Olen ollut

puoliksi masentunut siitä hetkestä alkaen, kun sain tiedon etten saakaan vakituista työpaikkaa. Joka oli ainoa suuri unelma minulle koko elämäni aikana! Takaraivossa on aina se tunne, että miksi en kelvannut ja suurin syy siihen oli se esitys, mitä minulle rakkaat ihmiset esittivät ja mistä en ymmärtänyt mitään. Siksi minut potkittiin pois sieltä, näin tulen ajattelemaan aina! Se sai aikaan riitoja, koska vaikka minulle yritettiin selittää en ymmärtänyt heidän esityksestään mitään! Olin kauhuissani kaikissa niissä vieraissa työpaikoissa ja siksi en yhtään ihmettele miksi voin niin huonosti, että jokaisen työpäivän jälkeen olin täysin valmis kävelemään päin punaisia valoja ja pystyin huokaisemaan helpotuksesta vasta kun olin kotona! Projektin toteutus oli suoraan helvetistä. Ketään ei saisi laittaa vuosien ajaksi sellaiseen tilanteeseen mistä hän ei ymmärrä yhtään mitään! Eikä ollut mitään tietoa siitä miksi niin huonosti kohdeltiin joka paikassa, eikä ollut mahdollisuutta koko tyäpäivän aikana saada rauhassa keskittyä siihen tärkeimpään eli työntekoon! Koko projektia kun ajattelee siitä kaikki muistot ovat negatiivisia muistoja! Jos se olisi jatkunut vain parin vuoden ajan, sen olisi vielä kestänyt, mutta ei sitä aikaa mitä se kesti! Sitä oli täysin mahdotonta hyväksyä! Siksi sillä ei koskaan ollut mitään mahdollisuutta saada mitään hyvää aikaan! En jaksa projektia enää ollenkaan, tulee taas se tunne, että pitääkö kävellä päin punaisia valoja ulkona kävellessäni! En halua mitään muuta enää kuin ne korvaukset jotka minulle kuuluvat! Yhtäkään uutta ihmistä en enää koskaan elämääni halua. Kaikki se näytelmä missä tahansa, on ollut todella typerän tuntuista ja samalla myös hyvin ahdistavaa! En ole sellainen ihminen, joka haluaisi olla aina ns. keskipisteenä eri tilanteissa! Sekin on tuntunut kammottavalta aina!