Tässä ei nyt ole paljon logiikkaa, eikä järkeä, enkä ole tätä tarkasti viimeistellyt, enkä suunnitellut. Tämä on ollut tällainen, jonka yhdestä reunasta aloitti ja siitä sitten iltaisin jatkoi sivun tai puolikkaan. Olen yleensä kirjoitellut vain päiväkirjaa silloin tällöin.
Jos joskus koettaisin kirjoittaa tosissani jotain oikein juonellista ja pidempää, mitä minun olisi hyvä ottaa huomioon? Onko jotain, mikä pistää silmään? Toistanko jotain, onko tönkköä kieltä? Töksähteleekö? Käytänkö "" -merkkejä oikein?
Tykkään käyttää paljon "vinoa tekstiä" ja muita korostuskeinoja, jotka tässä eivät juurikaan näy. Esim. nuo "blink, blink" -rivit, jotka siis merkkaavat silmienräpytystä, olivat koneellani pienempinä ja vinoina. Muitakin kohtia on.
--------------------------------------------------
MAAILMAN OIKEA ÄÄRI
Maailman oikea ääri oli kaita ja vaatimaton, kuten kaikki, mikä liitettiin sanaan oikea tässä totisten ihmisten maassa. Oikeaa äärtä pitkin kiemurteli vetisen savinen polku, jota kulkiessa pidettiin oikeellisia Nokian kumisaappaita, vanhoja sellaisia – ei uusia, eikä värikkäitä. Polun vieressä levittäytyvää peltoa oli joskus peittänyt aaltoileva, oikeellinen vilja - nyt sillä kasvoi kuivaa ja kitukasvuista heinää.
Jopa tuo heinä oli jumalaapelkäävän oikeellista. Se oli nöyrää heinää.
Oikeata oli myös pieni vaaleanvihreä, tallottu ruoho, halkeillut pellonpohja, hämähäkit sekä ruskeat neulaset metsänpohjalla. Oikeata oli terävä ja kuiva auringonpaiste, joka oli valkoista enemmän kuin kauniin keltaista ja joka ei ainoastaan lämmittänyt kulkijaa, vaan nappasi tätä niskasta kiinni ja puraisi.
Ilta ilman ilta-aurinkoa oli maailman oikealla äärellä sininen, vilpoinen ja mitäänsanomaton. Se ei haitannut, sillä tämän äären kansa tunsi olonsa kotoisaksi siellä, missä ei sanottu mitään.
Mutta eräänä päivänä maailman oikealla äärellä sanottiin paljonkin. Äärtä pitkin käveltiin mustilla, hienoilla miestenkengillä, eikä lainkaan nöyrästi, vaan isoin, vihaisin harppauksin. Hajanaiset kirosanat särähtelivät askelten lomassa.
Äären rauhaa häiritsi pitkä, laiha, mustiinpukeutunut nuori mies.
Tuo mies pysähtyi äkisti, katsahti pellolle ja ryntäsi juoksuun kuin hirvi. Hänen takinliepeensä rahisivat vasten korkeata heinää ja kiiltonahkakengät liukastelivat pellon savisella pohjalla. Kesken juoksunsa hän huusi ”Aaaaa!”, sukelsi korkealle ilmaan pää edellä ja –
kesken ilmalehtonsa pysähtyi ja lakosi maahan kuin seinään törmänneenä.
”Perk – saata –”
Hän pinkaisi pystyyn, peruutti kymmenisen askelta ja yritti uudelleen (”Aaaaa!”) samanlaisin tuloksin.
Nuori mies makasi hetken oikosenaan mutaisella maalla, katsellen sinistä taivasta, kokosi itsensä ja nousi seisomaan. Hänen tumma hiuspehkonsa, joka oli varmasti aamulla ollut hienoilla geeleillä kammattu huolellisesti taaksepäin, harotti nyt roskaisena ja roikkui hänen silmilleen. Palattuaan metsänreunaan hän riisui tahriintuneen takkinsa ja mustan silkkisen paitansa, laskosti ne huolellisesti ja asetti ketunleipämättäälle.
Niin kuin yhtäkkinen into ruveta strippaamaan viileänä kevätpäivänä ei olisi ollut tarpeeksi omituista, miehen olkapäiden alta puhkesi valtava, valkea, hyvinhoidettu siipipari. Hän venytteli hartaasti, ravisteli siipiänsä kuin koira, joka ravistelee vettä turkistansa. Ilmaan pöllähti hieman pölyä ja muutama valkea höyhen.
Muutamalla majesteetillisella siiveniskulla mies kohosi puidenlatvojen yläpuolelle ja vilkuili maastoa tutkivasti. Keskellä metsää oli valkea, pitsipuinen talo. Pihakeinussa istui pieni, vanha nainen sylissään kirjo-ommeltyö. Kuin todisteeksi sille, ettei onni nyt ollut miehelle suopea, mummo sattui vilkaisemaan taivasta ja –
- kirkaisi: ”Jestas!”
Nuori mies hieroi ohimoitaan väsyneenä. Hitto. Tämäkin vielä.
”Muru! Kenraali! Tulkaa pian katsomaan. Sehän on … enkeli!”
Enkeli. Niinpä tietysti.
”Eikä ole!” karjaisi mies alas ja rupesi läpyttelemään takaisinpäin. Hetken kuluttua hän kääntyi vielä: ”Ja muistakaakin peljätä!”
Päästyään takaisin pellonreunan yläpuolelle, hän kohosi korkeammalle ja korkeammalle, kunnes oli kymmeniä ja kymmeniä puunmittoja maanpinnan yläpuolella, taivaalla pienenä kuin legoukko ja – sukelsi. Mies syöksyi alaviistoon kuin ammus, siivet vedettynä suppuun, kädet kylkiä pitkin. (”Aaaaaaa!”) Kesken ilmalennon hän törmäsi tuohon samaiseen näkymättömään seinään, ponnahti siitä muutaman metrin taaksepäin ja kieppui maahan kuin räsynukke.
Vain heinäsirkat sirittivät ja tuuli sihisteli metsänreunan puissa. Korkean heinän keskellä makasi vääntyneessä asennossa laiha, pitkä mies, siivet levällään ja silmät kiinni.
___________________________________________________________________________________
Sft – sft – sft – sft – sft.
”Voi, voi.” Naisen ääni oli korkea ja väräjävä. Ja kaukana.
Sft – sft – sft – sft – sft.
”Kauheata.”
Sft – sft – sft – sft – sft – SFT – SFT – SFT.
Mies keräsi rohkeutensa ja koetti avata silmänsä. Maailman kieppui ja keinui. Vasemman silmän näkökenttä oli tummanruskea, sillä hänen aurinkolasinsa, jotka olivat törmäyksen voimasta vääntyneet, peittivät vain toisen silmän ja osan hänen otsaansa. Oikealla silmällään hän tähysti sivulleen ja näki parin valkeita, puuvillaisia pitsisukkia ja vaaleanruskeat matalakantaiset pienet kengät, joiden pehmustettuun, ergonomiseen kylkeen oli tikattu teksti Ecco Soft.
Kengät sanoivat vielä kerran sft – sft, kun niiden omistaja laskeutui varovasti polvilleen maahan ja laski tummanpunaisen kiiltelevän kävelykeppinsä maahan.
”Voi sentään, voi sentään. Sattuuiko pahasti? Mihin kohtaan koskee? Miten te nyt sillätavalla – en yhtään ihmettelisi vaikka olisitte luitanne murtanut. Minun hyvä ystäväni Helmikin kaatui viimetalvena Valintatalon edustalla ja kun vietiin terveyskeskukseen, niin herra tohtori sanoi, jotta Helmiltä on polvi murtunut ja kipsiä hän joutui pitämään, monta kuukautta, niin minä vein hänelle joka päivä jotain lämmintä syötävää, kasviskeittoakin usein –”
”Ngth.”
”Niin, niin – mihin tekee kipeätä? Tekeekö kipiätä seljästä? Selkä se on sellainen, kun se menee rikki, niin jumpassa joutuu monta vuotta käymään, ennen kuin vähääkään paranee –”
”Ngööh!”
”Mutta jestas – miten teidän silmänne ovat tuollaiset? Ovatko nuo nyt niitä … sellaisia piilolinssejä, joita nuoriso käyttää?”
Mies ärähti ja nosti oikean kätensä maasta ja asetti sen rinnalleen.
Käden alta levisi rintaan valkeankeltainen hehku ja ilma väreili lämpöä.
Vanha nainen kompuroi seisomaan, unohtaen kävelykeppinsä. ”Mitä … mitä te nyt?” ja sitten vielä vähän hiljempaa. ”Herranjestas … tehän … olette kuin hehkulamppu! Ei noin saa tehdä, lopettakaa heti!”
Hehkulamppu? Parempi sekin on, kuin enkeli. Jotain ammattiylpeyttä, sentään..
Mies lakkasi hehkumasta, nousi hitaasti istumaan ja kömpelöin, vapisevin sormin hapuili aurinkolasit pois otsaltaan, oikaisi niiden sangat ja työnsi ne silmilleen. ”Ai hitto, että teki kipeää.”
”Elkää nyt hyvä mies nousko, ties, vaikka selkään tulisi vika – ei saa nousta, niin sanottiin kansalaisopiston kurssilla -antakaa, minä menen ja kutsun sellaisen … ambulanssin. Sairasauton.”
Mutta mies nousi, ottaen tukea mummon olkapäästä ja räjähti.
”Kertokaapa, rouva hyvä, minkä ihmeen kautta tänne millään maailman tavalla pääsisi mikään ambulanssi, kun tätä helvetin peltoa näyttää ympäröivän tällainen … … … ENERGIAMUURI, jonka läpi en EDES minä pääse ja jonka läpi minä erittäin mielelläni pääsisin, mutta en näytä pääsevän – en edes ilmatilasta,” ääni kohosi kimakaksi ja teräväksi, ” – MITÄ sen ambulanssin pitäisi tehdä - hitto - kaivaa tunneli?!”
”Voi, kun juttu on vähän niin, että …”
Mummo vaikeni, vaivautuneena.
”Juttu on vähän niin, että -?
” …että täällä …”
” –että …?!”
”täältä ei, kultapieni, lähdetä. Eikä tänne tulla.”
Mies tuijotti mummoa ääneti. Mummo katsoi takaisin, hieman peloissaan, hipelöiden kermanvalkean puuvillaneuleensa hihaa.
”Ei ovea?”
”Ei.”
”Eikö yhtään? Entä ikkunoita?”
”Ei niitäkään.”
”Minkäänlaista ulospääsytietä? Tuuletusaukkoa …?”
”Ei. Ei mitään. Sinä poikarukka taidat olla niitä, joita ei päästetä pois.”
”Ei päästetä?” Miehen ääni kohosi kimakaksi epäuskosta. ”PÄÄSTETÄ? Minua?”
”Niin.”
”Siis minua? Tajuatteko te raukat lainkaan, kenen kansssa olette tekemisisssä?”
”No … itseasiassa … emme vissiin,” selitti vanha nainen tarttuen tyynnytellen miestä olkavarresta. ”sinä kun et ole vielä kertonut nimeäsi.”
Miehen otsa punoitti vaarallisesti. Hän alkoi vihaisin, äkkinäisin liikkein vetää mustaa paitaa päällensä, mutta kiihdyksissään ei löytänyt hihoja. ”Perkele!”
”No, elä nyt, ratkeaa saumat pian tästä hienosta paidasta, kun tuommottis riuhdot. Annas.” Mummo käänsi toisen hihan oikeinperin ja auttoi paidan miehen harteille. Tämä alkoi puhisten raivosta vääntämään nappeja kiinni.
Heinä hänen jaloissaan alkoi kyteä ja savuttaa, ilma tuoksui juurilevitetylle asfaltille. Mies kääntyi ja mulkaisi heinätuppoa, joka sammui välittömästi. ”Nyt te näytätte minulle, kuka on tästä kaikesta vastuussa!” hän tiuskaisi mummolle ja heitti takin harteilleen.
”Enpä taida,” vastasi mummo, nytkäyttäen pientä, ryppyistä leukaansa muutaman millimetrin eteenpäin. ”Nuori herra on nyt senverran tuohtunut, että tekisi hyvää istua hetkeksi alas.”
Miehen hymy oli niin ivallinen, että sitä voi kutsua irvistykseksi. ”Ihanko niin?” Heinä alkoi kyteä jälleen, rätisten.
Mummo suoristi koko 150 senttisen vartensa ja kiinnitti hailakansiniset silmänsä suoraan miehen aurinkolaseihin. Pieni, värisevä ääni oli kuin piiskan sivallus.
”Jämpti niin! Ja kaskeksi sinä et tätä metsää pistä, mikäli se minusta riippuu! Sus siunakkoon tuommoista poikaa, kun ei alkeellisintakaan käytössääntöä osaa. Ja heti pistät ja sammutat tuon heinän, niin kuin olisit jo!”
Mies räpäytti silmiänsä ja katsahti heinätuppoa. Se sammahti äkisti ja maa miehen ympärillä muuttui metrin säteeltä saveksi. ”Varmuuden vuoksssi.” Mies nosteli murheissaan tahriintuneita kenkiänsä savisella maalla.
