNA ON OLEMASSA AINOASTAAN YKSI SYNTI. JUMALAN TÄYDELLINEN UNOHTAMINEN.


Varmasti on olemassa ERILAISIA SÄÄNTÖJÄ, joita tulisi noudattaa, mutta niiden noudattaminen ei takaa, että löydät rakkauden Jumalaa kohtaan.


Ihminen voi noudattaa kaikkia sääntöjä, MUTTA SILTI halveksia kaikkia, olla ylpeyden ja vääränlaisten ajatusten vallassa omasta asemastaan ja - pahimmassa tapauksessa - asettaa itsensä muiden yläpuolelle ja pitää itseään Jumalana.


Ulkoinen puhtaus ei takaa sisäistä puhtautta, se on vain edellytys. Emme voi tuomita muita ihmisiä, koska emme ole päässeet siitä yli itsessämme, ja jos tuomitsemme muita, saatamme joutua ylpeyden ja harhan uhriksi. Ja jos voitamme paheet, olemme luonnollisesti armollisia langenneille…

Anonyymi00050 kirjoitti:

Synti

Ihmisiä ei voi arvioida ja jakaa hyviin ja huonoihin minkään ulkoisen ominaisuuden perusteella. …
Mikä tahansa vika ihmisessä osoittaa vain, että hän on heikko, että hän on samskarojensa vanki, että häntä sitovat karmansa periaatteet, jotka ilmenevät huonoina taipumuksina, tuhoavina taipumuksina (myös itseensä nähden) ja väärinä uskomuksina.
TÄRKEINTÄ OVAT HENKILÖN IHANTEET, MOTIIVIT JA PYRKIMYKSET.
Jos ihminen pyrkii puhdistumaan, hänet puhdistetaan (ennemmin tai myöhemmin). Se on vain ajan kysymys.

MIKÄ TAHANSA VIRHE IHMISESSÄ ON PORTTI JUMALAN ARMOON.
Oman henkisen etun vuoksi et saa asettaa itseään kenenkään yläpuolelleen.



ABSOLUUTTISESTÄ NÄKÖKULMASTA KATSOTTUNA ON OLEMASSA AINOASTAAN YKSI SYNTI. JUMALAN TÄYDELLINEN UNOHTAMINEN.


Varmasti on olemassa ERILAISIA SÄÄNTÖJÄ, joita tulisi noudattaa, mutta niiden noudattaminen ei takaa, että löydät rakkauden Jumalaa kohtaan.


Ihminen voi noudattaa kaikkia sääntöjä, MUTTA SILTI halveksia kaikkia, olla ylpeyden ja vääränlaisten ajatusten vallassa omasta asemastaan ja - pahimmassa tapauksessa - asettaa itsensä muiden yläpuolelle ja pitää itseään Jumalana.


Ulkoinen puhtaus ei takaa sisäistä puhtautta, se on vain edellytys. Emme voi tuomita muita ihmisiä, koska emme ole päässeet siitä yli itsessämme, ja jos tuomitsemme muita, saatamme joutua ylpeyden ja harhan uhriksi. Ja jos voitamme paheet, olemme luonnollisesti armollisia langenneille…

Lue lisää

Kukaan ei ole vastuussa jonkun kanta-isän teosta (Aatama ja Eeva).

Ihminen syntyy maailmaan, joka on jo valmiiksi kuormitettu synnillä, ja hän saa kantaa taakkansa ennen kuin on edes kyennyt tekemään ensimmäistä valintaansa. Hän ei ole syyllinen kanta-isän rikoksiin, mutta hänet ladataan moraalisesti samaan kuormaan. Kaikki on yhtä synkkää: kansanmurhaaja ja tavallinen ihminen, pieni ja heikko, kaikki samalla viivalla Jumalan edessä. Tämä opillinen “demokratisointi” luo kuvan kaikesta ihmisestä yhtä kelvottomana – ikään kuin todellinen pahuus menettäisi merkityksensä ja vaatimattomuus ja nöyryys muuttuvat pimeän syyllisyyden taakaksi.

