Kun tajuaa olevansa täysi nolla

Menestyminen vaatii kunnianhimoa ja työtä. Kaikille tuollainen ulkonainen menestyminen ei ole tärkeää. En arvottaisi ihmisiä automerkin tai koulutuksenkaan mukaan.

Ainakaan minusta ei tullut minkäänlaista päällikköä. Päinvastoin, minusta tuli juoppo alkoholisti, psyykkisesti sairas eläkeläinen.
Myönnän, että nuorempana tuli joskus ajateltua, ettei elämä nyt lähtenyt menemään ihan niin kuin olisi pitänyt. Mutta kenen mielestä olisi pitänyt ?

Yksi pahimmista ajattelutavoista varmaankin on se, että vertaa itseään muihin. Meillä kaikilla on oma historiamme, toisilla ehkä vähän parempi kuin toisilla, mutta ei sen tarvitse antaa haitata omaa elämää.
Jälkeenpäinkin tulee joskus mieleen, että jos olisin.... niin ja näin.. mutta kun ei mennyt niin kuin Strömsössä, en voi jälkikäteen paljoa paikkailla, muuten kuin yrittää nyt elellä vähän paremmin kuin ennen.

Itse olen käynyt kahdesti luokkakokouksessa. Ensimmäisen kerran olin nuorempi, ei ollut kovin montaa vuotta mennyt vielä peruskoulun loppumisen jälkeen. Silloin jo elämäni oli, ja itse olin, täysin hukassa. En paljon ajatellut siitä kokouksesta sen kummempia. Kunhan tuli mokattua...ja kännissä tietenkin.
Seuraava kokous oli runsaasti yli kymmenen vuotta edellistä myöhemmin, ja olin saanut jo elämäni järjestykseen. Olin kyllä eläkkeellä, mutta en enää rypenyt alkoholiongelmissa. Ja psyykekin oli paremmassa kunnossa.
Vanhat luokkakaverit (kokouksessa paikalla n. 15)) olivat kaikki töissä, perheellisiä, elämät ainakin vaikutti menneen hyvin (noin päällisin puolin näytti siltä). Teimme myös puhekierroksen, jossa jokainen vuorollaan kertoi itsestään, miten on mennyt, jne.
Itse en ollut saavuttanut mitään, tai ehkä olinkin, olin saavuttanut paljonkin erilaista kuin ne työssäkäyvät perheelliset ihmiset. Toki sellaisia asioita, mistä ei voi koskaan olla ylpeä.

No, tarkoitukseni tässä oli kertoa, että tunsin kuitenkin kokouksessa olevani yhtenä osana sitä porukkaa (olenhan minäkin ihminen siinä missä muutkin). Ei minulle tullut ajatuksia, että olisin ollut ihmisenä mitenkään huonompi, en alkanut ajattelemaan, että muut olisivat jollain tavalla parempia kuin minä.
Luulisin, että olin vahvistunut vuosien varrella, rankkaa elämää läpikäyneenä, ja saanut itsetuntoani paremmaksi, mitä se oli nuorempana, kun oli kaikenlaisia ongelmia. Olin oppinut hyväksymään itseni, välittämättä siitä, etten ollut päässyt niin pitkälle elämässäni kuin jotkut muut.

Masentuneena yleensä ei osaa arvostaa itseään, saattaa pitää itseään muita huonompana, epäonnistuneena, ym. Ja kun ajattelee itsestään niin, herkästi kuvittelee, että muut ajattelevat samalla tavalla. Vaikka se ei niin olekaan.

Opetus tässä kenties se, että ei kannata välittää, mitä muilla on, jos vaikka itsellä ei olekaan, tai mitä joku toinen on saavuttanut, vaikka itse ei olisikaan, myöskään omaisuudella ei ole suurta merkitystä, ei ihminen aina tarvitse hienointa autoa, hienoimpia ja kalleimpia vaatteita, ei tarvitse olla mikään kuvankaunis "missi", tai "kiiltokuvapoika". Kaiken kaikkiaan, ei tarvitse olla täydellinen, koska sellaista ei ole.
Yleensä riittää, kun on oma itsensä sellaisena kuin on. Ja kun hyväksyy itsensä, huomaa, että kyllä ne muutkin hyväksyvät.