”Eikä sihistä!”
Mies lipoi huuliaan hämmentyneenä. Kieli oli musta ja kaksihaarainen. ”Ei sihissstä. Pahoillani.”
Mummo katseli toista päästä varpaisiin kerran ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. ”Aloitetaanpa sitten uudelleen. Jos herra suvaitsisi esitellä itsensä.”
”Niin. Tosiaan. Anthony.”
”Anttoni?”
Mies voihkaisi hiljaa hengessään. ”Anthony. H:lla.”
”Anthoni.”
”Hauska tavata teidät, rouva?”
”Täti. Pitsitäti.”
Blink. Blink.
”Anteeksssi?”
”Sellainen on minulla nimi. Pitsitäti.”
Blink.
”Rouva Täti, teille!”
--------------------------------------------------
Juttua on lisääkin, jos jotakuta kiinnostaa. Tässä oli puolitoista ensimmäistä sivua.
Jos joskus koettaisin kirjoittaa tosissani jotain oikein juonellista ja pidempää, mitä minun olisi hyvä ottaa huomioon? Onko jotain, mikä pistää silmään? Toistanko jotain, onko tönkköä kieltä? Töksähteleekö? Käytänkö "" -merkkejä oikein?
Tykkään käyttää paljon "vinoa tekstiä" ja muita korostuskeinoja, jotka tässä eivät juurikaan näy. Esim. nuo "blink, blink" -rivit, jotka siis merkkaavat silmienräpytystä, olivat koneellani pienempinä ja vinoina. Muitakin kohtia on.
--------------------------------------------------
MAAILMAN OIKEA ÄÄRI
Maailman oikea ääri oli kaita ja vaatimaton, kuten kaikki, mikä liitettiin sanaan oikea tässä totisten ihmisten maassa. Oikeaa äärtä pitkin kiemurteli vetisen savinen polku, jota kulkiessa pidettiin oikeellisia Nokian kumisaappaita, vanhoja sellaisia – ei uusia, eikä värikkäitä. Polun vieressä levittäytyvää peltoa oli joskus peittänyt aaltoileva, oikeellinen vilja - nyt sillä kasvoi kuivaa ja kitukasvuista heinää.
Jopa tuo heinä oli jumalaapelkäävän oikeellista. Se oli nöyrää heinää.
Oikeata oli myös pieni vaaleanvihreä, tallottu ruoho, halkeillut pellonpohja, hämähäkit sekä ruskeat neulaset metsänpohjalla. Oikeata oli terävä ja kuiva auringonpaiste, joka oli valkoista enemmän kuin kauniin keltaista ja joka ei ainoastaan lämmittänyt kulkijaa, vaan nappasi tätä niskasta kiinni ja puraisi.
Ilta ilman ilta-aurinkoa oli maailman oikealla äärellä sininen, vilpoinen ja mitäänsanomaton. Se ei haitannut, sillä tämän äären kansa tunsi olonsa kotoisaksi siellä, missä ei sanottu mitään.
Mutta eräänä päivänä maailman oikealla äärellä sanottiin paljonkin. Äärtä pitkin käveltiin mustilla, hienoilla miestenkengillä, eikä lainkaan nöyrästi, vaan isoin, vihaisin harppauksin. Hajanaiset kirosanat särähtelivät askelten lomassa.
Äären rauhaa häiritsi pitkä, laiha, mustiinpukeutunut nuori mies.
Tuo mies pysähtyi äkisti, katsahti pellolle ja ryntäsi juoksuun kuin hirvi. Hänen takinliepeensä rahisivat vasten korkeata heinää ja kiiltonahkakengät liukastelivat pellon savisella pohjalla. Kesken juoksunsa hän huusi ”Aaaaa!”, sukelsi korkealle ilmaan pää edellä ja –
kesken ilmalehtonsa pysähtyi ja lakosi maahan kuin seinään törmänneenä.
”Perk – saata –”
Hän pinkaisi pystyyn, peruutti kymmenisen askelta ja yritti uudelleen (”Aaaaa!”) samanlaisin tuloksin.
Nuori mies makasi hetken oikosenaan mutaisella maalla, katsellen sinistä taivasta, kokosi itsensä ja nousi seisomaan. Hänen tumma hiuspehkonsa, joka oli varmasti aamulla ollut hienoilla geeleillä kammattu huolellisesti taaksepäin, harotti nyt roskaisena ja roikkui hänen silmilleen. Palattuaan metsänreunaan hän riisui tahriintuneen takkinsa ja mustan silkkisen paitansa, laskosti ne huolellisesti ja asetti ketunleipämättäälle.
Niin kuin yhtäkkinen into ruveta strippaamaan viileänä kevätpäivänä ei olisi ollut tarpeeksi omituista, miehen olkapäiden alta puhkesi valtava, valkea, hyvinhoidettu siipipari. Hän venytteli hartaasti, ravisteli siipiänsä kuin koira, joka ravistelee vettä turkistansa. Ilmaan pöllähti hieman pölyä ja muutama valkea höyhen.
Muutamalla majesteetillisella siiveniskulla mies kohosi puidenlatvojen yläpuolelle ja vilkuili maastoa tutkivasti. Keskellä metsää oli valkea, pitsipuinen talo. Pihakeinussa istui pieni, vanha nainen sylissään kirjo-ommeltyö. Kuin todisteeksi sille, ettei onni nyt ollut miehelle suopea, mummo sattui vilkaisemaan taivasta ja –
- kirkaisi: ”Jestas!”
Nuori mies hieroi ohimoitaan väsyneenä. Hitto. Tämäkin vielä.
”Muru! Kenraali! Tulkaa pian katsomaan. Sehän on … enkeli!”
Enkeli. Niinpä tietysti.
”Eikä ole!” karjaisi mies alas ja rupesi läpyttelemään takaisinpäin. Hetken kuluttua hän kääntyi vielä: ”Ja muistakaakin peljätä!”
Päästyään takaisin pellonreunan yläpuolelle, hän kohosi korkeammalle ja korkeammalle, kunnes oli kymmeniä ja kymmeniä puunmittoja maanpinnan yläpuolella, taivaalla pienenä kuin legoukko ja – sukelsi. Mies syöksyi alaviistoon kuin ammus, siivet vedettynä suppuun, kädet kylkiä pitkin. (”Aaaaaaa!”) Kesken ilmalennon hän törmäsi tuohon samaiseen näkymättömään seinään, ponnahti siitä muutaman metrin taaksepäin ja kieppui maahan kuin räsynukke.
Vain heinäsirkat sirittivät ja tuuli sihisteli metsänreunan puissa. Korkean heinän keskellä makasi vääntyneessä asennossa laiha, pitkä mies, siivet levällään ja silmät kiinni.
___________________________________________________________________________________
Sft – sft – sft – sft – sft.
”Voi, voi.” Naisen ääni oli korkea ja väräjävä. Ja kaukana.
Sft – sft – sft – sft – sft.
”Kauheata.”
Sft – sft – sft – sft – sft – SFT – SFT – SFT.
Mies keräsi rohkeutensa ja koetti avata silmänsä. Maailman kieppui ja keinui. Vasemman silmän näkökenttä oli tummanruskea, sillä hänen aurinkolasinsa, jotka olivat törmäyksen voimasta vääntyneet, peittivät vain toisen silmän ja osan hänen otsaansa. Oikealla silmällään hän tähysti sivulleen ja näki parin valkeita, puuvillaisia pitsisukkia ja vaaleanruskeat matalakantaiset pienet kengät, joiden pehmustettuun, ergonomiseen kylkeen oli tikattu teksti Ecco Soft.
Kengät sanoivat vielä kerran sft – sft, kun niiden omistaja laskeutui varovasti polvilleen maahan ja laski tummanpunaisen kiiltelevän kävelykeppinsä maahan.
”Voi sentään, voi sentään. Sattuuiko pahasti? Mihin kohtaan koskee? Miten te nyt sillätavalla – en yhtään ihmettelisi vaikka olisitte luitanne murtanut. Minun hyvä ystäväni Helmikin kaatui viimetalvena Valintatalon edustalla ja kun vietiin terveyskeskukseen, niin herra tohtori sanoi, jotta Helmiltä on polvi murtunut ja kipsiä hän joutui pitämään, monta kuukautta, niin minä vein hänelle joka päivä jotain lämmintä syötävää, kasviskeittoakin usein –”
”Ngth.”
”Niin, niin – mihin tekee kipeätä? Tekeekö kipiätä seljästä? Selkä se on sellainen, kun se menee rikki, niin jumpassa joutuu monta vuotta käymään, ennen kuin vähääkään paranee –”
”Ngööh!”
”Mutta jestas – miten teidän silmänne ovat tuollaiset? Ovatko nuo nyt niitä … sellaisia piilolinssejä, joita nuoriso käyttää?”
Mies ärähti ja nosti oikean kätensä maasta ja asetti sen rinnalleen.
Käden alta levisi rintaan valkeankeltainen hehku ja ilma väreili lämpöä.
Vanha nainen kompuroi seisomaan, unohtaen kävelykeppinsä. ”Mitä … mitä te nyt?” ja sitten vielä vähän hiljempaa. ”Herranjestas … tehän … olette kuin hehkulamppu! Ei noin saa tehdä, lopettakaa heti!”
Hehkulamppu? Parempi sekin on, kuin enkeli. Jotain ammattiylpeyttä, sentään..
Mies lakkasi hehkumasta, nousi hitaasti istumaan ja kömpelöin, vapisevin sormin hapuili aurinkolasit pois otsaltaan, oikaisi niiden sangat ja työnsi ne silmilleen. ”Ai hitto, että teki kipeää.”
”Elkää nyt hyvä mies nousko, ties, vaikka selkään tulisi vika – ei saa nousta, niin sanottiin kansalaisopiston kurssilla -antakaa, minä menen ja kutsun sellaisen … ambulanssin. Sairasauton.”
Mutta mies nousi, ottaen tukea mummon olkapäästä ja räjähti.
”Kertokaapa, rouva hyvä, minkä ihmeen kautta tänne millään maailman tavalla pääsisi mikään ambulanssi, kun tätä helvetin peltoa näyttää ympäröivän tällainen … … … ENERGIAMUURI, jonka läpi en EDES minä pääse ja jonka läpi minä erittäin mielelläni pääsisin, mutta en näytä pääsevän – en edes ilmatilasta,” ääni kohosi kimakaksi ja teräväksi, ” – MITÄ sen ambulanssin pitäisi tehdä - hitto - kaivaa tunneli?!”
”Voi, kun juttu on vähän niin, että …”
Mummo vaikeni, vaivautuneena.
”Juttu on vähän niin, että -?
” …että täällä …”
” –että …?!”
”täältä ei, kultapieni, lähdetä. Eikä tänne tulla.”
Mies tuijotti mummoa ääneti. Mummo katsoi takaisin, hieman peloissaan, hipelöiden kermanvalkean puuvillaneuleensa hihaa.
”Ei ovea?”
”Ei.”
”Eikö yhtään? Entä ikkunoita?”
”Ei niitäkään.”
”Minkäänlaista ulospääsytietä? Tuuletusaukkoa …?”
”Ei. Ei mitään. Sinä poikarukka taidat olla niitä, joita ei päästetä pois.”
”Ei päästetä?” Miehen ääni kohosi kimakaksi epäuskosta. ”PÄÄSTETÄ? Minua?”
”Niin.”
”Siis minua? Tajuatteko te raukat lainkaan, kenen kansssa olette tekemisisssä?”
”No … itseasiassa … emme vissiin,” selitti vanha nainen tarttuen tyynnytellen miestä olkavarresta. ”sinä kun et ole vielä kertonut nimeäsi.”
Miehen otsa punoitti vaarallisesti. Hän alkoi vihaisin, äkkinäisin liikkein vetää mustaa paitaa päällensä, mutta kiihdyksissään ei löytänyt hihoja. ”Perkele!”
”No, elä nyt, ratkeaa saumat pian tästä hienosta paidasta, kun tuommottis riuhdot. Annas.” Mummo käänsi toisen hihan oikeinperin ja auttoi paidan miehen harteille. Tämä alkoi puhisten raivosta vääntämään nappeja kiinni.
Heinä hänen jaloissaan alkoi kyteä ja savuttaa, ilma tuoksui juurilevitetylle asfaltille. Mies kääntyi ja mulkaisi heinätuppoa, joka sammui välittömästi. ”Nyt te näytätte minulle, kuka on tästä kaikesta vastuussa!” hän tiuskaisi mummolle ja heitti takin harteilleen.
”Enpä taida,” vastasi mummo, nytkäyttäen pientä, ryppyistä leukaansa muutaman millimetrin eteenpäin. ”Nuori herra on nyt senverran tuohtunut, että tekisi hyvää istua hetkeksi alas.”
Miehen hymy oli niin ivallinen, että sitä voi kutsua irvistykseksi. ”Ihanko niin?” Heinä alkoi kyteä jälleen, rätisten.