Jokainen yksilö elää pelossa: pelossa, ettei kykene vastaanottamaan pelastusta, pelossa, että epäonnistuminen vie ikuiseen rangaistukseen. Pelastus, joka on annettu lohdutukseksi, voi tuntua myös ansalta: juuri sama oppi, joka lupaa anteeksiannon, on luonut haavat, joita sillä pyritään parantamaan. On kuin Jumala, joka tahtoo pelastaa, asettaisi ehdoksi rakkauden samalla, kun hän voi lähettää epäonnistuneet ikuiseen kidutukseen – ja pelko on jatkuva, jopa taivaassa.

Tukholma-syndrooma on psykologinen tila, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa. Syndrooman vaikutuksesta kaapatut saattavat puolustaa kaappaajiaan tai auttaa näitä, sekä antaa jälkeenpäin näistä myötämielisiä todistuksia.

Ehkä tällä ikuisella helvettiopilla on jotain tekemistä sen kanssa, vaikkakin huonommassa muodossa. Kristittyjen on pakko rakastaa sitä, joka lähettää ihmisiä ikuiseen kidutukseen. Koska jos ei rakasta, se on syy joutua ikuiseen kidutukseen. Mutta entä jos hän jonain päivänä lähettää myös "pelastuneet" ikuiseen kidutukseen? Koska miten voitte luottaa sellaisen sanaan, joka käyttäytyy niin? Kristityn elämä on siis jatkuvaa pelkoa, jopa "taivaassa".

Anonyymi00051 kirjoitti:

Kukaan ei ole vastuussa jonkun kanta-isän teosta (Aatama ja Eeva).

Ihminen syntyy maailmaan, joka on jo valmiiksi kuormitettu synnillä, ja hän saa kantaa taakkansa ennen kuin on edes kyennyt tekemään ensimmäistä valintaansa. Hän ei ole syyllinen kanta-isän rikoksiin, mutta hänet ladataan moraalisesti samaan kuormaan. Kaikki on yhtä synkkää: kansanmurhaaja ja tavallinen ihminen, pieni ja heikko, kaikki samalla viivalla Jumalan edessä. Tämä opillinen “demokratisointi” luo kuvan kaikesta ihmisestä yhtä kelvottomana – ikään kuin todellinen pahuus menettäisi merkityksensä ja vaatimattomuus ja nöyryys muuttuvat pimeän syyllisyyden taakaksi.

Jokainen yksilö elää pelossa: pelossa, ettei kykene vastaanottamaan pelastusta, pelossa, että epäonnistuminen vie ikuiseen rangaistukseen. Pelastus, joka on annettu lohdutukseksi, voi tuntua myös ansalta: juuri sama oppi, joka lupaa anteeksiannon, on luonut haavat, joita sillä pyritään parantamaan. On kuin Jumala, joka tahtoo pelastaa, asettaisi ehdoksi rakkauden samalla, kun hän voi lähettää epäonnistuneet ikuiseen kidutukseen – ja pelko on jatkuva, jopa taivaassa.

Tukholma-syndrooma on psykologinen tila, jossa panttivangeille tai muulla tavoin vastoin tahtoaan kaapatuille henkilöille kehittyy myötämielinen suhtautuminen kaappaajiinsa. Syndrooman vaikutuksesta kaapatut saattavat puolustaa kaappaajiaan tai auttaa näitä, sekä antaa jälkeenpäin näistä myötämielisiä todistuksia.

Ehkä tällä ikuisella helvettiopilla on jotain tekemistä sen kanssa, vaikkakin huonommassa muodossa. Kristittyjen on pakko rakastaa sitä, joka lähettää ihmisiä ikuiseen kidutukseen. Koska jos ei rakasta, se on syy joutua ikuiseen kidutukseen. Mutta entä jos hän jonain päivänä lähettää myös "pelastuneet" ikuiseen kidutukseen? Koska miten voitte luottaa sellaisen sanaan, joka käyttäytyy niin? Kristityn elämä on siis jatkuvaa pelkoa, jopa "taivaassa".

Lue lisää

Koska miten voitte luottaa sellaisen sanaan, joka käyttäytyy niin? Kristityn elämä on siis jatkuvaa pelkoa, jopa "taivaassa".

