Psykiatriassa kaikki potilaan oireet saatetaan tulkita vain psyykkiseksi häirilöksi, tai sairaudeksi. On helpompaa tilittää, tai laittaa kaikki jonkin psyykkisen sairauden piikkiin. Sen sijaan huomion ja keskittymisen ulkopuolelle jätetään yksilön elämäntilanteet ja olosuhteet. Niillä ei ilmeisesti ole mitään merkitystä ja vaikutusta yksilön hyvinvointiin?
Maassamme on lukuisia henkilöitä, joille on annettu jopa virheellinen, tai väärä diagnoosi. Ongelma on siinä, että lukuisissa muissakin sairauksissa on samoja oireita. Ja persoonallisuudenpiirteet, tai koetut traumat muistuttavat piirteiltään joitakin psyykkisesti luokiteltuja sairauksia.
Toinen ongelma on vahvasti hierarkiaan ja autoritäärisyyteen pohjautuva systeemi. Asia, jota ei juurikaan esille tuoda. Voiko sellaisissa systeemeissä edistää oikeasti henkistä hyvinvointia? Etenkin, jos sellaisissa järjestelmissä arvotetaan ihmisiä, diagnoosin, tai sosioekonomisen aseman perusteella. Esim. tietyn psykoosidiagnoosin saaneita, ja jotka ovat työkyvyttömyyseläkkeelle, heille ei tarjota julkisella puolella traumaterapiaa, vaikka heillä olisikin traumataustaa. Aiemmin annettu diagnoosi määrittelee hoidon ja kohtelun jatkossakin. Jos jollekin psykoosidiagnoosin omaavalle tulee itsetuhoisia ajatuksia, sitä pidetään sairauteen kuuluvana, eikä lainkaan nähdä, tai oteta huomioon, että kenties potilaan käyttämillä lääkkeillä on osuutta asiaan.
Osalle ei anneta, tai tarjota, kuin pelkästään aiemmin annetut diagnoosit ja lääkemääräykset ( ns. ylläpitohoito). Ilmeisesti siellä ajatellaan, tai kuvitellaan, että niillä lääkkeillä kaikki asiat, ja ongelmat hoituu. Samoin alalla ajatellaan, että kun lääkäri määrää potilaalle lääkkeitä, se riittää ja auttaa potilasta. Psykososiaalinen tuki kutistuu lähinnä sairausidentiteetin, hoitomyöntyväisyyden ja hoitoon sitoutumisen vahvistamiseen. Eikä se ulotu mihinkään muuhun. Sama koskee avopuolta. Se keskittyy liian paljon vain pelkästään voinnin ja lääkitysten käytön tarkkailuun,
Sormet ristissä oleva toiveajattelu ei välttämättä auta niitä, joille tulee lääkkeistä haittavaikutuksia, tai joille on annettu vääriin tulkintoihin perustuva diagnoosi, tai joilla on traumataustaa, tai kokonaan jokin muu, kuin psyykkinen sairaus. Väärä hoito, esim. ME/CFS, tai joissakin muissa neurologisissa, tai autoimmuunisairaksissa voi olla jopa vahingoittavaa, ja viedä sen hyvinvoinnin kokonaan. - Huomion keskittyminen vain sairauksien diagnosoimiseen ei auta myöskään auta niitä, joilla on ongelmia esim. koti, tai kouluoloissa. Sen ns. auttamisen rajoittaminen, sekä keskittyminen ja huomion kiinnittäminen vain joidenkin sairauksien diagnosoimiseen ja lääkkeiden määräämiseen on aivan liian kapeata hoitoa. Jossakin määrin sitä voisi jopa kutsua "olevinaan, tai sinne päin hoitamiseksi".
Aika moni luottaa vahvasti siihen, että meillä toimii diagnostiikka. Itse uskallan väittää, että kyllä sielläkin on tapahtunut ja tapahtuu virheitä. Kukaan ei vaan tutki asiaa tarpeeksi ja riittävän paljon.
Alalla olevat asiantuntijat painottavat vahvasti psyykelääkkeiden säännöllistä käyttöä. Tätä perustellaan "sairauden pysymisellä hyvässä hoitotasapainossa", psyykkeen paremmassa tasapainossa pysymisellä, ns. pyöröovi--ilmiön syntymisen estämiseksi, systeemin kuormittumisen estämiseksi ja hoitomyönteisyyden vahvistamisella. Myös osa alalla olevista asiantuntijoista ( ääriajattelun omaavista) perustelee sitä turvallisuustekijöillä ja niiden parantamisella. Vaikka siitä ei olisikaan mitään varsinaista näyttöä. Olen melko lailla varma, että tieyiltä asiantuntijoilta tullaan näkemään jatkossa ulostuloja esim. lääkitysten määräämisestä pakolliseksi laillisin keinoin. Tästä on ollut joitakin merkkejä ainakin tietyissä medioissa, Joillakin asiantuntijoilla on sellainen vahva, yleistävä näkemys, että psykoosisairauden omaavat ovat ympäristölleen turvallisuusriski. Sellainen ajattelu rikkoo eettisiä sääntöjä ja ihmisten perusoikeuksia ja myös niitä, joille on annettu väärä diagnoosi, joilla ei edes ole välttämättä mitään psyykesairautta. Diagnoosien oikeellisuuksia ei kukaan edes tutki. Koska se päähuomio, mihin yleensä alalla kiinnitytään ja takerrutaaan on siinä, että käyttävätkö diagnosoidut potilaat heille määrättyjä lääkkeitä, Yksilön hyvinvointi laajemmassa mielessä, tai tarkoituksessa ei välttämättä ole keskiössä, eikä prioriteetissa.