Mummo suoristi koko 150 senttisen vartensa ja kiinnitti hailakansiniset silmänsä suoraan miehen aurinkolaseihin. Pieni, värisevä ääni oli kuin piiskan sivallus.
”Jämpti niin! Ja kaskeksi sinä et tätä metsää pistä, mikäli se minusta riippuu! Sus siunakkoon tuommoista poikaa, kun ei alkeellisintakaan käytössääntöä osaa. Ja heti pistät ja sammutat tuon heinän, niin kuin olisit jo!”
Mies räpäytti silmiänsä ja katsahti heinätuppoa. Se sammahti äkisti ja maa miehen ympärillä muuttui metrin säteeltä saveksi. ”Varmuuden vuoksssi.” Mies nosteli murheissaan tahriintuneita kenkiänsä savisella maalla.
”Eikä sihistä!”
Mies lipoi huuliaan hämmentyneenä. Kieli oli musta ja kaksihaarainen. ”Ei sihissstä. Pahoillani.”
Mummo katseli toista päästä varpaisiin kerran ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. ”Aloitetaanpa sitten uudelleen. Jos herra suvaitsisi esitellä itsensä.”
”Niin. Tosiaan. Anthony.”
”Anttoni?”
Mies voihkaisi hiljaa hengessään. ”Anthony. H:lla.”
”Anthoni.”
”Hauska tavata teidät, rouva?”
”Täti. Pitsitäti.”
Blink. Blink.
”Anteeksssi?”
”Sellainen on minulla nimi. Pitsitäti.”
Blink.
”Rouva Täti, teille!”
--------------------------------------------------
Juttua on lisääkin, jos jotakuta kiinnostaa. Tässä oli puolitoista ensimmäistä sivua.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Taidampa laittaa samantien kuitenkin vähän lisää. Jotta kriitikoilla on, mistä ottaa :D
Niin ja, Anttonihan ei ole minun hahmoni lainkaan, muitakin on tähän juttuun "varastettu".
----------------------------------------------------
Hassua.
Asia, joka kenraali Örghtschükille tuli aina ensimmäiseksi YliJumala JEE:stä mieleen, oli se, että Muru oli kertonut tämän pitävän punaista villapaitaa. ”Että juuri Jumalalla on sellainen paita”, oli Muru puhunut teepöydän takaata eräänä iltana, ”on omituista. Tarkoitan, se paita – se ei ollut lainkaan Jumalallinen.”
”Mitä sinä sitten odotit – toogaa?” heitti Anthony. Hänen ”teensä” tuoksui vahvasti alkoholilta.
Muru pyöräytti silmiään ja mulkaisi Anthonya. Anthony ei ollut riisunut käärmeennahkakenkiään tullessaan sisälle, vaikka oli vastapestyt lattiat ja kaikki. Sitten hän jatkoi epävarmemmin, pyöritellen teepussissa roikkunutta paperilappusta kädessään: ”Ehkä paita alun perin olikin ukkostaivaansininen. Ylijumala JEE suuressa viisaudessa muutti paitansa punaiseksi, ylijumalallisilla voimillaan, jotta minä en häntä peljästyisi, vaan menisin rauhassa hänen tykönsä. Minä pelkäsin niin kovin.” Paperilappunen oli muuttunut pieneksi mytyksi. ”Se oli herttainen paita.”
”Tsk.”
Muru mutristi suutaan ja veti alahuulensa piiloon. ”Älä tee pilkkaa. Kerrankin, kun minulla on jumalia!”
”Järjestys ruokapöydässä!” särähti Kenraali.
Pöytäseurue hiljeni hetkeksi.
”Hyi helvetti tuota sssinun hihhulisssmiasi,” mutisi Anthony ja otti mielenosoituksellisen huikan suoraan taskumatistaan. ”Vankeutta ja hihhuleita. Hihhuleita ja vankeutta. Ja hulluja militantteja. Ihan muissstuu vanha Essspanja mieleen.”
Tuosta keskustelusta oli aikaa jo lähes vuoden päivät.
Koskaan ei Kenraali ollut nähnyt tuota mystistä punaista paitaa – nyt hänen oli sitä ikävä. Herttaisuus ja turvallisuus olisi kelvannut, mutta Ylijumalan paita oli ruskea. Muru, joka oli koko vuoden tehnyt töitä neiti S.:n kanssa, näytti sairaalta istuessaan Ylijumalan kammiossa, eivätkä potkut, lyönnit ja moitteet enää saaneet häntä ryhdistäytymään.
Itseasiassa, niitä kaikkia kolmea koetettiin. Koetus pantiin toimeen harjoitteluluokassa, ennen Murun ja neiti S:n taidonnäytettä. Kenraali näki, jotta hänen hellimillään kurilla ja järjestyksellä oli viimeinen tilaisuus näyttää voimansa ja muuttaa nuo kaksi onnetonta tunaria maailmanluokan virtuooseiksi.
Kenraalin äänestä tihkuva monotoninen ylenkatse valui Murun niskaan paksuna kuin siirappi. ”Kuka tahansa muu ymmärtäisi edes hävetä. Katso nyt, katso!” Hän osoitti ovensuussa seisovaa Neiti S.:sää. ”Katso, kuinka hän on kaunis! Neiti on täydellinen, eikö ole?”
”On.”
”Neiti on niin paljon sinun yläpuolellasi, eikö ole?”
”On, on.”
”Teitä kahta ei voi edes mainita samassa lauseessa.”
”Ei voi.”
”Etkö sinä saatanan tonttu ymmärrä, kuinka suuren uhrauksen Neiti teki, kun ylipäätänsä suostui yhteistyöhön sinun kanssasi? Katso nyt häntä, katso! Mihin kaikkeen muuhun hänellä olisikaan mahdollisuuksia! Mutta ei – sinä roikut hänessä, kuin iilimato.”
Tämän sanottuaan Kenraali lähti. Hän ei sulkenut ovea perässään.
Neiti S. meni ja painoi oven hiljaa kiinni.
”Älä huoli,” kuiskasi Muru. ”Ei mitään hätää.”
Neiti vain katsoi.
”Ei tarvitse pelätä.”
Muru katseli ikkunasta ulos. ”Onneksi meitä sentään on kaksi. Kaikki on hyvin, kun meitä on kaksi.”
Neiti S. alkoi hyristä hiljaa, ilmavalla ja korkealla äänellä, pehmeästi. Muru tunsi, miten suunnaton rakkaus tuota ihmeellistä olentoa kohtaan täytti hänen rintakehänsä ja hän hymyili. Oliko millään muulla väliä?
”Neiti …” hän sanoi. ”Meidän pitää mennä. Siellä vissiin odotetaan jo.”
___________________________________________________________________________________
”Ei ole ollut tapana,” vastasi Kenraali Örghtschük jäykästi ja venytellen. ”harrastaa lomia.”
Ylijumala JEE vain katsoi ja nyökkäsi. ”Minusta se olisi hyvä. Kahden viikon loma, nyt heti. Alkaen tänään.”
Kenraali ei tiennyt, mitä vastata. Murun ja neiti S:n katseet porautuivat hänen selkäänsä. Jopa heidän katseillaan oli isot, mustat silmäpussit ja harmaat, kirkkaat iirikset. ”Katsotaan.”
”Ei katsota. Olen aivan tosissani. Jos olet eri mieltä, soitat minulle ja keskustelemme lisää. Kahden viikon loma – se on ehdoton minimi.”
___________________________________________________________________________________
Palattuaan temppelistä Neiti S., Muru ja Kenraali Örghtschük olivat olleet kumman vaitonaisia. Kenraali oli muitta mutkitta marssinut yläkertaan kunniamerkit kilisten ja pamauttanut oven kiinni jäljessään.
”Herttinen!” oli Pitsitäti huudahtanut nähdessään Murun. ”Laps’parka, istu alas! Minä menen ja haen pakkasesta sinulle vihannespussin, haudot sillä tuota silmänurkkaasi.”
Muru lysähti keittiönpöydän ääreen ja kääri vaitonaisena Pitsitädin tuoman pussin pyyheliinan sisään.
Anthony oli kuin varkain livahtanut, madellut lähelle Murua, irrotti varovasti tämän sormet vihannespussin ympäriltä ja alkoi – mikäli moista ilmaisua voi Anthonyn tapauksessa käyttää – hellästi painella paketilla toisen silmänurkkaa, tukien päätä toiselta poskelta. Kosketus olisi tuntunut hyvältä, elleivät nuo hoivaavat sormet olisi olleet niin kylmät ja inhalla tavalla kosteat.
Muru värisi tahtomattaan. ”Sinä olet sitten siirtynyt terveydenhoitoalalle.”
”Äläs nyt, älä … heti piikit pystyssä – kuin siili. Mites se meni, se runo? Olen herkkä ja tunteellinen siili …”
Muru vilkaisi Anthonya silmänurkastaan. ”Sinä olet juonut.”
”No – heti, kun minä koetan olla vähänkin ystävällinen …!”
Muru vaikeni.
”Ihanko totta sinä olet tämän kaiken ansainnut?” kuiskasi Anthony yht’äkkiä.
Ei vastausta.
”Olisi niin paljon helpompaa, jos ymmärtäisin, ketä tämä kaikki oikein hyödyttää. Katso nyt itseäsi …”
”… mitä pahaa sinä olet kenellekään tehnyt?”
”Mistä sinua rangaistaan?”
”Katso nyt itseäsi - katso kerrankin. Ja katso niitä MUITA – heräävät milloin sattuu, syövät mitä lystäävät, viettävät sellaista elämää, kuin ikäisesi oletetaan viettävän … katso, ne ovat aivan eri tavalla kavereita keskenään. Mistä sinä luulet, että se johtuu?”
”Kyllä minä sen ymmärrän, että joudut tekemään töitä, kun et ole … öh … no, kyllä sinä tiedät … mutta sitä en ymmärrä, miksi sinut, kultapieni, halutaan eristää noista MUISTA?”
”Ei heillä henkilökohtaisesti ole varmasti mitään sinua vastaan, kun olet noin herttainen. Mutta olethan sinä sen nähnyt, etkö ole?”
”Sinä olet … kummallinen.”
”Vähän omituinen.”
”Vinksahtanut.”
Muru tuijotti pöydänpintaa. Ei elettäkään. Anthonykin lopetti supattamisensa hetkeksi.
”Voi, voi sinua, tekeekö kovin kipeää?”
”Minäpä luulen, etteivät nuo MUUT ymmärrä lainkaan, miltä tuntuu, kun tekee kipeää.”
”Näetkö nyt? Onneksi meitä sentään on kaksi.”
Anthony kumartui lähemmäksi musta nahkatakki natisten. Muru tunsi hänen tupakantuoksuisen, viileän hengityksensä korvallaan ja sormien sijasta toista poskea vasten painautui koko kylmä kämmen . ”Kuka sinua siellä temppelissä väkisin pitää? Kuka sinun raatamisestasi hyötyy? … Et sinä ainakaan, siltä minusta näyttää. Se on tuo kenraali, kun siitä hyötyy – tyydyttää sillä sairasta hallitsemisentarvettansa. Ja sinä kilttinä ihmisenä heräät joka alvarin aamu vaikka kello kolme, jos hän käskee.”
Muru selvitti kurkkuansa. ”Kello puoli seitsemän.”
Anthony tuhahti ja jatkoi supatustaan häiriintymättä.”Ja voi pientä neitiämme! Kuinka pahalta hänestä mahtaa tuntuakaan, kun näkee sinut tuollatavoin potkittuna – kuinka hirvittävän pahalta,” ja vielä lähemmäksi, ”kun jopa… minun sydäntäni … särkee katsella sinua noin …”
”Ja hitot!”
Muru riuhtaisi itsensä irti Anthonyn käsivarsista. Hän kumartui poimimaan lattialle plässähtäneen pakastevihannespussin ja painoi sen takaisin silmälleen. ”Mitä helvettiä sinä saamarin kyy yrität?!”
”No, lähinnä tehdä töitäni!” tiuskaisi Anthonyt ja lisäsi sitten hämillään: ” traditionaalisella tavalla … kylvää epäilyksen siemeniä … vietellä vanhurskaita … ja sensellaista.”
”Herranjestas – lopeta! Supatat, kuin olisit mustavalkeasta vampyyrielokuvasta karannut.”
”Kyllä tämä ainakin ennen vanhaan tehosi – eräs hullu munkkikin pelästyi niin kovin, että heitti minua mustepullolla,” Anthony hieroi irvistäen otsaansa. ”se ruoja.”
Muru läimäytti Anthonya poskelle vetelällä pakastevihannespussilla.
Plats.
Anthony purskahti ilahtuneeseen nauruun. ”No mutta - onhan sinussa vielä jotain särmää! Tiedätkös, mikä ero meillä kahdella on, tiedätkös?”
”Tiedämpä hyvinkin! Aloitanko kohdasta 001 A?”
”Aina, kun Aziraphale potki minusta ilmat pihalle, minä – minä annoin takaisin samalla mitalla … sinä et tee niin, vai teetkö? Hah!” Hän kaivoi taskumatin takistaan suureellisin elein, ruuvasi korkin auki ja nosti sen huulilleen, joi pitkään.