Kristityn elämä voi näyttäytyä jatkuvana epävarmuutena: rakkauden rinnalla kulkee pelko. Ja jos Jumala kykenee lähettämään osan ihmisistä ikuiseen kärsimykseen, herää kysymys, millä perusteella pelastetut voivat olla täysin varmoja siitä, ettei sama kohtalo voisi joskus kohdata myös heitä.

Kysymys ei ole vain siitä, onko Jumala hyvä, vaan siitä, voiko hänen lupauksiinsa luottaa. Jos vallalla ei ole mitään rajoja ja rangaistus on ikuinen, luottamuksen tilalle voi helposti tulla varovaisuus, kuuliaisuus tai pelko.

Rakkauden ja luottamuksen sijasta ihmisen suhdetta Jumalaan voi alkaa määrittää pelko siitä, mitä tapahtuu, jos on väärässä.


Pelastettujen asema ei ole lopullisesti turvattu.

Kristityn elämä, sellaisena kuin ikuinen helvetti- ja pelastusoppi sen muotoilee, on kuin kulkemista säännöttömässä myrskyssä: mikään ei ole pysyvää, mikään ei ole varmaa. Rakkauden kokemus Jumalaan kietoutuu jatkuvaan epävarmuuteen: jokaista rukousta, jokaista hetkeä, jolloin ihminen yrittää elää oikeamielisesti, seuraa ajatus siitä, että kaikki voi silti kääntyä toisin.

Anonyymi00052 kirjoitti:

Koska miten voitte luottaa sellaisen sanaan, joka käyttäytyy niin? Kristityn elämä on siis jatkuvaa pelkoa, jopa "taivaassa".

Kristityn elämä voi näyttäytyä jatkuvana epävarmuutena: rakkauden rinnalla kulkee pelko. Ja jos Jumala kykenee lähettämään osan ihmisistä ikuiseen kärsimykseen, herää kysymys, millä perusteella pelastetut voivat olla täysin varmoja siitä, ettei sama kohtalo voisi joskus kohdata myös heitä.

Kysymys ei ole vain siitä, onko Jumala hyvä, vaan siitä, voiko hänen lupauksiinsa luottaa. Jos vallalla ei ole mitään rajoja ja rangaistus on ikuinen, luottamuksen tilalle voi helposti tulla varovaisuus, kuuliaisuus tai pelko.

Rakkauden ja luottamuksen sijasta ihmisen suhdetta Jumalaan voi alkaa määrittää pelko siitä, mitä tapahtuu, jos on väärässä.


Pelastettujen asema ei ole lopullisesti turvattu.

Kristityn elämä, sellaisena kuin ikuinen helvetti- ja pelastusoppi sen muotoilee, on kuin kulkemista säännöttömässä myrskyssä: mikään ei ole pysyvää, mikään ei ole varmaa. Rakkauden kokemus Jumalaan kietoutuu jatkuvaan epävarmuuteen: jokaista rukousta, jokaista hetkeä, jolloin ihminen yrittää elää oikeamielisesti, seuraa ajatus siitä, että kaikki voi silti kääntyä toisin.

Lue lisää

"Jumala" on luonut maailman, jossa synti on väistämätöntä. Hän tarjoaa pelastuksen niille, jotka uskovat ja elävät oikein. Mutta sama Jumala voi tuomita osan ihmiskunnasta ikuiseen kärsimykseen – ei myöhemmin arvioimatta tekoja, vaan perustuen järjestelmään, jossa väärä usko tai epäonnistuminen voi johtaa ikuiseen tuhoon.

Tällöin kysymys luottamuksesta ei ole enää teoreettinen: Miten voi luottaa sanaan, jonka toteutumista määrittää ikuinen ja peruuttamaton tuomio? Luottamus edellyttää ennustettavuutta, johdonmukaisuutta ja turvallisuutta – mutta oppi ei sitä anna. Pelastus ei ole vapautta, se on mahdollisuutta, jonka epävarmuus on sisäänrakennettu: jopa ne, jotka ovat pelastuneet, elävät aina varauksella.