Maassamme on lukuisia henkilöitä, joille on annettu jopa virheellinen, tai väärä diagnoosi. Ongelma on siinä, että lukuisissa muissakin sairauksissa on samoja oireita. Ja persoonallisuudenpiirteet, tai koetut traumat muistuttavat piirteiltään joitakin psyykkisesti luokiteltuja sairauksia.
Toinen ongelma on vahvasti hierarkiaan ja autoritäärisyyteen pohjautuva systeemi. Asia, jota ei juurikaan esille tuoda. Voiko sellaisissa systeemeissä edistää oikeasti henkistä hyvinvointia? Etenkin, jos sellaisissa järjestelmissä arvotetaan ihmisiä, diagnoosin, tai sosioekonomisen aseman perusteella. Esim. tietyn psykoosidiagnoosin saaneita, ja jotka ovat työkyvyttömyyseläkkeelle, heille ei tarjota julkisella puolella traumaterapiaa, vaikka heillä olisikin traumataustaa. Aiemmin annettu diagnoosi määrittelee hoidon ja kohtelun jatkossakin. Jos jollekin psykoosidiagnoosin omaavalle tulee itsetuhoisia ajatuksia, sitä pidetään sairauteen kuuluvana, eikä lainkaan nähdä, tai oteta huomioon, että kenties potilaan käyttämillä lääkkeillä on osuutta asiaan.
Osalle ei anneta, tai tarjota, kuin pelkästään aiemmin annetut diagnoosit ja lääkemääräykset ( ns. ylläpitohoito). Ilmeisesti siellä ajatellaan, tai kuvitellaan, että niillä lääkkeillä kaikki asiat, ja ongelmat hoituu. Samoin alalla ajatellaan, että kun lääkäri määrää potilaalle lääkkeitä, se riittää ja auttaa potilasta. Psykososiaalinen tuki kutistuu lähinnä sairausidentiteetin, hoitomyöntyväisyyden ja hoitoon sitoutumisen vahvistamiseen. Eikä se ulotu mihinkään muuhun. Sama koskee avopuolta. Se keskittyy liian paljon vain pelkästään voinnin ja lääkitysten käytön tarkkailuun,
Sormet ristissä oleva toiveajattelu ei välttämättä auta niitä, joille tulee lääkkeistä haittavaikutuksia, tai joille on annettu vääriin tulkintoihin perustuva diagnoosi, tai joilla on traumataustaa, tai kokonaan jokin muu, kuin psyykkinen sairaus. Väärä hoito, esim. ME/CFS, tai joissakin muissa neurologisissa, tai autoimmuunisairaksissa voi olla jopa vahingoittavaa, ja viedä sen hyvinvoinnin kokonaan. - Huomion keskittyminen vain sairauksien diagnosoimiseen ei auta myöskään auta niitä, joilla on ongelmia esim. koti, tai kouluoloissa. Sen ns. auttamisen rajoittaminen, sekä keskittyminen ja huomion kiinnittäminen vain joidenkin sairauksien diagnosoimiseen ja lääkkeiden määräämiseen on aivan liian kapeata hoitoa. Jossakin määrin sitä voisi jopa kutsua "olevinaan, tai sinne päin hoitamiseksi".
Aika moni luottaa vahvasti siihen, että meillä toimii diagnostiikka. Itse uskallan väittää, että kyllä sielläkin on tapahtunut ja tapahtuu virheitä. Kukaan ei vaan tutki asiaa tarpeeksi ja riittävän paljon.
Alalla olevat asiantuntijat painottavat vahvasti psyykelääkkeiden säännöllistä käyttöä. Tätä perustellaan "sairauden pysymisellä hyvässä hoitotasapainossa", psyykkeen paremmassa tasapainossa pysymisellä, ns. pyöröovi--ilmiön syntymisen estämiseksi, systeemin kuormittumisen estämiseksi ja hoitomyönteisyyden vahvistamisella. Myös osa alalla olevista asiantuntijoista ( ääriajattelun omaavista) perustelee sitä turvallisuustekijöillä ja niiden parantamisella. Vaikka siitä ei olisikaan mitään varsinaista näyttöä. Olen melko lailla varma, että tieyiltä asiantuntijoilta tullaan näkemään jatkossa ulostuloja esim. lääkitysten määräämisestä pakolliseksi laillisin keinoin. Tästä on ollut joitakin merkkejä ainakin tietyissä medioissa, Joillakin asiantuntijoilla on sellainen vahva, yleistävä näkemys, että psykoosisairauden omaavat ovat ympäristölleen turvallisuusriski. Sellainen ajattelu rikkoo eettisiä sääntöjä ja ihmisten perusoikeuksia ja myös niitä, joille on annettu väärä diagnoosi, joilla ei edes ole välttämättä mitään psyykesairautta. Diagnoosien oikeellisuuksia ei kukaan edes tutki. Koska se päähuomio, mihin yleensä alalla kiinnitytään ja takerrutaaan on siinä, että käyttävätkö diagnosoidut potilaat heille määrättyjä lääkkeitä, Yksilön hyvinvointi laajemmassa mielessä, tai tarkoituksessa ei välttämättä ole keskiössä, eikä prioriteetissa.
Vastaukset 325
Vanhimmat
Lääkkeet ei ole ratkaisu ongelmien juurisyiden poistoon. Ne saattavat ainoastaan helpottaa oireita.
Ihmisen elämäntilanteisiin ja olosuhteisiin voi eniten vaikuttaa vain ihminen itse.
Kukaan muu ei pysty muuttamaan toisen ihmisen olemista oman itsen kanssa, itse on tultava itsensä kanssa toimeen.
En jaksanut tuota koko aloitusta lukea, koska tämä sama henkilö kirjoittaa monia kertoja täysin samanlaista tekstiä, eli sisältö on ennalta arvattavissa.