”Älä viitsi tuota …!”
Muru riuhtaisi taskumatin pois Anthonyn kädestä ja iski sen pöydälle. Siitä läikähti kirkasta nestettä pöytäliinalle. Anthonyn silmissä välähti omanvoimantunnun seassa jotain terävää ja kovaa, mikä karmi Murun selkäpiitä. Hän kiinnitti henkisellä teipillä henkiseen taskumattiin tekstin: älä enää koske.
”Noh, lapsoseni,” Anthony natisi, otti pullon ja joi taas. ”sssisukas, pieni lapsoseni. Niin sssisukas, että sitä pitää olla joka välissä mainossstamassa. Sssinä, sinä, sinä kaikista ihmisisssstä, niin kovasti kehut, olet olevinasi – aloittaa ei saa, mutta takaisssin sssaa lyödä – ja pah!”
”Samanlainen sinä olet, kuin muutkin – vetelä!”
Anthony otti pois aurinkolasinsa ja teroitti katseensa, keltaiset silmät ja pystysuorat, terävät pupillit suoraan Murun omiin, harmaisiin.
”Laissska.”
Muru kääntyi kannoillaan ja rymisteli ulos keittiöstä.
”Itsssepähän minut tilasit!” huuteli Anthony hänen jälkeensä. ”Itsepähän!”
----------------------------------------
Kahden viikon lomasta, joka oli ”ehdoton minimi”, kuten Muru muisti, tuli yksi niistä asioista, joista tiedettiin, mutta joista ei puhuttu. Kahden viikon lomaa ei ollut olemassa, päätettiin. Siinä kohtaa oli valkoista. Valoa ja valkoista.
Hetken kuluttua kävi epäselväksi, mitä tuon valon ja valkoisuuden takana oli.
Kohta kyettiin jo ajattelemaan, ettei siellä ollut mitään. Mutta koska valkoiset läikät maailmassa olivat häiritseviä ja herättivät kysymyksiä, päätettiin lopulta, että valkean takana oli luultavasti vain kehuja.
Muru iloitsi kovasti sellaisista päätöksistä. Muru piti kehuista - niistä tuli hyvä, lämmin olo. Kehut ovat kuin vahvaa pussiteetä, hän ajatteli. Sellaista makeaa ja tummaa, jota juodaan vain pieni määrä, pienestä, keraamisesta kupista – sen jälkeen, kun on tehty paljon töitä.
Ja töitä tehtiin!
Että niitä tehtiinkin – tehtiin, kuin viimeistä päivää.
Niitä tehtiin aikataulun kanssa, niitä tehtiin ilman aikataulua, hetkellisen inspiraation vallassa – niitä tehtiin hampaat irvessä, niitä tehtiin ranteet särkien, niitä tehtiin väkisin – niitä tehtiin, kun ei osattu muutakaan tehdä – tehtiin, koska tuntui mukavalta olla Työtätekevä Talo. Kaikkea tehtiin, mitään ei jätetty tekemättä, tehtiin niitäkin asioita, joita ei oltu ennen uskallettu tehdä.
Alkukesän aurinko valaisi kaikkea tuota tekemistä, kuin siunatakseen Työtätekeviä ja Ahkeria. Muru ja Siiri nauttivat sen säteistä, jotka virtasivat likaisesta ikkunasta heidän työkammioonsa ja tekivät työtä niiden armosta ja innosta, värien muutoksesta, kimmalluksesta ja siitä, että vain pölyisessä huoneessa saattoi nähdä valon. Aamulla se oli punertavaa ja ohutta, keskipäivällä vaativaa ja terävää ja illalla lempeää, venynyttä.
Yöt olivat täynnä keveitä, korkeita ääniä, jotka ilahduttivat niitä, jotka eivät nukkuneet. Päivällä tehtiin Työtä noista äänistä ja niiden muistosta. Työtä tehtiin myös siitä, mitä olivat askeleet metsänpohjalla, kun neulaset olivat vielä kuivuneita ja ruskeita. Iltaisin savesta nousi harmaata, hienoa pölyä, mutta aamulla notkelmissa ja pienissä kuopissa oli vielä vettä ja ohuessa, matalassa heinässä kimaltavia vesihelmiä. Niistäkin tehtiin Työtä, kevyttä ja lentävää, iloista työtä – sellaista, joka alkoi korkealta ja liiteli sitten keinuen alas, noustakseen ylös jälleen.
Mutta Muru teki Työtä myös niistä asioista, joista Kenraali EI pitänyt. Kuuluihan sääntöihin, että Työtä ei saanut tehdä siitä, mikä oli valkoista.
Murua hävetti kovin.
Valkoinen liikkui hänen silmissään, siitä kurottui häntä kohden lonkeroita, kuin tulehduspesäkkeestä lähtee kiukkuinen, punainen viiva kiipeämään suonta pitkin. Lonkerot tarttuivat Murua käsiin ja Siiriä kurkusta, eikä se Työ, jota tehtiin, ollutkaan enää kaunista, eikä nautittavaa. Työtä se oli siinä, missä muukin Työ, mutta kaikki näkivät, että se oli liian suurta, liian pelottavaa ja vaativaa, jotta sitä olisi saanut tässä Talossa tehdä. Valkea, kielletty Työ pyöritti Taloa kuin nopeassa valssissa, puristaen sitä rintaansa vasten ja lisäten vauhtia, kunnes Muru ei enää hengittänyt ja Siirikin vain huusi.
Kahden viikon kuluttua Työtä ei enää tehty.
Ei tehty enää mitään.
Muru jäi nukkumaan aamulla. Hän piti siitä, miltä katto hänen huoneessaan näytti ja tahtoi katsella sitä koko päivän.
Nuorella miehellä, joka astui sisään Murun makuuhuoneeseen, oli yllään luonnonvalkea, karkea paita ja vaaleanruskea, kankaiset housut, jotka olivat köydellä sidotut hänen vyötäisilleen. Muru tiiraili häntä puoliksi suljettujen luomiensa lävitse ja toivoi hiljaa mielessänsä, että jos hän teeskentelisi nukkuvaa tarpeeksi sitkeästi, mies ymmärtäisi mennä pois.
Lauri: Ei ole miehen mieli lysti, kun näkee toisen, likeisen hälle, makaawan lawerillansa ja pyörittelewän silmiänsä kuin lehmä, jolla on kiwi sorkanssansa.
Lehmä, jolla on kivi sorkanssansa? ”Huomenta.”
Lauri: heitä nyt päältäsi tuo murheen taakka!
Muru kohottautui istumaan pedillänsä ja nykäytti leukaansa muutaman itsepäisen millimetrin eteenpäin. ”Ja hitot minulla on mitään murheita. Minä olen vittuuntunut - väsynyt ja vittuuntunut.”
Onko lehmillä sorkat?
Lauri: Sinä äimistelet ja kirroot. Haastat, kuin nuori ja wihainen mies, joka nimensä antaa Keisarin Ruotuwäkeen wain, jotta pääsisi pyssyllä pamauttamaan lähimmäisiänsä.
”No, kiitos!”
Lauri: Älä wäännä kaswojasi, pikkuinen. Minäpä en haasta typeriä, minun sanani ovat wiisaat ja harkitut hywällä ajalla.
Muru huokaisi. Lauri istuutui hänen sänkynsä laidalle, pyöritteli käsiänsä ja katseli katonrajaa.
Lauri: Kuule, minäpä se tiedän, mitä sinulle on nyt hywäksi!
”Tsk. Kerro.”
Lauri: Käy kerallain metsälle. Metsä – se onpi paras palsami, kun sielua kirweltää ja kiwistää. Aurinko siellä walelee rinteitä, puita ja kallionkylkiä kultaisella kädellänsä. Käy kanssani, menkäämme metsään!
Metsä oli, kuten Lauri oli luvannut, kuin Eedenin puutarha kauniina kevätpäivänä. Pieniä ötököitä lenteli ilmassa – auringonvalo sai ne välkkymään keltaisina ja valkoisina. Metsän vihreä oli uutta vihreää, raikasta ja vaaleaa. Rauduskoivujen oksat roikkuivat polun ylle, kuin olisi vihreätä silkkipaperia ripoteltu taivaasta. Muru hengitti syvään ja hartaasti. Ilma oli kevyt ja kirkas, kuin olisi käyskennellyt jättimäisen kristallikiteen sisässä ja tuoksui kostealle mullalle, metsälle ja tuoreille, tahmeille lehville.
TervePuu kurotti voimakkaat oksansa kohti Murua jo kymmenien metrien päästä ja veti tämän luokseen. Muru riensi puun luokse ja silitti yhtä tämän paksuista oksista. ”Terve, Puu,” hän kuiskasi. Koskaan häntä ei lakannut ihmetyttämästä se, kuinka valtava ja voimakas TervePuu oikeastaan oli. Sen oksat ylettyivät metrikaupalla Murun pään yläpuolelle, eikä sitä silti tarvinnut pelätä. ”Kylläpä sinä olet hieno tänään!”
TervePuu helisi tyytyväisyyttään. Muru painoi otsansa oksaa vasten ja irrottautui. ”Nähdään taas.”
Polku maailman vasemmalla äärellä oli aivan auki, sillä ruoho oli keväällä vielä matalalla ja vaaleata Vasta loppukesästä polku kasvaisi umpeen ja ruoho niin pitkäksi, että polulla kulkiessa se tarttuisi ahnaasti jalkoihin. Kuin rannalla kahlaisi, mutaisessa vedessä, oli Muru viimekesänä miettinyt. Kahisee. Sihisee. Ovatkohan nuo teräviä?
Lauri kulki hartiat keikkuen hänen edellään ja jopa hänen tukevasta niskastaan ja vaaleasta takaraivostaan näki, kuinka hän hymyili. Hymy kulki hänen edellään, hänen takanaan ja hänen sivuillaan – Muru tunsi sen ja tarttui sormillaan Laurin paidanselkämykseen. Niin he kulkivat hetken matkaa, hiljaisina.
Murua alkoi surettaa. Hymy oli niin paljon mukavampaa, kuin mikään pitkään aikaan.
”Lauri. Miksi minä olen sellainen, että minulle valehdellaan?”
Lauri: Kuka sinulle on walheita haastanut?
”MUUT. Ne … miksi ne kokoajan antavat ymmärtää, että minussa on jotain? Tai, ei nyt edes jotain – että minä ylipäätänsä … olen?”
Lauri: (naurahtaen): Onko kenraalimme sinua läksyttänyt?
”Ei ole.”
Muru istuutui kivelle ja katseli neulasten peittämää metsänpohjaa. Yhtäkkiä hänen kurkkuaan kuristi niin paljon, ettei hän saanut sanotuksi enää sanaakaan, vain kuiskatuksi: ”Ne ovat ilkeitä.”
”Ne tekevät minulle pahaa. Ne valehtelevat minulle, ihan tahallaan.”
Lauri: Woi laps’rukka. Mistä ovat tuollaiset tuumat tulleet?
”No, pakkohan niillä on olla joku juoni! Kyllähän sinäkin sen näet, etkö näe? Nehän pitävät minua kuin kukkaa kämmenellä!”
Lauri (hymyten): No, paraskin on!
”Ja kehuvat, välillä.”
”Ja sitten ne – ne – pyytelevät anteeksi kaiken aikaa!”
Lauri: pyytelevät anteeksi?
”Käsitätkö sinä? Minä vaistoan, että tässä kaikessa on jossain … haudattu koira? Minun pitää niitä varoa. Mitään hyvää ei seuraa tuollaisesta, ei.”
Lauri: Käytös heillä on kuin hywätapaisilla, nuorilla miehillä.
”Ja hitot on! Ei minulta ole – ei ole – ei ole –”
Muru vaikeni. Lauri etsi hänen silmiään.”Ei ole pyydetty anteeksi. Ei ennen, ikinä. Ei sellaisia asioita, kun … ihan oikeasti olisi pitänyt pyytää.”
Lauri: Ja nyt …?
”Ja nyt sitä anteeksipyyntöä sitten riittää! Sitä tulee jatkuvana pötkönä, kuin makkaraa! Ja ihan hölmöistä asioista …” Muru hieroi sormenpäillä ohimoitaan. ”… kirosanoista! Minulta pyydetään anteeksi, jos minun kuulten sanotaan, että paska!”
”Ja … ja … minä muistan sellaisen huoneen, jossa oli valkeat seinät ja steriilin vihreä, epämukava sohva. Siellä oli puinen pöytä ja lukot ikkunoissa. Muovinen vaaleanruskea lattia oli myös, minulla oli muoviset tohvelit, jotka sanoivat läps-läps, kun kävelin hitaasti edestakaisin käytävää. Kitara, joka siinä talossa asui, oli punakantinen Landola, josta puuttui d-kieli – se oli minulle inhalla tavalla vieras, eikä se pitänyt minusta lainkaan … se oli kuin vanha merirosvo, sanoi pahalla äänellä aaarrh, rrrommia!”, Muru irvisti, ”sillätavoin se ärisi. Se, joka oli minulle tuttu, se ei kulkenut mukanani, sitä oli kielletty tulemasta.”