"Pelastettu" "oikein uskova" ei voi koskaan täysin irrottautua pelosta, koska koko järjestelmä rakentuu mahdollisuudelle, että pelastetutkin voivat jonain päivänä kohdata rangaistuksen. Luottamuksen ja rakkauden suhde Jumalaan ei ole vapaaehtoinen, vaan jatkuvan jännitteen tila: jokainen hetki on mahdollisuus kokea pelkoa siitä, että sanan uskottavuus ei kestä.

Koska miten voitte luottaa sellaisen sanaan, joka käyttäytyy niin? Kristityn elämä on siis jatkuvaa pelkoa, jopa "taivaassa".

Anonyymi00053 kirjoitti:

"Jumala" on luonut maailman, jossa synti on väistämätöntä. Hän tarjoaa pelastuksen niille, jotka uskovat ja elävät oikein. Mutta sama Jumala voi tuomita osan ihmiskunnasta ikuiseen kärsimykseen – ei myöhemmin arvioimatta tekoja, vaan perustuen järjestelmään, jossa väärä usko tai epäonnistuminen voi johtaa ikuiseen tuhoon.

Tällöin kysymys luottamuksesta ei ole enää teoreettinen: Miten voi luottaa sanaan, jonka toteutumista määrittää ikuinen ja peruuttamaton tuomio? Luottamus edellyttää ennustettavuutta, johdonmukaisuutta ja turvallisuutta – mutta oppi ei sitä anna. Pelastus ei ole vapautta, se on mahdollisuutta, jonka epävarmuus on sisäänrakennettu: jopa ne, jotka ovat pelastuneet, elävät aina varauksella.

"Pelastettu" "oikein uskova" ei voi koskaan täysin irrottautua pelosta, koska koko järjestelmä rakentuu mahdollisuudelle, että pelastetutkin voivat jonain päivänä kohdata rangaistuksen. Luottamuksen ja rakkauden suhde Jumalaan ei ole vapaaehtoinen, vaan jatkuvan jännitteen tila: jokainen hetki on mahdollisuus kokea pelkoa siitä, että sanan uskottavuus ei kestä.

Koska miten voitte luottaa sellaisen sanaan, joka käyttäytyy niin? Kristityn elämä on siis jatkuvaa pelkoa, jopa "taivaassa".

Lue lisää

Tavallisesti luotamme ihmiseen silloin, kun tiedämme, ettei hän käytä valtaansa mielivaltaisesti. Emme luota vanhempaan siksi, että hän on voimakkaampi kuin lapsi, vaan siksi, että hänen oletetaan käyttävän voimaansa lapsen hyväksi. Emme luota tuomariin siksi, että hän voi tuomita, vaan siksi, että hänen täytyy noudattaa oikeudenmukaisia periaatteita.

Mutta jos ajatellaan oppia, jossa Jumala luo ihmisen maailmaan valmiiksi langenneena, pitää häntä syntisenä ennen tämän omia valintoja ja asettaa vaihtoehdoksi ikuisen autuuden tai ikuisen kärsimyksen, asetelma muuttuu.

Silloin kysymys kuuluu:

Onko kyse luottamuksesta vai alistumisesta?

Jos seurauksena väärästä valinnasta on ääretön rangaistus, valinta ei enää tunnu aidosti vapaalta. Jos joku sanoisi sinulle: "Rakasta minua, luota minuun ja tottele minua, tai kärsit ikuisesti", useimmat eivät kutsuisi sitä rakkaussuhteeksi. He kutsuisivat sitä pakottamiseksi.

Tässä kohden syntyy syvin paradoksi.

Kristitylle sanotaan usein, ettei Jumalaa pidä seurata pelosta vaan rakkaudesta. Mutta samaan aikaan järjestelmän taustalla on mahdollisuus äärettömään rangaistukseen. Pelko ei ole sivuseikka, jonka voisi vain poistaa. Se on rakennettu itse järjestelmään.

Mitä enemmän ihminen uskoo helvetin todellisuuteen, sitä vaikeampi hänen on erottaa, rakastaako hän Jumalaa vai pelkääkö hän Jumalaa.

