Yksin ja ulkopuolinen

Onko elämä ulkopuolisena ihmisarvoista? Miksi en pääse yhteyteen ihmisten kanssa?
Minä en ole masentunut, en päihdeongelmainen, en yhtään mikään ns. "ongelmainen stereotypioista"
Päivieni kulku; herään yhdeksän aikaan, keitän kahvin, ruokin kaksi koiraani, vien koirat lenkille. Palaan kotiin, olen yksin, yritän pysyä järjissäni, luen kirjoja, kasaan palapelejä, kuuntelen musiikkia ja podcasteja, katselen ohjelmia areenasta. Valmistan jotain ruuaksi, syön. Iltapäivällä jälleen koirien lenkitys.
Tytär 15v käy kotona ja lähtee treeneihin, joista palaa myöhään. Hän nukkuu yön kotona ja lähtee heti aamusta kouluun. Yhteys hänen kanssaan on rikki. 15v äiti-tytär suhteemme säilyi hyvänä. Sitten tapahtui jotain. Mitä, en tiedä.
Torstaisin käyn vesijumpassa. Kerran kuukaudessa käyn diakonin luona. Diakonin kanssa saan jutella, ja saan myös ruoka-apua. Terveydellisistä syistä sain kenkää lokakuussa 2025, koska oikeuteni harjoittaa ammattiani vietiin.

Puhelimeeni ei soita kukaan eikä lähetä viestiä. Jos puhelin kilahtaa, säikähdän.
Olen todella yrittänyt ja etsinyt kanavia mistä saisin edes yhden kaverin, jonka kanssa jutustella edes joskus. Mutta ei kun ei.

Olen surullinen, olen vihainen, olen yhtäsun toista yksinäisyydestäni. Ulkopuolisuudesta.
Ennen kaikkea tämä aika jota elämme tuntuu ihannoivan "Minä itse ja en tarvitse ikinä ketään" asennetta.
Minun kanta on että tuo asenne Niin Syvältä!
Käsittääkseni ihminen on tarkoitettu yhteyteen toisten ihmisten kanssa. Hyvin marginaalinen joukko on puhtaasti erakkoja.
En tiedä kauanko itse pysyn järjissäni ja jaksan tätä yksinäisyys helvettiäni.
Työttömänä etsin töitä joita ei nyt ole tarjolla. Työnhaku on lannistavaa.

Jos sinulla tekstini lukija on toimivia ideoita kavereiden löytymiseksi niin olen kuulolla.