”Mutta ajattelin, että voi vitsi, olen minä sentään onnenpekka, koska tuosta lukitusta talosta löytyi punainen, 5 –kielinen Landola, ja että olin onnekas, kun minun sallittiin jutella itsekseni silloin, kun kukaan ei polttanut tupakkaa, eikä nukkunut viereisessä huoneessa.”
”Ei se tykännyt halata minua, se punainen Landola. Eikä se tykännyt lörpötellä. Aaarr!”
Lauri: Ja nyt sinulla on Siiri, oma paikka tehdä työtä ja saat Ylijumalat itse sinua neuwowat. Ei tasan käy onnen lahjat.
”No, ei! Onnenlahjat tulevat klöntteinä.”
”Lauri. Entä jos heräänkin unesta ja olen jälleen merirosvo –Landolan asuintoveri? Untahan tämä on, eikö ole? Minut on korotettu Jumalten istuinten äärelle! Ennen keräsin tietoa ja neuvoja, kuin sieni – tippasen sieltä, tippasen täältä: huhupuheita, pieniä sirpaleita … nyt Ylijumalat katsovat suoraan minuun, puhuvat suoraan minulle.”
”Näetkö, Lauri? Tässä kaikessa on jotain PAHAA. Läpeensäkieroa.”
Muru tiiraili auringossakylpeviä puunlatvoja. Minkätähden puut aina kuvattiin vihreinä? Nyt, kun niitä katseli, ne olivat kirkkaankeltaisia, läpikuultavia, valkeita ja hohtivat. Oksat kurottuivat tuon helmisateen keskelle kuin rautalankakehikko. Polku heidän edessään oli koivujen ympäröimä, kuin avoinainen portti. Muru räpytti silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa.
”Lauri? Kuka tuo on?”
Portilla seisoi varjojen ja valojen leikissä ihmisen hahmo.
”Lauri?”
Muru katsoi taakseen. ”Lauri?” Polku hänen takanaan oli tyhjä. Hän ponkaisi seisomaan ja läpsi housujentakamuksistaan sammalleenröhnät pois.
”Kuka sinä olet?”
Muistatko sinä minua?
”En!”
Hahmo vain hymyili. Muru näki, että tällä oli punainen puolimekko, jossa oli pieniä kukkakuvioita. Mekko ulottui puoleenväliin säärtä ja oli kiristetty vyötärölle ohuella kuminauhalla. Paita oli luultavasti valkoinen alupaita, jossa oli pieniä nappeja kauluksessa. Hihat olivat lyhyet.
Hahmo oli kovin pieni. Se katseli Murua pää kallellaan, silmät täynnä avointa ihmetystä.
Oho! Sinä et taida edes TIETÄÄ minua.
”Ei. En tiedä. Sinua ei ole tänne pyydetty. Kuka sinä olet?”
Minä olen Se Toinen Tyyppi.
Murun aivot raksuttivat. ”Jos sinä kerran olet Se Toinen, kuka on Se Ensimmäinen?”
Ei kun … anteeksi. Saanko aloitta alusta? Periaattessahan minä olen Se Ensimmäinen Tyyppi.
”Aha.”
Mutta OIKEASTI minä olen Se Toinen Tyyppi. Kuka sinä olet?
”Muru.”
Tiedätkö, mistä olet saanut nimesi?
”En. Nimesitkö sinä minut?”
Ei. En minä.
”No, kuka sitten?”
Etkö todellakaan tiedä?
”En!”
Hahmo kävi entistä lähemmäksi. Lopulta tämä ojensi kätensä ja pujotti sen Murun omaan. Käsi on pieni ja pehmoinen. Muru ei uskaltanut puristaa sitä – pelkäsi, että rikkoisi jotain niin haurasta. Hetken ajan hän näki jotain sellaista, jota ei sillä hetkellä hänen silmissään ollut.
Pyjaman.
Hän näki yllään pyjaman. Sen lahkeet olivat niin pitkät, että ne ulottuivat häntä varpaisiin saakka. Puiden suhina vaikeni ja ilma muuttui seisoneeksi. Mendelssohnia, Muru ajatteli. Kuka soittaa Mendelssohnia?
Hän ravisteli päätänsä.
Pyjama katosi.
Katso. Ne ovat laittaneet aidan Mujun ympärille.
”Siis minkä, minkä ympärille?”
Se Toinen Tyyppi osoitti pienellä, pullealla sormellaan puiden reunustamaa polkua pitkin. Aukiolla, jonne polku johti, seisoi valtava koivu, jonka runko oli paksu ja tukeva kuin satametriä korkean norsun jalka. Koivun nahka oli paksua ja epätasaista ja ajan myötä käynyt mustemmaksi ja mustemmaksi. Sen oksat olivat kuin terästä, sen näki niistä – niissä oli lihasta, kuin isossa miehessä. Muru ymmärsi katsovansa kaikkien koivujen majesteettia.
Suurimmassa oksassa riippui pieni laudoista ja köysistä kyhätty keinu.
Ja totta tosiaan: majesteetillista koivua kiersi polvenkorkuinen, valkea aita.
Silmänräpäyksessä Se Toinen Tyyppi istui keinussa. Murua alkoi pelottamaan.
Minä voisin pyörittää sinua. Pyöritetään vuorotellen, jooko? Muju antaa meille enemmän vauhtia, kun siltä pyytää.
”Ei … en minä halua pyöriä.”
Kerran edes!
Se Toinen Tyyppi hyppäsi ilmaan, potkaisi vauhtia ja siinä silmänräpäyksessä – - - koko puu keinuineen ja keinujineen katosi. Näkymättömiin. Olemattomiin. Muru juoksi paikalle, kuljetti luisevia käsiänsä ilmassa puun rungon kohdalla.
”Mihin sinä menit? Toinen Tyyppi!”
”Tsk.”
Muru käännähti äänen suuntaan. Anthony seisoi polulla, paljasjaloin.
Kravatti roikkui avonaisena hänen kaulallaan, paidan kaksi ylintä nappia olivat auki. Puvun housunlahkeet olivat rullattu ylös polvien kohdalle ja hän riiputti kädessään käärmennahkakenkiä, joihin oli mytätty pari mustia sukkia. ”Tuota tapaa höpötellä itseksesi et sitten ole omaksunut minun aikanani – sovitaanko niin?”
Muru katseli Anthonyn paljaita, laihoja, valkeita sääriä, joita peitti harva, hento ja kähärä, musta karvoitus. Hän kohotti kulmakarvojansa. ”Onko tuo uusin tyylikommenttisi?”
”Ei. Minä menen ottamaan aurinkoa. Minä sopeudun alati vaihtuviin ja aivan uudentyyppisiin olosuhteisiin …”
”Olosuhteisiin?”
”… joista olen perillä paremmin kuin eräät, jotka eivät ole ajan tasalla Talon asioista, vaan seisovat täällä kuin puulla päähän lyödyt ja puhelevat mielikuvitusystävilleen. Tiedätkö, yleensä sellaisesta kasvetaan ulos – siinä seitsemän ikävuoden paikkeilla?”
”No, mitä tämä nyt on? Älä pidä muita mielikuvitusystäviä?”
Anthony yskähti ja työnsi aurinkolasit korkeammalle nenälleen. ”Onpa pir … helv … kovin kirkas päivä.”
Muru pyöräytti silmiään.
Anthony katsahti häneen aurinkolasiensa takaa, virnisti ja tiputti pommin. ”Kenraali on saanut kenkää.”
”…täh?”
Johtuneiko juuri noista blink blink kohdista tai mistä lie. En jaksanut kovasta yrityksestä huolimatta paneutua tekstiin niin että olisin selvittänyt mistä tässä oli kyse.
Kuvituksena tämä toimisi, mutta tekstinä huh huh.
Jotain näytelmällisyyttä olin tuntevinani, toimisikohan tämä kyläteatterin kesäesityksenä, ainakin muutamat henkilöhahmot vuorosanoineen saivat aivoni kehittelemään kuvaa pellonpientareella olevasta raakalautanäyttämöstä.
Tyylillisesti tämä poikkesi palstalla olevista kivasti, mutta toisaalta, kosken jaksanut millään selvittää mistä oli kyse, jätän sisällön arvioimatta.
Kiitoksia, Sivuverso. Sinulla ei ollut juuri tarjottavana rakentavia neuvoja, joita pyysin, mutta mielipiteesi menit kuitenkin sanomaan. Kuinka huomaavaista.
Mielenkiinnolla lukisin myös SINUN kaunokirjallisia tuotoksiasi, jotta tietäisin, millaista on teksti, jota ihminen jaksaa lukea. Olisiko sinulla antaa jotain linkkiä, josta novellejasi löytäisin?
Alkup.
minunkin kirjallisia rupelluksiani, tuonne kun menet taemmaksi löydät useampia, sitä jaksaako niitäkään lukea, en tiedä :)
En todella osannut antaa rakentavia neuvoja, koska kirjoitustyylisi poikkeaa niin suuresti omasta tyylistäni, tai tyylittömyydestäni.
Mielipiteeni menen sanomaan, milloin aikaa löydän, tänään olen sanonut monelle muullekkin mielipiteeni, paitsi taisin liki kaikille toistaa yhtä ja samaa eli lyhennä/tiivistä/tarkenna.
Neuvoja olen aulis jakamaan, olen näes lukenut äärettömän paljon siitä kuinka kirjoittaa hyvin. Mutta vaikka tietoa kertyy, taito on aina toinen puoli. Taito karttuu vain yrittämällä ja erehtymällä.
Itse en ole omiin teksteihini ihastunut niin, etten osaisi ottaa kaikkea palautetta rakentavana, josta siitäkin väliin soimataan. Toki osaan ottaa nokkiini, mutta kirjoittaminen tai tekstieni arvostelu ei saa minua suuremmin hermostumaan. Tiedä sitten aikuisuuttako vai nuoleskelua.
Menin ja luin tekstisi Kissasta ja Reinosta :)
Pidin enemmän siitä, jossa oli kissa pihalla. Se oli tiiviimpi ja siinä oli mielestäni enemmän ideaa, kuin Reinojutussa - aihekin oli mielenkiintoisempi. Minua miellyttää enemmän lukea sellaista, jossa on jotain uutta, oman kokemusmaailman ja kuvittelukyvyn ulkopuolelta. Kuten kissan sielunelämä.
Sinä kirjoitat kovin järkevästi ja hallitusti, sujuvasti. Lauseet ovat jämäköitä, ilman vinkuroita ja kääntelyä. Sinä kerrot, kuin uutistenlukija ja siitä, mitä kerrot, lukija itse muodostaa mielikuvia.
Mitä jos joskus pistäisit ranttaliksi? Tarvitseeko kaiken kuitenkaan olla niin hallittua?
Yksityiskohtana pidin siitä, kuinka Reinojuttu alkoi suoraan keskustelusta. Siitä aloituksesta oli hyvä päästä mukaan.
Meidän tyylimme on todellakin erilainen. Niinkuin jo aluksi sanoin, minun tekstissäni ei juurikaan ole järkeä, sillä en sitä suunnitellut. Pyysin neuvoja juuri siksi, että kun kirjoitan jotain aivan tosissani, osaisin siinä ottaa tuoreet neuvot käyttööni.
Mutta ei ole kovin kohteliasta, eikä kaunista käytöstä teilata toisen kirjoitus "lauta-aita -näytelmäksi" lukematta sitä ensin. Fiksua on tutkia ennen hutkimista, sen varmasti ymmärrät itsekin.
Mutta ei se mitään. Sellaista sattuu. Kiivas taiteellinen tempperamentti ja sensellaista, eikö?
Lauta-aita-näytelmä, enhän minä noin :) kun raakalautanäyttämö, asun maalla ja meillä täällä on joka kylällä oma näytelmäpiiri, joka kesäisin pellonpientareelle kyhätyllä lavalla esittää hupaisan näytelmän.
tekstissä olevat vuoropuhelut äännähdyksineen saivat kuvan harrastajateatterista silmieni eteen. Ajattelin että näytelmänä teksti voisi toimia.
Ei kaiken tarvitse olla hallittua, mutta aivoni ovat oudot suoruudessaan ne estävät pistämästä ranttaliksi.
Yritin joskus kertoilla pidemmin lausein, mutta se ei vain toimi. Yritin etsiä tyyliäni kivoin kokeiluin, mutta aina palasin tähän uutislukutyyliin. Hiukan sarkasmia, kyynisyyttä, suoraa ja mutkatonta. Sellainen olen.
Kohteliaisuuteen mennäkseni, pyrin yleensä olemaan kaunopuheinen, varsinkin kasvotusten olen kiltteyden perikuva.
Joskus kirjoittaessa kyyninen suoruus hyppää tielle ja hutkii sanoja sormistani.
Toisaalta mitä itse olen palautetta saanut tältä palstalta, olen aina pitänyt enemmän kritiikistä kuin kehuista, toki kehut lämmittävät mieltä mutta kritiikki on se joka pistää pinnistämään kohti parempaa.