Ja jos hän huomaa pelkäävänsä, seuraa uusi ongelma: pelkääminenkin voidaan nähdä uskon puutteena.

Syntyy psykologinen ansa.

Jos rakastat Jumalaa, hyvä.

Jos pelkäät Jumalaa, sinun pitäisi rakastaa enemmän.

Jos epäilet Jumalaa, olet vaarassa.

Jos kyseenalaistat järjestelmän oikeudenmukaisuuden, olet vaarassa.

Jos et hyväksy pelastusta, olet vaarassa.

Poistumistietä ei ole.

Anonyymi00054 kirjoitti:

Tavallisesti luotamme ihmiseen silloin, kun tiedämme, ettei hän käytä valtaansa mielivaltaisesti. Emme luota vanhempaan siksi, että hän on voimakkaampi kuin lapsi, vaan siksi, että hänen oletetaan käyttävän voimaansa lapsen hyväksi. Emme luota tuomariin siksi, että hän voi tuomita, vaan siksi, että hänen täytyy noudattaa oikeudenmukaisia periaatteita.

Mutta jos ajatellaan oppia, jossa Jumala luo ihmisen maailmaan valmiiksi langenneena, pitää häntä syntisenä ennen tämän omia valintoja ja asettaa vaihtoehdoksi ikuisen autuuden tai ikuisen kärsimyksen, asetelma muuttuu.

Silloin kysymys kuuluu:

Onko kyse luottamuksesta vai alistumisesta?

Jos seurauksena väärästä valinnasta on ääretön rangaistus, valinta ei enää tunnu aidosti vapaalta. Jos joku sanoisi sinulle: "Rakasta minua, luota minuun ja tottele minua, tai kärsit ikuisesti", useimmat eivät kutsuisi sitä rakkaussuhteeksi. He kutsuisivat sitä pakottamiseksi.

Tässä kohden syntyy syvin paradoksi.

Kristitylle sanotaan usein, ettei Jumalaa pidä seurata pelosta vaan rakkaudesta. Mutta samaan aikaan järjestelmän taustalla on mahdollisuus äärettömään rangaistukseen. Pelko ei ole sivuseikka, jonka voisi vain poistaa. Se on rakennettu itse järjestelmään.

Mitä enemmän ihminen uskoo helvetin todellisuuteen, sitä vaikeampi hänen on erottaa, rakastaako hän Jumalaa vai pelkääkö hän Jumalaa.

Ja jos hän huomaa pelkäävänsä, seuraa uusi ongelma: pelkääminenkin voidaan nähdä uskon puutteena.

Syntyy psykologinen ansa.

Jos rakastat Jumalaa, hyvä.

Jos pelkäät Jumalaa, sinun pitäisi rakastaa enemmän.

Jos epäilet Jumalaa, olet vaarassa.

Jos kyseenalaistat järjestelmän oikeudenmukaisuuden, olet vaarassa.

Jos et hyväksy pelastusta, olet vaarassa.

Poistumistietä ei ole.

Lue lisää

Joten Heikki Räisäsen kritiikki osuu syvälle. Ongelma ei ole vain se, että ihmiselle tarjotaan lääke sairauteen. Ongelma on, että sairaus, diagnoosi, lääke ja hoitojärjestelmä näyttävät tulevan samasta lähteestä. Ensin ihmiselle kerrotaan olevansa sairas. Sen jälkeen hänelle kerrotaan, että hän tarvitsee pelastusta. Lopuksi hänelle kerrotaan, että pelastuksesta kieltäytyminen johtaa katastrofiin.

Eli haava ja sideharso tulevat samasta kädestä.

Ja silloin kaikkein vaikein kysymys ei ole:

"Miten pääsen pelastukseen?"

vaan:

"Miten voin tietää, että pelastaja on luottamuksen arvoinen?"

Jos sama olento kykenee katsomaan miljardien ihmisten ikuista kärsimystä ja silti pysymään täydellisen hyvänä, kysymme, millä perusteella hänen lupauksensa turvallisuudesta ovat uskottavia.