Elämäntilanne ja olosuhteet eivät muutu sillä, että velloo jatkuvassa negatiivisessa maailmassa voivotellen tapahtuneita ja kokemuksiaan. Se, että kirjoittaa aamusta, illasta, öisin, samanlaista negatiivista tuotosta, ei luultavimmin saa vointia yhtään paremmaksi, kenties päinvastoin.
Olisi hyvä pysähtyä miettimään, mitä voisin itse tehdä oman hyvinvointini korjaamiseksi. En tarkoita pahalla, mutta kannattaa pohtia.
No pointti tossa on se et, esim terapiaa ei saa kovin helpolla vaikka tarvetta olis jos tietyt diagnoosit. Valitettavasti kaikkea ei pysty tekemään itse ilman ammattilaisen apua
Ei tietenkään ihan kaikkeen yksin pysty, mutta voi ainakin tehdä sen verran, mihin pystyy.
Sähköhoito on tehokkaampi kuin terapia
Sähkö ei kelpaa sairaudentunnottomalle, kun sähkölle ei voi ipittää vastaan.
Jos sinä haluat kustantaa minulle turhan terapian, niin voit lähettää rahaai suoraan minulle. Ei me siihen verottajaa tarvita väliin.
Miten voit etukäteen tietää, että terapia olisi turha ?
Ei siitäkään silti kaikki hyödy.
Kuulostat psykoottiselta tekstisi perusteella. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin.
On epätavallista ajatella tietävänsä että sama anonyymi kirjoittaa toistuvasti samoja asioita jonnekin.
Äkkiseltään voisi kuulostaakkin epätavalliselta, mutta totuushan on, että jokaisen ihmisen ajatukset ovat hyvin yksilöllisiä. Siksi myös jokasien ihmisen ajatusvääristymät ovat hyvin yksilöllisiä, ne ovat kuin sormenjälki.
Eli joka kerta kun ihminen tuuttaa tänne ajatusvääristymänsä tuotteen, niin hän myös identifioi itsensä.
Jostain kumman syystä nämä samat helposti tunnistettavat ja yksilöitävät ajatusvääristymät toistuu kerta toisensa jälkeen samansisältöisissä postauksissa. Esimerkiksi tätä vastaavan tyylistä aloituspostausta taitaa tulla noin kerran viikkoon, samalta tuottajalta.
En tietenkään pysty lukemaan ajatuksia, että miksi samat ihmiset tehtailevat samaa "ajatusvääristymää" olevinaan "uusina" postauksina. Kuvittelevatko he, kuten anon00066 että heitä ei tunnistettaisi, ja spämmäämällä ajatusvääristymää saataisiin joku hyöty X.
Niin tai näin, niin parissa vuodessa tämän foorumin tekstit on menneet niin "kieroutuneiksi" että täällä ei montaa vakiokeskustelijaa ole. On vain kourallinen helposti tunnistettavia "anonyymeja"
Lääkäri voi auttaa vain sairauden hoidossa, ei muussa.
Elämäntilanteet ja olosuhteet, joihin olet joutunut tai itse itsesi ajanut, eivät kuulu lääkärille. Menneisyyttä ei voi muuttaa kukaan. Itse tiedät, mitä haluat. Voisitko muuttaa elämäntapaasi terveellisemmäksi?
Menneisyyttään ei voi muuttaa, mutta tulevaisuudestaan voi tehdä erilaisen kuin menneisyys.
Se on totta että psykiatrinen hoito/kuntoutus on romahduttanut me/cfs potilaitten kohalla voinnin ja kunnon lopullisesti täysin vuodepotilaaksi.
Psykiatria kun ei osaa tunnustaa/ymmärtää me/cfs sairautta oikeen niin ne kehottaa toteuttamaan haitallisia hoito ohjeita mikä ei me/cfs potilaan kohalla toimi ollenkaan vaan romahduttaa voinnin ja kunnon kokonaan?
Ilman psykiatrista hoitoako vointi ja kunto olisi pysynyt hyvänä ?
Tunsin takavuosina yhden ihmisen, joka kärsi kyseisestä vaivasta, hän ei saanut edes psykiatrista apua ja hänen vointinsa meni koko ajan huonommaksi. Sitä en tiedä, miten lopulta oli käynyt, kun tiemme erosivat.
Kumpi vointi meni huonommaksi?
Me/cfs on enempi fyysista kuin psyykkistä.
Me/cfs potilaat on tosi herkkiä reagoimaan psyyke lääkkeiden kemiaan.
Esim mulla psyyke lääkkeet vaan huononti vointia.
Ja samoiten myös psykoterapiakin voi huonontaa me/cfs tilaa.
Meni fysiikka heikoksi, kun ei jaksanut kuin maata, mutta samaa tahtia se haittasi psyykkisestikin, eli psyykekin kärsi. Ei ihmistä ole luotu makaamaan sängyn pohjalla jatkuvasti. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen "eläin", laumatyyppi, jolle yksinolo tuo ajan myötä ongelmia, psyykkisiä nimenomaan. Jos on muuten terve, fysiikasta pystyy pitämään huolta myös yksin. Psyykkinen puoli on sitten eri juttu.
Miksi muka ei psyykkisesta voinnista ei voi huolta pitää yksin?
On se ainaki minulta onnistunut.
Jos oot sängyn pohjalla yksin voi olla vähän vaikeeta
Psykoterapia olisi uuvuttanut sitä vaan lisää.
Miten niin ? Mitä vikaa psykoterapiassa on ? Monet ovat siitä hyötyneet.
Me/cfs potilaat ei välttämättä hyödy.
Me/cfs potilaana olen ollut psykoterapiassa ja se vaan uuvutti lisää.Parempi vointisena menin mutta huonompi vointisena lähin.
En mä sielä loppupeleissä käynyt muuta kun sen takia että sai kuntoutustuen kun se kuulu kuntoutustuen saamisen ehtoon.