Muuten tarinaasi olisi voinut päästä vaikka mukaan, mutta eccot ja valintatalo ei sovi siihen, ei millään. Muutenhan tuosta saisi kehitettyä vaikka jonkinlaisen kauhutarinan/elokuvan.
Mutta kylä se ihan luettavaa on, tosiaan määrätyt merkit laskivat hieman pisteitä.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä lasinen 7
T. Sherlokki (c) 2005
Laitan vielä lisää. Lukekaa, jos lystäätte. Jos Eccot häiritsivät, nyt tulee Hyla -kevytmaitoa.
Kiitos kritiikistäsi. Koetan karsia tuotemerkkejä jatkossa.
Ystävällisesti, Alkup.
------------------------------------------------
Lauri istui pöydän ääressä. Hänen edessään nökötti keraaminen L –muki piripintaan täynnä kevytmaitoa (HYLA).
Lauri: Ei mitään hywää woi seurata tästä. Onpa minulla watsani pohjassa sellainen tuntu.
”Älä höpötä, kultaseni. Juo maitosi, niin tuntu pelästyy ja lähtee, hups, pois masustasi.”
Lauri: Kowin kirjaimellisesti rouwa ottaa nyt minun kielikuwani. Ei ole leikin, eikä lystin aika.
”No, eipä ole,” myöntyi Pitsitäti ja hymysi hellästi. Hän laski neulomuksensa syliinsä ja selvitteli tottunein, ryppyisin sormin lankojaan. ”Sinä se, poikaparka, olet niin tottunut siihen, että aina on jokin auktoriteetti liki. Ei mikään ihme, että massuun tulee pipi, kun tuota auktoriteettia ei yhtäkkiä enää olekaan.”
Lauri: Minun … masussani ei ole mitään wialla. Minulla on sielullinen tuntu watsani pohjalla, sielullinen!
”Niin, niin, tietenkin on,” tyynnytteli Pitsitäti ja kallisti päätänsä aavistuksen verran. ”No - miten se nyt sillätavalla?”
Lauri: No …
Pitsitädin vanhat, kirkkaansiniset silmät tiirailivat häntä ohuiden, kultasankaisten lasien ylitse. Yhtäkkiä Laurille tuli hirvittävä halu kertoa tälle äidilliselle hahmolle kaikki siitä, miltä tuntui sielullinen epävarmuus vatsanpohjassa.
Lauri: No …
Lauri: …
Lauri: …Minä olen elämässäin tullut oppineeksi … monen mutkan ja monen tapahtuman kautta, jotta ei pidä Keisaria ihmisten wastustaman. Eikä epäilemän. Mitään hywää ei ole kenelkään siitä seurannut.
”Mutta, kultaseni,” kujersi pitsitäti. ”Nythän kyse on kenraalista. Ei keisarista.”
Lauri: Kenraali, Keisari – mitä wäliä? Hienot waattehet ja aseet. Kowa halu käskyttää ja komentaa.
”Noh, noh. Olihan meidän kenraalissamme paljon muutakin, eikö ollut?”
Lauri: Minä sellaista en hawainnut. Minä hawaitsin, että aiwan luonnottomalla ja pirunwallitsemalla tawalla häntä miellytti potkia päähän lähimmäisiänsä.
”Niin,” myönteli täti. ”Mutta olihan hänestä paljon hyötyäkin.”
Lauri: Siitä en woi sanoa mitään. En puolta sanaa. Minun hyötyni ja herrain hyödyt – ne owat aiwan eri asiat. Mikä on ihmiselle, kurjalle luojanluomalle, hyödyksi, osaatko sen sanoa? Onko hyödyksi päiwät pääskysten kraappia jottan puulaatikkoa, itkustaa ja riuhtoa kuin wimmattu? Wai onko hyödyllistä mennä metsään –
Lauri viittoi ikkunaanpäin. Aurinko heitti ikkunalasinmallisia valoneliöitä lattialle. Ilmassa leijui pölyä – maito lämpeni mukissa.
Lauri: - ja henkittää koko olemuksens’ kautta, katsella, kuinka orawat kisailevat puunlatwoissa ja terwehtiä puita, noita hywiä serkkujamme, sielunweljiämme? Sano minulle, eikö juuri SE ole ihmiselle hyödyksiä – ennen mitään muuta?
”Onhan se, onhan. Mutta herttinen, minulta karkasi silmukka!”
Täti tiirasi käsityötään ohuiden lasiensa lävitse ja poimi pöydältä käsiinsä virkkuukoukun numeroa 1.75. ”Hyvää tämä Nalle –lanka. Pysyy nätisti koossa.” hän hymisi.
Lauri istui mietteissään.
Lauri (huolettomasti): Asiasta toiseen. Kuka on tuo nokkawa nuori herra, tuo mustiinpukeutunut, joka sihisee?
”Ai Anthony?”
Lauri (välinpitämättömästi): Sekö hänen nimensä on? Anttoni.
”Anthony, kultaseni. H:lla ja Y:llä.”
Lauri: Pirun ulkomaanpellet. Anttoni, mikä Anttoni.
”Tiedätkös,” Pitsitäti kumartui luottamuksellisesti eteenpäin. ”Ehkä oletkin oikeassa tuon pirun suhteen. Jotain epäilyttävää on siinä nuoressa miehessä, sano minun sanoneen!”
Lauri: Weljeni Simeoni – hän kerran näki itse pääherra pirun unessansa. Sanoi, että se on partainen ja karwainen ja naureskelee sillätawoin, että selkäpiissä kulkee hyy. Eikä waatteita ole hällä ollenkan.
Pitsitäti mutristi pikkuista suutaan. ”Ei kuulosta meidän Anthonylta. Sellainen siisti nuori mies! Siloset posket. On housunsaumatkin prässätty, kuin herroilla ikään.”
Lauri: Turhaa keekoilua sellainen rässääminen!
”Noh, noh.”
Lauri(syvästi paheksuen): Ja wiinaa hänellä kuluu enemmän, kuin tarpeen on!
Pitsitäti naurahti pehmeästi. ”Ja sinä raukka joudut juomaan maitoa.”
Lauri: Ja LÄMMINTÄ maitoa kaikenlisäksi. Hyi olkon. Aiwan unohtui koko maito.
”Herranjestas. Annas, kun minä laitan tuosta kaakaota.”
Lauri. Laita.
Täti taputti Lauria käsivarrelle. ”Ja otetaanpa vielä pikkainen voipulla pakkasesta.”
___________________________________________________________________________________
Muru törmäsi ovesta sisään. ”Herra Örgtchük!”
”Kultapieni. Kenraali läksi. Hän meni pikkaiselle lomalle – mutta oletpa sinä juossut! Ihan hengästynyt olet. Istupa alas, niin minä laimennan sinulle vähän mehua.”
”Täti –”
”Niin?”
Murun hartiat lysähtivät. Hänen silmissään oli anova ilme.
”Täti - kenraali on poissa!”
”Voi, muruseni. Lomalla vain,” täti taputti Murua olkapäälle ja hymyili silmät sirrillään. ”Hän tulee takaisin kahden viikon kuluttua – älä huoli. Otatko mustaviinimarjaa vai punaista?”
Muru aukoi suutaan, kuin kala kuivalla maalla. Kenraali on poissa ja ainoa asia, joka tätä sekalaista seurakuntaa tuntui kiinnostavan, oli mehu, kaakao ja voipullat. Lauri istui pyödän ääressä, puhallellen kaakaomukiinsa ja närppien leivonnaistaan.
”Sinä!” huudahti Muru ja osoitti Lauria syyttävästi. ”Sinä hävisit tuolta metsästä. Lähdit ihan kesken kaiken.”
Lauri: minun syytäni siinä ei ollut. Älä katsele minua tuolla tawoin, nyrjäytät kulmakarwasi.
”Siellä metsässä oli joku aivan toinen. Ja minä olin ihan yksin siinä ja pelästyin,” kitisi Muru.
iLaur: Ja sielusi meni wallan nurin ja solmuun kauhusta, wai?
Muru rojahti tuolille.
”No, näitkö sinä hänet?”
Lauri: Näin Anttonin. (omahyväisesti) Hänen rässätyt housunsa olivat rullalla polwien päällä. Eiwät liene rässätyt enää!
Rässätyt housut …?
Lauri haukkasi palan pullastansa.
”Tarkoitatko … etkö sinä nähnyt sitä mekkoonpukeutunutta … seisoi siellä polulla, suoraan puiden alla! Pakkohan sinun oli hänet huomata, oli ihan nenäsi edessä!”
Lauri: Ketään muuta en nähnyt.
Pitsitäti laski mehulasin Murun eteen. Lasi oli alaosastaan suora, mutta aukeni sitten pyöreäksi. Se oli koristeltu lumikukankaltaisilla lasikuvioilla, vai olivatko ne voikukan höytyviä? Mehu kimalsi mukissa, punaiset välähdykset leikkivät pöydänpinnalla. Muru heilutti lasia ja näki valojen tanssivan.
”Minä en muista tätä.”
Lauri: Mitä sinä et muista?
”Hahmo kysyi minulta, muistanko. Ei, minä en muista. Mutta –” hän jatkoi pohdiskellen. ”Tästä minun kyllä pitäisi muistaa jotain. Ihan varmasti.”
Lauri (harmistuen): Nyt waiwaat päärukkaasi aiwan hulluilla, turhilla asioilla. Ketään ei seisnyt sillä polulla, kun minä en ketään nähnyt. Sinä olet sellainen höyrypää, näet ihan mitä sattuu ja mitä pienet, winksahtaneet aiwosi keksivät. Minä – minä olen järkewä mies, enkö ole?
”Jaa, että minä olen höyrypää!”
Lauri: Höh – itse sinä aina itseäsi tituleeraat sekopäiseksi, hössöksi ja winksahtaneeksi – kaikinpuolin itseäsi moitit ja solwaat! Ja minä sanon, että se polku oli autio. Olet kuwitellut omiasi, usko poies.
Muru oli hiljaa ja katseli punaista valopistettä pöydänpinnalla. ”Eikö tässä joskus ollut vakstuuki?”
Lauri: … mikä?
”Vakstuuki. Tiedätkö? Vakstuuki, niin kuin: Älä leikkaa siinä! Varo vakstuukia! ”
Pitsitäti puuttui keskusteluun. ”Vakstuuki, eli vahaliina. Ei, minä en muista, että tässä meidän aikanamme olisi sellaista ollut.”
”Mutta entä ennen meidän aikaamme?”
Lauri ja Pitsitäti vain tuijottivat. ”Miten niin, ENNEN meidän aikaamme?”
___________________________________________________________________________________
Vastoin Murun odotuksia, elämä ilman kenraali Örgtchükiä asettui sutjakasti omiin, uusiin uomiinsa. Paljon oli sellaista, mitä voitiin nähdä paluuna vanhaan ja hyväksi todettuun päiväjärjestykseen ja paljon oli jotain aivan uutta.
Yksi näistä vanhoista asioista oli elo KALORIRITARIN komennossa. Ritari oli mainio johtaja – ehkä hieman poissaoleva ja sekava, mutta kaikinpuolin asiallinen, eikä pahaa sanaa sanonut. Väki sai viettää kesäiset päivänsä niin kuin itse parhaaksi näkivät, kunhan noudattivat Kaloriritarin tarkkoja ohjeita siitä, mitä oli sopivaa syödä.
Ohjeista ei ollut heille lainkaan haittaa –päinvastoin!
Ne olivat senkaltaisia ohjeita, että kun niitä tarpeeksi tarkasti noudatti, ei enää ikinä tullut nälkä, eikä enää ikinä ollut kylläinen, ei enää ikinä ollut mitään muuta, kuin viluinen ja hieman sekava päästään.
Se, mikä oli uutta, oli PAKASTEVIHANNEKSET.
Pakastevihannekset oli Kaloriritarin uusin, käänteentekevä keino taistelussa kaikenkattavaa kaloreiden ylivaltaa vastaan. Pakastevihanneksissa oli 30 kcal 100 grammassa, mikä oli hirvittävän vähän – niin vähän, että vihanneksia pitäisi syödä n. 0.86 pussillista, jotta saisi energiaa yhden seesaminäkkileivän (Vaasa) verran.
Pakastevihannes oli syystäkin pelätty ase – se oli enemmän, kuin jokin ”kättä pidempi” - pakastevihannes oli pidempi kuin koko 162 senttinen, varpaillaan seisova kroppa, joka piteli kainalossaan konekivääriä. Tämä johtui Pakastevihannesten kaksoisvaikutuksesta. Puoli pussillista pakastevihanneksia syötyään henkilö oli saanut sisäänsä n. 50 kcal, vatsansa täyteen ja niin kipeäksi, ettei enää koko loppupäivänä halunnut syödä puolta suupalaa.