Jos taivaassa tiedetään, että Jumala on kerran luonut maailman, jossa ikuinen helvetti on mahdollinen, voiko siellä koskaan vallita täydellinen turvallisuuden tunne? Vai jääkö kaikkein syvimpään kerrokseen ajatus, jota ei uskalleta lausua ääneen:

Jos tämä tapahtui heille, mistä tiedän varmasti, ettei se voi koskaan tapahtua minulle?

Juuri tuo kysymys on kritiikin terävin kärki. Ei niinkään helvetin kauhu, vaan epäilys siitä, voiko ehdotonta valtaa käyttävään olentoon kohdistua ehdoton luottamus. Jos täydellinen rakkaus edellyttää täydellistä turvallisuutta, kriitikko kysyy, voiko ikuiseen rangaistukseen perustuvassa järjestelmässä koskaan syntyä täysin pelotonta rakkautta.

Anonyymi00055 kirjoitti:

Joten Heikki Räisäsen kritiikki osuu syvälle. Ongelma ei ole vain se, että ihmiselle tarjotaan lääke sairauteen. Ongelma on, että sairaus, diagnoosi, lääke ja hoitojärjestelmä näyttävät tulevan samasta lähteestä. Ensin ihmiselle kerrotaan olevansa sairas. Sen jälkeen hänelle kerrotaan, että hän tarvitsee pelastusta. Lopuksi hänelle kerrotaan, että pelastuksesta kieltäytyminen johtaa katastrofiin.

Eli haava ja sideharso tulevat samasta kädestä.

Ja silloin kaikkein vaikein kysymys ei ole:

"Miten pääsen pelastukseen?"

vaan:

"Miten voin tietää, että pelastaja on luottamuksen arvoinen?"

Jos sama olento kykenee katsomaan miljardien ihmisten ikuista kärsimystä ja silti pysymään täydellisen hyvänä, kysymme, millä perusteella hänen lupauksensa turvallisuudesta ovat uskottavia.

Jos taivaassa tiedetään, että Jumala on kerran luonut maailman, jossa ikuinen helvetti on mahdollinen, voiko siellä koskaan vallita täydellinen turvallisuuden tunne? Vai jääkö kaikkein syvimpään kerrokseen ajatus, jota ei uskalleta lausua ääneen:

Jos tämä tapahtui heille, mistä tiedän varmasti, ettei se voi koskaan tapahtua minulle?

Juuri tuo kysymys on kritiikin terävin kärki. Ei niinkään helvetin kauhu, vaan epäilys siitä, voiko ehdotonta valtaa käyttävään olentoon kohdistua ehdoton luottamus. Jos täydellinen rakkaus edellyttää täydellistä turvallisuutta, kriitikko kysyy, voiko ikuiseen rangaistukseen perustuvassa järjestelmässä koskaan syntyä täysin pelotonta rakkautta.

Lue lisää

Juuri tuo kysymys on kritiikin terävin kärki. Ei niinkään helvetin kauhu, vaan epäilys siitä, voiko ehdotonta valtaa käyttävään olentoon kohdistua ehdoton luottamus. Jos täydellinen rakkaus edellyttää täydellistä turvallisuutta, kriitikko kysyy, voiko ikuiseen rangaistukseen perustuvassa järjestelmässä koskaan syntyä täysin pelotonta rakkautta.

Sama olento voi tuomita ihmisen ikuiseen rangaistukseen väärän uskon, epäuskon tai erehdyksen vuoksi, pelko ei koskaan katoa kokonaan. Pelastus ei silloin näyttäydy vapautena vaan ehdollisena turvana, jonka menettämisen uhka on aina olemassa.
Rakkauden ja luottamuksen sijasta ihmisen suhdetta Jumalaan voi alkaa määrittää pelko siitä, mitä tapahtuu, jos on väärässä.

Anonyymi00056 kirjoitti:

Juuri tuo kysymys on kritiikin terävin kärki. Ei niinkään helvetin kauhu, vaan epäilys siitä, voiko ehdotonta valtaa käyttävään olentoon kohdistua ehdoton luottamus. Jos täydellinen rakkaus edellyttää täydellistä turvallisuutta, kriitikko kysyy, voiko ikuiseen rangaistukseen perustuvassa järjestelmässä koskaan syntyä täysin pelotonta rakkautta.