Ketään ei saa pitää syyllisenä mihinkään ennen kuin asia tutkittu ja vahvistettu, kaiken laiset ennusteet ovat siten kielletty. Ei pidä maalailla piruja seinille, ja jonkun etu ei saa olla muiden päänmeno, eli jos yhden psyykosirikoksen estäminen ei saa olla 100.000:hen elämisen mahdollisuuksien menetys, tämä on rikosoikeuden periaate jota on syytä soveltaa myös "lääketieteeseen" eli psykiatria-huuhaahan.
Jos psykiatria-pelleillä on niin kova tarve estää rikoksia, miksi he eivät laita loppuiän lääkitystä jokaiselle rikoksesta tuomitulle. Ja kuinka moni psykiatrian uhri on syyllistynyt rikokseen.
Kaikki länsimainen kusetus perustuu hegeliläiseen teesi-antiteesi-synteesi perustaiseen ongelma-reaktio-ratkaisu-propagandaan, luodaan turvallisuusuhan olkiukko, johon sitten luodaan turvallisuuden palauttava "ratkaisu", ja "ratkaisu" ratkaisee turvallisuusuhan jota ei ole edes olemassa! Tässä propagandamenetelmässä asetetaan ensin tavoite ja visio, joka sitten oikeutetaan uhalla ja "ratkaisu" palvelee tavoitetta.
Tässä asiassa metodi etenee sen luomisen suhteen:
1. Tavoite, kontrollin väline
2. Menetelmä, ihmisen lamaavat kemikaalit
3. Olkiukko joka oikeuttaa muutoin väkivaltaisen ihmisoikeusrikoksen, yleisesti psykologinen yksilön turvallisuusuhka, kuten kuvitteellinen murhaaja-hullu (kts. es. psyko-elokuva)
Eli psykiatria, ihmisten kontrolliväline, laajemminkin ja systemaattisesti on luonut turvallisuusuhka-olkiukkoa vuosikymmeniä. Psykiatriaa ennen tämä olkiukko oli esim. noita.
Kuinka sitten tätä metodia käytetään käytännössä yksilön väkivaltaiseen kontrolliin
1. Murhaaja-hullun olkiukkoleima, mainitsematta sanaa "murhaaja", asetetaan ihmiseen "diagnoosilla". Murhaaja assosioituu ihmiseen luodun olkiukon kautta.
2. Turvallisuusuhka-tilanteen ratkaisee "lääkitys", eli ihmisen lamaava kemikaali.
3. Metodin käyttäjä on päässyt tavoitteeseensa, ihminen on "kontrolloitu" ja tämän elämä osana yhteiskuntaa on estetty. Ihminen on eristetty yhteiskunnasta.
Oleellinen kysymys asiassa on, miksi ihminen eristetään yhteiskunnasta? Vastaus löytyy niin erilaisten yhteiskunnallisten kuin pienempienkin piirien ongelmien "siivoamisesta" ja päivänvaloa kestämättömien asioiden ja rikosten pois pyyhkimisestä, kuin myös poliittisista ja sairaista yhteiskunnallisista pyrkimyksistä.
Ja vaikka akuutisti ajankohdassa ei olisi laajemmin tarvetta tämän psykiatrisen metodin käyttämiselle, täytyy tätä järjestelmää ylläpitää "pahan päivän varalle", ja se vaatii jatkuvia uhreja, joita syntyy pienempien piirien "siivoamistarpeista", joita psykiatria täyttää mittatilaustyönä. tai ihan vain satunnaisesti valikoituja psykiatrian "ylläpitouhreja".
Niin tai miksi vastaavasti, vakavasti psyykkisesti sairas ihminen, joka on joutunut lääkäriin terrorisoituaan läheisiään päästetään lääkäristä resepti kourassa jatkamaan tekosiaan?
Ehkä maailma vain on hemmetin epäreilu paikka sen oikean uhrin näkökulmasta.
Samaa voisi kysyä myös toisinpäin, että miksi esim. vakavien rikosten kohteeksi joutuneita, tai heidän läheisiää ei auteta tarpeeksi ja riittävästi systeemissä?
Esim. jos jollekin on annettu aiemmin historiassa jokin psykoosidiagnoosi, niin häntä ei kuunnella, ymmärretä, eikä välttämättä edes uskota. Vaan kohdellaan jonkin tietyn diagnooosin edustajana. Monelle on "annettu" systeemin puolelta lähinnä vain ne koko elämänajaksi leimaavat diagnoosit ja elinikäiset "ylläpitolääkitykset". Ja siinä oikeastaan se kaikki. Mitään muuta sieltä ei apua itselleen lähtenyt välttämättä saa. Ja jos joku kuvittelee, että sillä tavalla hoidetaan kaikki yksilön ongelmat, niin sitten on jotakin pielessä.
Ja jos se jonkun mielestä riittää, tai pitäisi riittää, tai että ne pelkät lääkitykset edistävät kokonaisvaltaisesti hyvinvointia ja terveyttä, niin sitten täytyy ihmetellä. Se, mitä olen viime vuosina vähän seurannut uutisointia, niin aika tavalla alan puolelta painotetaan sitä lääkkeiden käyttöä ja korostetaan potilaan sitoutumista hoitoon. Sen sijaan ilmeisesti systeemissä ei ole ( tai ei nähdä) näköjään mitään tarvetta uudistaa hoitolinjauksia ja käytössä olevia metodeja?
Tämä on niitä asioita, joita ei valtamediassakaan kovin paljon tuoda esille. Se, että kohtelu on aika eriarvoistavaa etenkin julkisella puolella. Siihen eriarvoiseen kohteluun vaikuttavat niin diagnoosit, kuin sosioekonominen asema. Valitettavaa, mutta totta. On paljon asioita, ja epäkohtia, joita ei käsitellä julkisesti, eikä alan piirissäkään, vaikka niitä siellä on. Yksi taustalla vaikuttava asia on se, että systeemi ja sen toimintatavat ovat aika paljon hierarkiaan ja autoritääriseen ajatteluun pohjautuva.
