Miksi näin?

Ikävä juttu, mutta asiahan on niin että toisen rakkaudella ei suhdetta viedä eteen päin vaan siihen tarvitaan molemmat(?)
Ei rakkauden kuolemiseen tarvita aina toista naista tai miestä, vaan huono olo tai vähäinen kiinnostus toiseen. Lääkkeet ja masentunut olotila ei tuo häntä takaisin, hän tulee jos tulee. Kandee pyrkiä elmään normaali rytmistä elämää ja jutella vaikka kavereiden kanssa ja tehdä heidän kanssa asioita, ei olemä yhteen mieheen pääty, se voi toisaaltaan alkaa vasta siitä...sanoo nuorimies ;)

Tai paremminkin samaa paskaa parhaillaan kokeva. Mieheni ei vain osaa päättää jatkaako vaiko ei. Ja tässä sitä lasketaan päiviä kunnes tiemme eroavat.

Tosiasia kuitenkin on, että jos niin käy ja on käynyt ei asialle voi tehdä yhtään mitään. Lupailut itsensä muuttamisesta ja ties mistä kumppanille eivät juttua pelasta. Ei kuitenkaan ole tarkoitus alkaa myöskään rypemään itsesäälissä vaan ohjata katse tulevaisuuteen ja tehdä hetken vaikka vain niitä asioita jotka ovat itselle tärkeitä. Ihmisiä maailmassa riittää, jossain on varmasti se jolta on mahdollisuus saada ilman mitään uhrauksia varauksetonta rakkautta. Näin minä lohduttauduin vaikka pahalta parhaillaan tuntuukin enkä muita miehiä tahdo edes katsella. Mutta sen tiedän että jos suhteemme kariutuu, on olemassa joku toinen joka ansaitsee rakkauteni ja kykenee myös rakastamaan takaisin.

Elämä jatkuu. Mitä saavutat nurkkaan ahtautumalla? Jos teille ei ollut tarkoitettu tulevaisuutta, käsittele asiaa niin että pystyt sen lopulta hyväksymään äläkä pakene todellisuutta kemikaaleilla, sillä joskus myös ikävät tunteet on pakko käsitellä loppuun. Elämästä löytyy kuitenkin niin paljon muitakin elämisen ja kokemisen arvoisia asioita että on suorastaan itsensä raiskaamista kieltämällä ne itseltään ja keskittymällä vain ja ainoastaan surun hautomiseen. Tsemppiä, kyllä sä pärjäät, jos vain tahdot!

Elämä menee eteenpäin tämänkin pienen pysähdyksen jälkeen. Ymmärrän kyllä, että tosirakkauden menetys on tosi kova paikka ja vaikeaa hyväksyä aluksi. Se on ihan verrattavissa läheisen ihmisen kuoleman tuottamaan shokkiin ja suruun.

Ei se meillä miehilläkään jätetyksi tuleminen helppoa ole, vaikka me emme sitä juuri ulospäin näytäkään. Itse kuljin "naamio" kasvoillani melkein kaksi vuotta ja yritin epätoivoisesti saada mielestäni tytön, jota en voinut saada. Pahinta oli, että hän oli aina mielessäni; ensimmäisenä aamulla ja viimeisenä illalla ja parikymmentä kertaa siinä välillä. Luulin jo sydämeni halkeavan, mutta se tuntuu olevan kovin kestävä lihas...!

En vieläkään ole täysin saanut kyseistä ihmistä mielestäni, en ehkä koskaan - aina silloin tällöin katselen hänen kuvaansa ja mietin "miksi?", mutta olen jo hyväksynyt tosiasian, vaikka se vaikea olikin nielaista. En siis enää ole niin katkera enkä sääli itseäni asian vuoksi.

"Aika parantaa haavat" - niin vanha ja kulunut fraasi, mutta täyttä totta joka sana. Joskus ajattelin myös, etten enää koskaa edes viitsi vaivautua naisiin, koska minusta tuntui, että olin menettänyt "sen oikean". Mutta vähitellen siitä pääsi eteenpäin.

Yritä tulla toimeen ilman mielialalääkkeitä, jos mahdollista, ne eivät ole hyväksi! Ei ainakaan pidemmän päälle, sillä niihinkin jää koukkuun. Yritä hallita ajatuksiasi siten, että saisit työpäivän pois alta ja käsittele asiaa sitten kotona ja ehkä ystävien avustuksella. Mutta älä myöskään jumitu kotiin neljän seinän sisälle, vaan suuntaa rohkeasti ulos aurinkoon.

Toivon sinulle voimia.