Sama olento voi tuomita ihmisen ikuiseen rangaistukseen väärän uskon, epäuskon tai erehdyksen vuoksi, pelko ei koskaan katoa kokonaan. Pelastus ei silloin näyttäydy vapautena vaan ehdollisena turvana, jonka menettämisen uhka on aina olemassa.
Rakkauden ja luottamuksen sijasta ihmisen suhdetta Jumalaan voi alkaa määrittää pelko siitä, mitä tapahtuu, jos on väärässä.

Lue lisää

Myös huippututkijat ajattelevat samaa:

https://hyviauutisia.wordpress.com/2015/07/13/raisasen-rosoinen-raamattu/

Räisäsen Rosoinen Raamattu

Anonyymi00048 kirjoitti:

Totuus ei ole muoto, vaan se on universaali perusperiaate, joka ilmenee monin eri tavoin. Uskonnon muoto voi olla erilainen, mutta päämäärä on sama: epäitsekkään rakkauden kehittäminen Jumalaa kohtaan. Tämä ei ole kilpailevien totuuksien taistelu, vaan yhteinen matka kohti korkeampaa tietoisuutta ja ymmärrystä.

Yksikään uskonto ei voi julistautua henkisen viisauden monopoliasemaan, toisin sanoen yksinoikeuteen. Jos joku väittää, että hänen uskonnollinen suuntauksensa on ainoa ja oikea, se on seurausta tietämättömyydestä, sivistyksen alhaisesta tasosta, joka on vaarallista sekä henkilölle itselleen että koko sivilisaatiolle.


Ihmisen uskonto vastaa hänen senhetkistä tietoisuuden ja kehityksen tasoaan. Jos uskonto on alkeellinen, se tarkoittaa, että ihminen ei kykene nyt enempään, mutta kykenee siihen myöhemmin - ehkä. Tämä primitiivisyyden taso on tarpeellinen - aluksi, ellei siihen liity dogmatismia, jolloin se on tie alaspäin, taantumuksellinen.

Kaikkien uskontojen kannattajat jaetaan kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat ymmärtäneet sisäisen piilotetun merkityksen, ja niihin, joilla on pinnallinen ymmärrys.

Lue lisää

Hmm

Anonyymi00019 kirjoitti:

Aineellinen olemassaolo on täynnä kärsimystä, epävarmuutta, menetystä, sairautta, vanhenemista ja kuolemaa. Jos joku on köyhä, vainottu, sairas, sodan keskellä tai syvän psykologisen ahdistuksen vallassa, voidaan täysin oikeutetusti sanoa, että hän tarvitsee pelastusta kyseisestä tilanteesta. Inhimillisellä tasolla pelastus, apu, turva ovat todellisia ja välttämättömiä.


Mutta syvimmällä tasolla mitään pelastettavaa ei koskaan ole ollutkaan.

Tämä väite kuulostaa aluksi paradoksaaliselta. Kuinka voidaan sanoa näin maailmassa, jossa kärsimystä on kaikkialla? Vastaus löytyy jīvan todellisesta asemasta, koska jīva ei ole keho eikä mielen jatkuvasti muuttuva sisältö. Jīva on nitya-siddha (ikuisesti täydellinen), mutta se elää tällä hetkellä unohtaneena oman todellisen luontonsa. Ongelma ei siis ole jīvan olemuksessa vaan sen samaistumisessa väliaikaisiin ilmiöihin.

Tätä kutsutaan nimellä avidyā (tietämättömyys). Avidyā ei tarkoita tiedon puutetta tavallisessa mielessä, vaan väärää identiteettiä. Jīva alkaa ajatella: "Minä olen tämä keho. Minä olen tämä asema. Minä olen tämä kansallisuus. Minä olen nämä onnistumiset ja epäonnistumiset."

Lue lisää

Jumala tahtoo pelastaa ihmiset kadotuksesta. Siksi Jeesus.