Ihmiset syyttelevät liikaa itseään, siinä se ongelman ydin on. Kannattaa miettiä.
Ei psykiatria voi estää rikoksia koska rikollisuus ei ole lähtöisin mielisairudesta.
Se on synnin lankeemuksen seurauksia.Rikollisuus lähtee ihmisen perisynnin turmelemasta mielestä.
Perisynnin turmelus on ihmisessä hautaan asti.Ihan turha kuvitella että psykiatria voisi poistaa ihmisestä synninturmelusta.
Olipa idea....
Itse syyllistyin väkivaltarikokseen, kun oli lääkitykset päällä, ja samanaikaista alkoholin käyttöä.
Ei lääkkeet ole ratkaisu kaikkeen, eikä kaikille.
Tämä ei ole uskovaisten palsta uskon asioita ja syntejä varten, ne keskustelut on omilla palstoillaan.
No ei ole.
Ei tämä ole kyllä mikään päihde palsta myös mutta paljon täälä kuiteski päihteistä keskustellaan.
Päihde- ja mielenterveysongelmat kulkevat valitettavasti aika voimakkaasti ns. käsi kädessä.
Enkä nyt tarkoita, että niin olisi ihan jokaisella, ei tarvitse alkaa siitä kenenkään inttämään tässä vastaan.
Uskonasiatkin kulkevat aika voimakkaasti käsikädessä mielenterveysongelmaisilla vaikkakaan niistä kovin paljon tuoda täälä esille.
Saavatkin kulkea, kunhan ei mene överiksi. Alkoholin käyttökään ei ole ongelma, jos se ei mene överiksi. Voisi sanoa, että rajansa kaikella, ja kaikessa.
Ihmiset varmaanki täälä ärsyyntyy uskonasioista herkemmin kuin päihdekeskustelusta.
Perisynti, ja rikosoikeus voidaan unohtaa koska vain tahallinen teko on rikos, toki myös huolimattomuus jos niin on päätetty.
Determinismi on yläluokan "väistämättömän" aseman puolustus. Samalla se tekee tyhjäksi psykiatrian ihmisoikeusrikoksen, psykiatria vain on maailman väistämätön ilmentymä.
Mutta tosimaailmassa psykiatria on yksi maailman historian kieroimmista rikoksista, tahallinen sellainen.
Holistisesti tarkastellen kaikki keskustelun aiheet vaikuttavat toisiinsa ja limittyvät keskenään. Ei ole mitään jonkin asian erillistä saareketta. Tämä on aika selvää ontologian näkökulmassa, että "maailma" sisältää kaikki muut entiteetit.
Sosiaaliset seikat eivät ole psyykkeen alaa. Juuri tässä nähdään kuinka nurkkia siivotaan psykiatrian avulla, kun ongelman ratkaisu kuuluisi sosiaalisektorille ja laajemmin sosiologian aihepiirii.
Nykyään tuntuu, että vähän jokainen ärsyyntyy turhan herkästi mistä tahansa.
Uskovaiset tuppaavat tyrkyttämään uskoaan muillekin, mutta esim. alkoholistit eivät tuputa muille alkoholismia.
Ehkä siinä on yksi syy, miksi uskon asiat voi saada jotkut ärsyyntymään, kun on heitä, jotka sitä tuputtavat.
Mikä on "yläluokka" ?
Ei tuollaisesta voi puhua ainakaan ihmisyyden osalta, ihmiset on samanarvoisia, menee elämässä sitten heikommin tai paremmin. Jokaisella on kuitenkin ihmisarvo.
Kun itsellä on paha olla, on luultavasti kovin helppoa syyttää asiasta ympäristöä, yhteiskuntaa, psykiatriaa, ym.
Vaikka se syyllisyys kaivertaakin eniten omaa mieltä, sairas usein syyttää pohjimmiltaan itseään, koska kokee itsensä olevan jotenkin viallinen ja huonompi ihminen. Jota hän ei todellakaan ole, hänellä on vain sairaus (siis jos on).
Jos joku tuo uskon asioita esille.Ei se aina automaattisesti tarkoita että se olisi tyrkyttämistä.
Jotkut voi toki tyrkyttääkin mutta ei kuiteskaan kaikki.
Se on tosi ikävä, miten sitten sellaiset ihmiset joilla on se sairaudentunto, jää niin herkästi niiden sairaudentunnottomien "mölyapinoiden" varjoon, eivätkä oikein koskaan saa sitä tarvitsemaansa apua, jolla he voisivat päästä elämässään eteenpäin.
Oman hyvinvointisi pystyt takaamaan vain sinä itse! Ei sinun hyvinvointisi voi olla kenenkään muun vastuulla, ellet ole aivan vauva.
Joogaamaan ainakin kannattaa ryhtyä oli tilanne mikä tahansa, aina se rentouttaa. Ilmaista joogaakin löytyy ainakin Helsingissä, mm Vallilasssa Sammatintie 2 sunnuntaisin klo 19.00.
Homeopatiasta on aina jonkin verran apua ja pysyvämmin kuin tavallisilla lääkkeillä.
Henkisyyteen pitäisi panostaa, kun ihminen ei ole pelkkä fyysinen ja psyykkinen tai edes taloudellinen olento, vaan myös henkinen. Eli sitä pitäisi kehittää. Tutkimusten mukaan joogaa ja meditointia säännöllisesti harjoittavat eivät juuri sairastu psyykkisesti, ja toisaalta niistä on apua jos on jo sairas.