Kaloriritari pyrki kaikessa järjestelmällisyyteen ja esteettisyyteen. Hän oli selvästi imenyt vaikutteita Kenraalilta ja vaati nyt, jotta kaikkien oli pidettävä yhtäläisiä uniformuja. Niinpä eräänä kuulaana kesäiltana koko porukka (paitsi Anthony) marssi City-Markettiin ja hankittiin hienot, uudet urheilupuvut. Niihin kuului tummansiniset housut, jotka kiristettiin narulla vyötäisille, vaaleansininen takki, kaksi sinistä paitaa ja siniset lenkkitossut. Kylpyhuoneeseen hankittiin juoksulenkinjälkeistä suihkua varten sininen pesusieni ja sininen karhunvatukka –saippua.
Kaloriritari lähes tikahtui itsetyytyväisyyteensä. Hän rakensi itsellensä kummallisen takin painonvartijoiden brosyyreistä, jolloin hänen olkapäiltään tuijotteli lauma eri painoisia, nättejä naisia, joilla oli kaikilla häiritsevän valkoiset hampaat ja tyhjä katse. Ritarin rintakehää peitti lajitelma kiiltäviä punaisia ja vihreitä omenoita sekä hedelmävateja. Ruoka-aineympyrät heittivät kärrynpyörää hänen selällänsä, kaulus oli koottu aterioiden pyramidimalleista.
”Juoksulenkit jaetaan 15 minuutin jaksoihin. Juoksutahti on määritelty Bachin d-molli kaksoisviulukonserton mukaan. Ensimmäinen kierros on juostava keskeytyksittä. Seuraavan kierroksen kahden kolmanneksen jälkeen on lupaa levätä ja hengähtää, ei kuitenkaan kolmea minuuttia enempää!”
”Jokainen juostu varttitunti vastaa 100 kaloria. Mikäli HLÖ syö enemmän, kuin on säännöissä määrätty, hän juoskoon, kunnes ylimääräiset kalorit ovat kulutettu pois. Ylimääräisten kalorien syönti ja kulutus ojennetaan minulle tarkastettavaksi kirjallisessa muodossa joka ilta kello kymmenen.”
Muru otti juoksemisen tosissaan. Hän söi hyvällä halulla jäätelöä ja jogurttia, joskus karamellejakin - ja juoksi sitten joka ilta 200-400 kalorin edestä pitkin metsiä ja maailmaa rajottavaa pellonreunaa. Ensin juoksu oli vaikeata ja hänen tuli paha olla hapenpuutteesta, mutta aikansa harjoiteltuaan hänestä tuntui, kuin hän olisi voinut jatkaa hölkkäänsä ikuisesti. Joka askeleella Muru tunsi muuttuvansa paremmaksi ja vahvemmaksi ihmiseksi, sellaiseksi, jolle ei kukaan tullut aukomaan päätänsä (”Saatanan tontut, minä sotken teidät suohon! Älkää tulko minulle aukomaan päätänne!” –Kenraali). Juoksulenkin jälkeen Muru teki vielä oman huoneensa lattialla vatsalihaspunnerruksia, kunnes pelkäsi oksentavansa, heilutti painoja käsissään, kunnes olkapäitä poltti ja riisui sitten siniset urheiluvaatteensa, meni tyytyväisenä siniseen, kylmään suihkuun ja valitsi astiankuivausritilältä sinisen mukin, josta joi kylmää vettä.
Muru osti pienen siniruudullisen vihkon ja kirjoitti sinisillä tussilla sen kanteen: ”Lajitelma Hyvistä Esimerkeistä sekä Muuta Tavoittelemisen Arvoista.”
- Piirretyissä naiset ovat mahastaan möykkyisiä, käsistään möykkyisiä ja heillä on trikoot.
- Fitness –muromainoksissa nainen nousee aamulla valkeissa alusvaatteissa sellaisesta pedistä, jossa on valkeat, hienot lakanat, syö muroja ja menee sitten pyörällä.
- Buffy vampyyrintappajalla on joka päivä erit vaatteet.
Kaloriritari oli ihastuksissaan. Hän suorastaan hehkui innosta – käpötteli edestakaisin näpytellen taskulaskintaan, tehden muistiinpanoja, punniten Talon asukkaita ja ystävällisesti kannustaen. Kerran päivässä hän kutsui kaikki keittiöön, pöydän ääreen ja piti sekavia, palavia puheita, jossa painotti säännönmukaisen syömisen ja oikeanlaisen ruokavalion merkitystä ja koetti herättää sekalaisen seurakunnan huomaamaan tilanteen vaarallisuuden ja vakavuuden.
”Te tavalliset, normaalit ihmiset, te massassa lilluvat pienet röppölät, te suurmaailmallisen koneen pikku osaset, te, jotka istutte ikkunastamme näkyvällä penkillä kaikki päivät, te surkeat, harmaat oliot – te olette onnellisen tietämättömiä siitä, että väistämättä ja lopullisesti olette joutuneet KALORIEN saartamiksi. Kukaan ei tiedä, eikä haluakaan tietää, miten nämä pienet partikkelit, nämä KALORIT onnistuivat tässä motitustyössään – ketä tuo tieto lohduttaisi, kuka siitä hyötyisi?”
”Eräänä kauniina aamuna puutarhamme oli täynnä KALOREITA. Niitä istuksi kasvien lehdillä, pörräsi ilmassa tiheinä parvina, ne valloittivat polut ja penkit, joille asettuivat paksuina, sihisevinä massoina. Polkupyörän tangolta oli hätisteltävä kaloreita liikkeelle lähdettäessä, niitä murskaantui natisten pyörien alle ja pinnojen väliin, ne ratisivat ketjuissa.”
”Ei sentään,” keskeytti Pitsitäti nostaen pienet silmälasit korkeammalle nenälleen. ”Juurihan minä eilen tuolla puutarhassa perkasin kukkapenkkiä … ne kalorit, etteivät ne vaan näytä kotiloilta? Eivätkö?”
”Eivät!”
”Tsot, tsot. Ei mitään syytä tiuskia, nuori mies.”
Kaloriritari puristi hampaansa yhteen ja katseli hetken silmät kovana jonnekin tiskialtaan alanurkan suuntaan. Hän huojui hiljaa edestakaisin.
”Voi, suo anteeksi, kultaseni. Minähän keskeytin sinun herttaisen puheesi! Olet varmasti harjoitellut sitä ahkerasti, kun olet tuollainen tunnollinen poika! Älä sinä välitä tällaisesta vanhasta höpsöstä,” Täti taputti pienellä, pitsisormikkaan peittämällä kädellään Kaloritarin käsivartta. ”Jatkahan.”
Hetken näytti siltä, ettei kaloriritari tiennyt, mitä tehdä. Sitten hän suoristi selkänsä ja jatkoi kovalla, pingoittuneella äänellä:
”Ne hengittävät sisätiloissa sitä ilmaa, joka itseasiassa kuuluu niille hyville ihmisille, jotka ovat maksaneet itsensä kipeäksi tehokkaasta ilmastointisysteemistä ja suodattimista! Ilma muuttuu tunkkaiseksi ja raskaaksi hengittää. KALORIT kerrostuvat ikkunalaseihin lätiseviksi, välkehtiviksi matoiksi, jolloin huoneisiin laskeutuu samanlainen hämärä, joka vallitsee hetkeä ennen ukonilmaa!”
”Hyvä, hyvä. Se menee hienosti,” kuiskasi Pitsitäti.
Kaloriritari vilkaisi silmänurkastaan Pitsitätiä. Eikö tuo höperö nainen osaa pitää suutaan kiinni? Minun ARVOVALTAANI syö vanha 50 –kiloinen mummeli, joka perkaa kukkapenkkejä!
”Päästyään sisälle kodin elektronisiin laitteisiin, kuten televisioon, radioon, tietokoneeseen ja korvalappustereoihin, KALORIT välittömästi kytkevät ne toimintaan, iskevät hampaansa kiinni johtoihin ja työntävät pienet, rasvaiset ruumiinsa koneen pienenpienempien osasten väliin niin, että niitä käy mahdottomaksi sammuttaa. Hirvittävä, amerikkalainen naurunremakka tulvii huoneistoihin avonaisista televisioista, nykymusiikin valittava, riipivä, tasapaksu syke täristää seiniä, tietokoneen ruutu välkkyy ja heijastelee irvokkaita kuvia seinille ja syytää järjettömiä, irrationaalisia tekstinsirpaleita.”
Muru kietoi käsivartensa keskivartalonsa ympärille, silmät suurina ja pelokkaina. Kalorirtari katsahti häneen ja jatkoi sitten, silmät palaen:
”Mutta minä – minä olen yksinäisen hahmon ritari! Minulla on hirvittävä, strateginen mielenlaatu. Vyötän itseni käsipainoilla ja puen ylleni haarniskan painonvartijoiden brosyyreistä. Kädessäni kannan liekehtivää taskulaskinta, jonka näyttö iskee kipinöitä ja näppäimistö hohtaa ylimaallista, fosforista valoa.”
Kaloriritari haki pakkasesta pakastevihannes -pussin. Hän leikkasi siitä suurieleisesti Fiskarsin oransseilla saksilla kulman auki ja ravisti pöydälle pienen kasan jäätyneitä, kiliseviä vihanneksia. Herneitä kieri lattialle. Ritari poimi yhden niistä sormiinsa ja jatkoi puhettaan:
”Tämä saattaa näyttää herneeltä, mutta tämä EI ole herne. Oikeasti tämä on meidän Pelastajamme. Hän tulee luoksemme herneen muodossa. Meillä ei ehkä ole enkeleitten sädehtivää miekkaa, mutta ei se mitään! Meillä on nämä herneet, nämä babyporkkanat, nämä maissinröppölät -”
Anthony purskahti sihisevään, käkättävään nauruun. ”Hys, hys,” sihisi Muru hädissään. ”Ei saa nauraa. Lopeta, ole kiltti.”
Mutta Anthony ei lopettanut. ”Te olette saatana hulluja,” hän vikisi. ”Sekopäitä! Ss – ss – sssädehtivä herne! Sssädehtivä – herne -”
”Anthony!”
Kaloriritari puristeli käsiään nyrkkiin ja kirskutteli hampaitaan. Tätäkö tämä on, tämä elämä? ”Hyvä herra! Minä olen talon johdossa!”
Anthony otti itseään niskasta kiinni ja vakavoitui. ”Sinä, hullu, tapatat nämä ihmiset! Sinä ja sinun herneesi.”
”Nyt riittää!” karjahti Ritari. ”Poistu!”
”Ja hitot!”
Ritari osoitti ovea raivoisalla liikkeellä. ”Ulos!”
Anthony kimposi seisomaan, tuoli kaatui kolinalla. Muru säpsähti, sulki silmänsä ja nosti kädet korvilleen. ”Sssinä, ssssinä – sssietää olla varovainen!” sähisi Anthony Ritarille terävien hampaidensa välistä, väristen raivosta. Hän harppoi ulos ja paiskasi oven kiinni jäljessään.
Lauri nousi sanomatta sanaakaan ja seurasi häntä.
___________________________________________________________________________________
Lauri: Wartoo nyt wähän, harpothan kuin riiwattu.
”Saatanan tyylivammainen säkkikangaspelle! Painu helvettiin siitä känisemästä!”
Lauri vilkaisi vaateparttaan.
Lauri: Pellawaa.
”Että mitä?”
Lauri: Säkkikangas on jotain aiwan muuta. Minun paitani on pellawaa.
Anthonya sitkeästi seuraava vanttera, mutta lyhyt nuori mies tuijotti rävähtämättä solvaajaansa. Silmät karkean, vaalean hiuspehkon alla olivat haalean siniset ja suuret, vakavat ja niin rehelliset, että Anthonya hirvitti. Missä tuollaisia oikein sikiää?
”Eikö sinulla ole mitään parempaa tekemistä? Mene vaikka toljottamaan, kuinka oravat naida naksuttelevat – hitot, mitä tuollaiset kylähullut tekevätkään? Mene!”
Lauri: hullu en ole, enkä pelle. Sinun otsasi sen sijaan on wäriltään, kuin säilötty punajuuri. Istu ales. Tahdon haastella kanssasi.
Anthonyn etuhampaat puhkesivat pitkiksi ja teräviksi ja pitkä kaksihaarainen kieli lipoi niiden välistä. Hän repäisi aurinkolasit silmiltään ja paiskasi ne maahan. ”Etkö sinä idiootti tajua, kenen kanssa olet tekemisissä?”
Lauri tuijotti rävähtämättä noihin keltaisiin, hirvittäviin, epäinhimillisiin silmiin.
Lauri: Tiedämpä hywinkin. Mutta kuten weisuussa sanotaan, ajalla waaran ja waiwan Jumala onpi linnamme. Etkä sinä edes ole wanha wainooja, kiiwas, kiukkuinen – sinä olet hänen kätyrinsä, pieni ja mitätön.
Anthony haukkoi henkeään kuin kala.
Lauri: Ai mistä, minä tämän tiedän? Minun weljeni näki pääpirun unessansa. Se on karwainen, kuin metsän eläimet. Sinussa taasen on wähemmän karwaa, kuin wastasyntyneessä kissanpennussa. Näin me tädin kanssa päättelimme. Olet pikkutekijä.
”Mitään pirua ei sinun welj – (hitto) – veljesi ole unissaan nähnyt!”