Toisten auttaminen auttaa aina myös itseä. Selvännäkijätkin voi selitellä syvällisemmin mistä ongelmat johtuvat, joka auttaa selviämään niistä helpommin. Terapiassakin kannattaa käydä, mutta usein ei sentään ole pakko ottaa lääkkeitä. Itse aikoinaan kieltäydyin, ja selvisin maanis-depressiivisyydestä homeopatian ja meditaation ja joogaliikkeiden keinoin. Kiirtan on erittäin tehokas keino pitää mieliala koholla, Baba Nam Kevalam https://www.youtube.com/watch?v=5j7cPuwvUrQ
Mikäli tämä yksilö on lääketeollisuuden edustaja millään tavalla niin hyvinvointi lisääntyy muussa tapauksessa ei.
Hyvinvoinnin voi saada lisääntymään ihan itse, ei kukaan muu voi siihen kovin paljon vaikuttaa.
Suomessa arvioidaan olevan noin 50 000- 60 000 skitsofreniaa sairastavaa, tai kyseisen diagnoosin saanutta. Joukossa on varmasti niitäkin, joilla ei ole oikeasti tätä kyseistä sairautta. Heidän oireitaan, olemusta, persoonallisuutta, tai käytöstä on tulkittu väärin. Osalla heistä on traumataustaa, eli traumaattisia kokemuksia, jotka on sitten tulkittu väärin ja laitettu jonkin psyykkisen sairauden tiliin.
Jotkut asiantuntijoista uskovat, että psykoosissa oleva henkilö voi syyllistyä henkirikoksiin. Silti esim. mikäli tuo pitäisi paikkansa, silloin henkirikoksia pitäisi tapahtua enemmän, lähes joka päivä. Eli kyseinen väittämä jää vaille todisteita ja näyttöä.
Tässä kohtaa on myös pakko tuoda esille, että suurin osa henkirikoksiin syyllistyneillä ei ole mitään mt-diagnoosia. Eli heille ei ole annettu mitään mielenterveydenhäiriön diagnoosia. Toki eihän se mistään terveestä toiminnasta kerro.
Itse välttäisin yleistämistä ja tarpeettomien/aiheettomien pelkojen lietsomista ja levittämistä. Ja jos esim. asiantuntijat kannattaisivat lääkitysksen asettamista pakolliseksi lain keinoin, niin ei sekään olisi oikein. Sillä ei pystytä juurikaan estämään ennalta henkirikoksia.
Lisäys edelliseen tekstiin: Suurin osa henkirikoksista on joko järjestäytyneen rikollisuuden aikaansaamaa, päihteiden käytön ja riitelyn seurauksena aiheutuneita, tai sitten parisuhteessa tapahtuneita.
Huomattavasti harvemmin teon taustalla on mt-ongelma. Vaikka niitäkin on toki tapahtunut, niin prosentuaalisesti niitä on huomattavasti vähemmän.
Jos ihmisellä on mielenterveys tasapainossa, hänestä ei tule rikollista, ei alkoholistia, hän ei riitele turhista, ja parisuhteissakin sujuu yhteiselo kaiken kaikkiaan paremmin.
Kerroit edellisessä kommentissasi, ettet lietso, etkä levitä näihin asioihin liittyvää, mutta mikä tuo nyt sitten oli ? Toki meillä kaikilla on omat näkemyksemme elämään ja muuhunkin.
Jos ihminen ei olisi paratiisissa koskaan langennut syntiin.Ei meillä olisi mitään näitä ongelmia.Mielenterveysongelmia tai rikollisuutta ja alkoholismia.
Syntiin lankeemuksen seurauksia nämä on.
Vaikka olisi kuin mielenterveys taspainossa se ei takaa sitä tuleeko ihmisestä rikollista tai alkoholistia.
Ei tartte olla ees mt-vikaa. Osalla neuroepätyypillisistä on vihanhallinta yms ongelmia
Kertoohan se jonkinlaisesta mt-ongelmasta, jos kuvittelee olleensa paratiisissa ja langenneensa siellä syntiin. Tai että joku toinen olisi ollut. Ei ole tervettä ajattelua.
En ole ite kuvitellut sielä olevansa.
Aadam ja Eeva sielä on ollut.
Sä oot siis sitä mieltä että Raamattu on mt-ongelmaisten kirjoittama kirja kokonaisuus?
Ethän sä voi tietää, mitä mieltä olen mistäkin, en väittänyt olevani mitään mieltä vaikkapa siitä Raamatusta.
Saan olla siitä, tai mistä tahansa asiasta ihan sitä mieltä mitä haluan, ja toiset saa olla sitä mieltä, mitä itse haluavat.
En maininnut kirjasta mitään, ainoastaan kuvitelmasta ja luulosta.
Paratiisi tarina on nimeenomaan Raamatussa.
Se ei ole minun luuloista lähtöisin.
En ole väittänytkään sinun luulleesi mitään, ole rauhassa.
Vihjasit ainakin.
No en vihjannut.
Neuroepätyypilliset ynnä psykiatria tapaukset ovat täyttä skeidaa.Mitään objektiivista näyttä ole näille tapauksille.
No ADHD ja muut oppimisvaikeudet on kyllä ihan totta
Nidot mielenterveyden ja psyykelääkkeet yhteen, et erottele mitään sairauksia kysymystä esittäessäsi. Eli oletan, että olet taas sama skitsofreniaa sairastava (halventamatta sairauden puolesta), mutta et edes yritä kysyä oman asiasi kautta mielipidettä, vain näiden jatkuvien samankaltaisten ympäripyöreiden aloitusten muodossa asian ilmaiset, eli muka kysyt, mitä mieltä yleisesti ihmiset ovat näistä lääkkeistä, kuin kaikki olisivat samnlaisiakaan? Miten palvelee ihmisten henkinen tuki sinua, jos ne tukevat ihmiset eivät edes tiedä, mitä sairautt a täällä tukevat? Suurin osa luulee täällä puhuvansa SSRI-lääkkeitä vastaan
Psykiatrian tuomitsemisen ymmärrän, mutta jos haluat oikeaa vastakaikua asiallesi, linkkaa mukaan edes jotain, mikä tukee suurinta ongelmaasi "psyykelääkkeiden" suhteen, mutta ehkäpä liian laaja aihepiiri kaikki nitoa tosta vain yhteen.
Pystyisikö sairaudentunnottmat ihmiset täyttämään foorumeita ajatusjätteellään jos psyykelääkitys takaisi yksilön hyvinvoinnin?
Ketjua lukiessa tulee väkisin mieleen, että kehitystä tarvitaan uusien ja tehokkaampien lääkkeiden saamiseksi.
Pelkästään lääkkeet eivät tule koskaan olemaan ainoa ja paras hoitokeino psyykkisiin ongelmiin, vaikka keksittäisiin millaisia lääkkeitä. Jos psyyke haluttaisiin kaikilla tasaiseksi niin ettei siellä koskaan tuntuisi pahalta,, olisi ihminen varmaankin tainnutettava koomaan, ettei päässä liikkuisi yhtään mitään ajatuksia, eikä tunteita, ym.
Lääkkeet eivät muuta ihmisen kykyä ajatella itseään, itsestään, ympäristöään, tunteiden käsittelyn taitoa, jne. jne. Ne on opeteltava jollain muulla tavalla.
Pystyisitkö Sinä tulemaan ulos sieltä laatikkomaisesta, tai putkimaisesta ajattelusta? Että jollekin annettu diagnoosi on välttämättä edes oikea? Niinhän Sinä uskot, tai oikeammin luulet.
Tiettyjen totuutena pidettyjen asioiden kyseenalaistaminen on joskus osoitus älykkyydestä.
- Eli Sinä siis uskot lääkkeiden kaikkivoipaisuuteen, ja siihen, että auttavat yksilöä jokaisessa yksilön ongelmassa? Silloin Sinä ajattelet aika putkimaisesti.
On aika lailla tunnettua, että psykiatria pohjautuu diagnoosi ja lääkekeskeiseen ongelmien lähestymiskulmaan. Lähestulkoon kaikki käytössä olevat hoitometodit ja linjaukset pohjautuvat näihin. Vika on vain siinä, että lähes jokaisella palveluihin hakeutuvalla, tai sinne lähetetyllä on elämässään muitakin ongelmia, ne voi olla ihan mitä tahansa. Mutta jos jokin taho keskittyy vain ja ainoastaan ongelmien "hoitamiseen" antamillaan diagnooseilla ja lääkkeillä, niin se on aika lailla selvää, että eihän niillä ratkaista ja selvitetä esim. yksilön talous, tai ihmissuhdeongelmia, kiusaamista, yhteisön ulkopuolelle jäämistä, tai syrjäytymistä. Ongelmia on toki muitakin. Joillakin on ristiriitoja omien läheisten kanssa. Mutta psykiatriassa nämä asiat jätetään lähes poikkeuksetta kaiken huomion ulkopuolelle.
Tässä nyt tullaan siihen sanaan hyvinvointi ja sen edistäminen. Riittääkö Sinun mielestä kaiken hyvinvoinnin ja terveyden edistämiseksi se, että elämässään ongelmissa olevalle annetaan ja tarjotaan "kaikeksi avuksi ja tueksi" vain ja ainoastaan jotakin tilaa määrittelevät diagnoosit ja hoidoksi annetaan lääkkeitä.
Ja sitten yksi todellinen ongelma liittyy olennaisesti tuohon diagnosointiin, että siihen joskus sotketaan yksilön persoonallisuudenpiirteet, koetut traumat ja niiden aiheuttamat oireet, tai sitten sekotetaan somaattisten, neurologisten ja esim. ME/CFS sairauden tuottamat oireet. Eli osalle on annettu kokonaan persoonallisuudenpiirteiden ja muiden asioiden tuottamista oireista tehty ylitulkintainen, ja väärä diagnoosi.
Jos joku uskoo diagnosoinnin erehtymättömyyteen, niin silloin on jo kyse jostakin plasebosta, jostakin palvomisesta, eli lähestulkoon uskonnosta. Sellaista ihmistä, eikä tahoakaan ei ole olemassakaan, joka olisi aina oikeassa, tai erehtymätön. Ihan vaan pieneksi vinkiksi. Tämä on muuten oikeasti totta.
Tietynlaisesta vain "yhteen ainoaan, oikeaan totuuteen uskomisesta" pitää luopua. Se on laatikkomaista ja putkimaista ajattelua.
Tietynlaisena vastauksena keskustelunotsakkeeseen kuuluu minun mielestä, että vastaus on ehdottomasti ei. Koska esim. SSRI- lääkkeistä on jo näyttöä niiden haitallisuudesta joidenkin kohdalla ja tulevaisuudessa tullee tulemaan lisää todisteita myös neuroleptien osalta, että ne eivät välttämättä hyödytä, tai auta jokaista yksilöä, jolle niitä määrätään.
Omalla kohdallani lääkitys pahensi vain entisestään mm. väsymystä, alensi merkittävästi toimintakykyö ja ajoi haittavaikutusten myötä alkoholismiin. Lopetettuani lääkkeiden käytön, niin vointi parani ja itsetuhoisuus ja alkoholismi vähenivät merkittävästi. Näitä asioita, kuten lääkkeiden haittavaikutuksia ei tuoda minun mielestäni tarpeeksi esille. Käypähoitosuositukset eivät ole kaikilta osin minun mielestä oikeutettuja ja reiluja tiettyjä potilasryhmiä kohtaan.