Lauri: Niin Simeoni meille kertoi.
”Sssimeoni oli yksi säälittävä homoseksssuaali peräkammarinpoika. Näki vielä kummallisempiakin unia, minä sen tiedän – olisivat saaneet itse Sigmund Freudinkin punastumaan!”
Laurin kasvot vääntyivät hirvittävään irveeseen, hän karjahti, tarrasi Anthonya puvunrinnuksesta ja kampesi tämän mutaiselle polulle. Anthony ei ehtinyt ajatella, karhumaisen vahva puristus lukitsi hänen kätensä ja väänsi kivuliaasti. Yhtäkkiä hän oli jälleen selällään, karkeat, vahvat kourat tuntuivat murskaavan hänen kurkkunsa. ”Sinä et –” kähisi Anthony. Siniset silmät hänen yläpuolellaan hehkuivat käsittämätöntä raivoa, pupillit olivat pienet, kuin nuppineulan päät. Ääk!
”Sinä et – ” Hän yritti vääntää käsiä pois kurkultaan, mutta ei saanut niitä hievahtamaankaan. ”…”
Anthony lukitsi katseensa noin mielipuolisiin kasvoihin. Hänen silmänsä hehkuivat. Sinä et halua tehdä tätä. Sinä haluat irroittaa otteesi.
Laurin kasvoilla käväisi hölmistynyt ilme ja hänen kouransa kirposivat Anthonyn kurkulta. Anthony kierähti kyljelleen veti vinkuen ilmaa keuhkoihinsa. ”Hullu …”
Lauri: Puoli pahaa sanaa wielä minun weljestäin, ja puukolla minä nyljen sinut kuin lampaan ja ripustan korkeimman männyn korkeimpaan oksaan kuiwamaan.
Miehen ääni oli pelottavan vakaa, vähäeleinen ja rauhallinen.
”Ei. Ei puolta sanaa,” hän kähisi ja virnisti sitten vinosti. Poikahan on kätevä.
Lauri istui ketunleipien peittämällä polulla. Alkoi hiljaa tihuuttamaan vettä. Anthony katsoi murheellisesti pilalle mennyttä takkiaan ja oikoi silkkisolmiotansa.
Lauri: Sen siitä saat, kun pidät hienoin herrain hepeniä kaikki päiwät.
Anthonyn hymy oli mairea. ”No, minä taisin ansaita tämän, enkö?”
Lauri (hämmentyneenä): Totta wie, taisit.
”Sinähän olet vahva, kuin karhu!”
Lauri (ylpeänä): Weljeni Juhani, hän meistä on wäkewin. Karhu siitä koitoksessa jäisi toiseksi!
”Kuinkas monta teitä nyt olikaan, veljeksiä?” Anthonyn hymy muuttui, mikäli mahdollista, vielä makeammaksi.
Lauri: Kah, seitsemän meitä on. Minä olen toiseksi nuorin.
Laurin olkapäälle laskeutui kylmä, laiha ja pitkäsorminen käsi. ”Kuules, kaveri. Nyt kun ollaan sovittu – eikö olla? No, ollaan! - Mitäs sanot muutamasta lasillisesta? Anna, minä tarjoan.”
Lauri: Ei kiitos. Parempi minulle on, etten wiinaksiin koske.
”Nooo … yksi pikkuinen lasillinen vain! Sinähän tahdoit haastella kanssani jostain tärkeästä, etkö? Niin kuin mies miehelle?”
Lauri (jupisten): Niin kuin mies käärmeelle!
”Älä nyt enää viitsssi,” Anthony naurahti. ”Kamujahan tässä ollaan, eikö olla? Tahdotko nähdä jotain siistiä? Katsos, mitä minä osaan!”
Hän heilautti kättään, johon kevyesti poksahtaen ilmestyi avaamaton Finlandia Vodka –pullo. Hän virnisti huvittuneena, kun Lauri huudahti kauhusta ja ryömi nelinkontin kauemmas polulle ja laittoi sormensa ristiin kasvojensa eteen.
Lauri: Herra armahda!
”Noh, noh, älähän nyt -” rauhoitteli Anthony. ”- kyllä Herra armahtaa. Mutta minä lupasin sinulle ryypyn. Minä pahaa sinä näet demonissa, joka käyttää voimiansa ilahduttaakseen kavereitansa maukkaalla viinalla?” Anthony heilautti toista kättään, johon ilmestyi ehjä pari aurinkolaseja, jotka hän työnsi nenälleen. ”Mikä vauhdittaa kunnon keskustelua ja vakavaa jutustelua paremmin, kuin pieni paukku? Murustahan sinä halusit minulle puhua, etkö?”
___________________________________________________________________________________
Lauri: Kiljukoon nyt … KAIKKEIN kaula, koska mielin … virrrren laulaa …
”Voimasssta ssseitsssemän miehen!”
Lauri: Voimasta seitsemän miehen! Kuuletko, kuuletko, kaveri. Voimasta seitsemän … MIEHEN! Me olemme miehiä, me, me emme ole mäyriä, emme ole koiria, emmekä hiiriä, kuuletko …
”Miehiä!”
Lauri: Tähhhtiä kuin otavassa, poikia on Jukolassa … laiskan pulskeita jallii, laiskanpulskeita –
”Jallii!”
Lauri: Hywimpä jallii!
Lauri kietoi kätensä Anthonyn harteitten ympärille ja selitti hiukset silmille roikkuen:
Lauri: Meitä oli seitsemän … nyt meitä on wain yksi, yks’ainoa. Niin kuin minä.
Anthonyllä ei ollut aurinkolaseja. ”Yksssin, yksssin.” Hänen silmänurkkansa nykivät. ”Meitä oli kaksssi. Oli minä ja minun … vassstapelurini. Kuusss … kuusi tuhatta vuotta, -tana ja nyt –”
Lauri: Nytpä olet täällä siewästi loukossa, kuin kettu raudoissansa.
”Niin.”
Lauri huitaisi kätensä Anthonyn olkapään ohitse, sitten otti ja nojasi siihen koko painollaan.
Lauri: Ei perkele.
”Sssanos muuta.” Anthony lipoi huuliansa.
Lauri: Kowa jätkä. Että on sinulla … hauska kieli!
Anthony hohotti. ”Katsssos, mitä minä osssaan tehdä …” hän laittoi aurinkolasit silmilleen, kurotti pitkän, kaksihaaraisen kielen suustaan, kietoi haarat sangan ympärille ja nosti lasit pois.
Lauri: Ei olisi Tuomas tuota osannut!
Anthony virnisti riemuissaan ja heilutti laseja kielensä päässä. ”Ssssss!”
Lauri: Ssshhh! Hywä jätkä!
”Sssss!”
Lauri: Heeheehee!
Anthony vakavoitui ja tuijotti silmät harottaen jonnekin alaviistoon. ”Aziraphale. Aziraphale … myi kirjoja. Tai ei myynyt, hän oikeassstaan enemmän … oli myymättä kirjoja. Ssse, ssse oli hänen ammattimini – nimi – ammattinimike! Kirjojenmyymätön. Kirja-antikauppias. Epäkauppamies. Siellä kaupassa … tai, no, eihän ssse ollut kauppa, kun ei sssiellä mitään myyty … oli ruskeita, pölyisssiä hyllyjä, paljon. Ja Aziraphale … issstui –”
Anthonyn kasvot vääntyivät ja hän painoi kädet nyrkissä silmilleen. ”Ei helvetti.”
Lauri: Weikko, weikkoseni.
Anthony otti kiitollisena tarjotun pullon ja hörppäsi. ”Meitä oli kaksssi … vaikka meitä oli vain yksssi … mutta kun meitä oli yksssin kaksssi, niin sitten meitä oli … oli …”
Lauri (avuliaasti): kaksi?
”Niin.”
Lauri: Kohtalon oikkuja on ihmishen elämä. Täynnä. Ei voi tietää tuo raukkaparka, joka elon tietä astuu, jotta onko mutkan takana shusihukkasen hammas, vai ihana kukkaketoko shiellä häntä vartoo. Ikävä on ihmishen elämä shi – iitä, että kuin humma palawassa tallissa, on hänenkin silmänsä shidotut, jottei hän wallan peljästyisi ja kawahtaisi, waan eläisi rauhassa ja tekisi työnsä, kuin Luoja on hänet tarkoittanut …
Anthony vilkaisi Lauria epäuskoisesti. Oliko poika niin humalassa sittenkään – vai oliko hän itse? Horjuen hän otti ja laski kätensä vantteran ystävänsä harteille ja tuijotti tätä silmiin.
Lauri: Aikaa on minulla ollut … miettiä. Metshäsä … siellä luontoemon käsivarsien suojassa … ja katsoa olen ehtinyt, waikkakin parikymmentä kesää wasta … mutta shinä, Anttoni. Sinä olet wanha, wanhempi kuin kylän etelänurkan Topias, ennen kuin hän juhannuspäiwän tuupertui turwallensa polun wierelle kuin surkein eläjä, waik’ oli kunnon ristitty …
”Vanhempi minä olen, kuin … odotasss … itse luomissskunta.”
Lauri: Ja Asiraaffael?
”Oli yhtä vanha.”
Vaalea, vanttera mies koetti laskea sormillansa. Sormia tuntui olevan enemmän kuin kymmenen, välillä taas vain seitsemän. Tuskastuneena laskutoimituksiinsa hän päätteli sitten painokkaasti:
Lauri: Käppänät ukot.
___________________________________________________________________________________
Anthony lojui auringonlämmittämällä kalliolla. Hänen silmänsä olivat kiinni, aurinkolasit olivat työnnetyt mustan paidan taskuun, pirullisen terävästä hiusrajasta oli tuuli siepannut muutaman suortuvan. Hän oli sellainen olento, jonka ei itseasiassa tarvinnut nukkua koskaan, mutta tuo lämmin kallio sai hänet tuntemaan suunnatonta halua kiertyä kerälle ja torkahtaa hetkeksi. Anthony sihisi tyytyväisyyttään ja venytteli.
Lauri nukkui vielä puutarhamajassa, parannellen krapulaansa. Anthonyn ei, luonnollisesti, tarvinnut kärsiä moisesta, sillä oli ihmisten tehtävä kärsiä – hänen tehtävänsä oli nauttia - ja taikoa demonisilla voimillansa tyhjyydestä viinapullon toisensa jälkeen. Nyt laskettiin kahdettatoista.
Anthony oli hävyttömän tyytyväinen itseensä.
Aika-ajoin Muru juoksi hänen ohitseen, huohottaen ja kasvot kiillellen hiestä. ”Hop, hop!” oli Anthonyllä tapana huudahtaa. ”Polvet ylös! Vauhtia!” Kymmenen minuutin kuluttua Muru ilmestyi taas. ”Kiri, kiri!”
Mutta tänä iltana Muru hoippuikin pois polulta ja lakosi hänen viereensä kalliolle.
”Anthony,” Muru kuiskasi. ”Minulla on paha olo.”
”Hmph.”
”Minä en ymmärrä, mistä se voi johtua. Olenkohan minä syönyt jotain pilaantunutta?”
”Mitä pilaantunutta sinä olisit voinut syödä tässä paranoidien ja neurootikkojen luvatussa maasssa?”
”No … minä söin aamulla annokseni leipää ja join kupillisen teetä. Sitten minä söin 0.5 pussillista pakastevihanneksia ja 100 grammaa raejuustoa ja join lasillisen vettä. Nyt minä juoksen pois Laktoositonta Metsämansikka –jogurttia.”
”Ja …?”
”Ja mitä?”
”Ja mitä muuta sinä söit?”
”En mitään. Eihän SÄÄNNÖISSÄ ole enempää,” selitti Muru. Tonttu, sanoi hänen katseensa. ”Olen tehnyt kaiken, niin kuin on säädetty – ja silti minun on paha olla. Onkohan minussa jotain vikaa?”
”Ei sinussa ole mitään muuta vikaa, kuin että käytät omia aivojasi hemmetin vähän!” Anthony sihisti ilmaa hampaittensa välistä. ”Tziisus!”
Taivas alkoi muuttua vaaleanpunaisen- ja ruskeankarvaiseksi. Pienet pisteet leikkivät pilvien seassa, hyppien ja kuplien kuin kiehuvassa vedessä. Muru räpytti silmiään. Pisteet pysyivät. Taivas tuntui laskeutuvan alaspäin, lähelle Murun kasvoja.
”Nuo ovat vissiin sitten niitä kaloreita,” hän mutisi mietteliäästi.
”Mitkä?” Vaatteet kahisivat ja sammal rahisi, kun Anthony nousi olkapäittensä varaan. Muru tunsi hänen tutkivan katseensa.
”Nuo,” sammalsi Muru. Hän korvissaan alkoi suhista. ”Onpa niitä paljon. Kokoajan enemmän.”
Viimeinen asia, jonka hän siltä illalta muisti, oli Anthonyn askelten tärähtely, keinunta ja käsivarret niskansa ja polviensa alla. Tuntui kummalliselta olla niin lähellä jotakuta.
___________________________________________________________________________________