- Jos yksilön ongelmia tarkasteltaisiin ja käsiteltäisiin laajemmassa perspektiivissä, se olisi edistyksellistä. Psykiatriassa on jumiuduttu vain siihen diagnoosi ja lääkekeskeiseen ajatteluun ja ratkaisukeinoon. Ja kuviteltu sen ratkaisevan kaikki yksilön ongelmat. - Tai että vain se hoidon pohja ja linja edistää yksilön henkistä hyvinvointia ja terveyttä. Toivoisi jokaiselta vähän enemmän avartavampaa ajattelua.
Ja jos joku uskoo, että se edellä mainittu hoidon pohja, tai linjaus on oikea, silloin olisi syytä pohtia asiaa vähän tarkemmin ja stereotypisesti ajattelusta irrottautuen. Jotkut ajattelevat niin, että diagnoosi määrittelee ihmisen kokonaan. Se on nimenomaan sitä stereotypistä ja jopa rasistista ajattelua.
Kyseenalaistaminen ja itsekritiikki on jokaisen tieteen kannalta olennaisen tärkeää, muuten mikään tiede ei mene koskaan eteenpäin ja kehity. Tämä on kiistaton fakta.
Diagnoosilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että ihmiselle ei mene puhe perille.
Vain lääke voi pelastaa sen, ettei sellainen ihminen terrrorisoi ja tuhoa läheisiään.
Lääke voi toki pelastaa sen ettei terrorisoi laheisiään.Mutta jotkut sitä kyllä tekee lääkkeissäkin.
Lääkkeillä kun jotuu pelastaan näitä tapauksia niin lääkken käyttäjä joutuu maksaan kovan hinnan.Se on 20-25vuotta ainut kertasta elämää pois.
Jostain syystä monet kouluampumiset ulkomailla mitä on tapahtunut niin tekiät on ollut psyykelääkkeitten käyttääjiä.
Miksi psyykelääkket ei pelastanut niiltä teoilta?
Kukapa se haluaisi jonkun vakavan sairauden itselleen. Se vaan tulee.
Länsimaiseen oikeuskäsitykseen kuuluu, että ihmisen pitää tehdä ensin rikos, ennen kuin hänet tuomitaan. Eli pelkkä "Hulluus" ei riitä siihen että hänet vangitaan etukäteen.
Mielenterveysongelmien ("hulluuden"??) takia ei vangita ketään. Sairaalaan sairaat voidaan laittaa, ei vankilaan. Vankilaan voidaan tuomita rikoksen tehneitä ihmisiä.
Sairaus ei ole rikos.
Eli sinä uskot, että kaikki liittyy lääkkeisiin, jotta saisit lääkehaitta uskontosi mahtumaan kuvaan mukaan?
Minä uskon, että jokaisella on oikeus aikamme parhaaseen hoitoon, riippumatta siitä, mitä se on. Jos mikään muu ei auta kuin lääkeet, niin en näe mitään syytä ettei niitä silloin voisi käyttää.
Ei se niin vaan tule kenellekkään.
Eiköhän se ole kaikki omalla hölmöyksillä ne hommannut itelle.Mielisairaus ei tule jos osaa elää oikein.
Kyllä se mielisairaala on vankila sairaalan kaavussa.
Sinne vangitaan mm polittisesti toisinajattelioita.Niille keksii tietysti eka diagnoosin.Polittiisesti toisinajattelia on kuulemma vaarrallinen muille politikoille.
Kriteerit eivät sitä huomioi vaan lähtevät liikkeelle siitä että yksikin ajatus otetaan huomioon. Siinä ei auta syödä 5×päivässä, liikkua viikoittain suositeltua määrää ja nukkua riittävästi jos yksi ajatus poikkeaa toisen mielestä siitä mitä on hyvä elämä.
Vaikka omilla elämäntavoilla voikin paljon vaikuttaa omaan hyvinvointiin, niin valitettavasti jotkut ihmiset vain saavat mielisairauden, eivätkä mahda sille mitään, vaikka tällä foorumilla ihmiset väittäävätkin muuta.
Kukaan ei pysty lukemaan edes yhtä toisen ihmisen ajatusta.
Sairas ihminen vain kuvittelee ettei hänen sairaus näy tai tunnu päällepäin, vaikka he sairaudentunnottomuudessaan aiheuttaa vakavia ongelmia ympäristöön, niin puheilla kuin teoilla.
Jos se paras hoito on sitä, että potilaalle annetaan koko loppuelämän kestäväksi ajaksi leimaavat diagnoosit ja terveyttä ja hyvinvointia enemmänkin heikentäviä lääkkeitä, tulee lääkkeiden haittavaikutusten myötä niiden käyttäjälle lisää uusia sairauksia ja kaikki, mitä siltä hoitotaholta annetaan jääkin vain siihen, niin sitten voi hyvällä syyllä kritisoida.
Oletan, että olet hyvin psykiatria ja lääkeuskovainen. Luotat heihin ja lääkkeiden kaikkivoipaisuuteen, kuin vuoreen. Mutta kiistaton fakta on se, että pääasiassa psykiatrian puolelta ei anneta systeemiin joutuvalle, kuin olematonta hoitoa, tai psykososiaalista tukea. Viimeksimainittuakin annetaan vain sairausidentiteetin, hoitomyöntyväisyyden ja hoitoon sitoutumisen vahvistamiseen. Mutta sen ulkopuolelle jätetään lähestulkoon 90 %: ttia jokaisen ihmiseen elämään kuuluvat asiat, niin elämän olosuhteet, aiemmin tapahtuneet asiat, kuin nykytilanne. Psykososiaalista tukea ei anneta, jos esim. yksilöllä on ongelmia omissa ihmissuhteissa omien läheisten kanssa.
Edelleen kysyn, että missä on se todellinen hyöty käyttää mt-palveluita, tai lääkkeitä, etenkin, jos niiden pitkäaikaisesta käytöstä tuleekin käyttäjälle enemmän haittaa, kuin hyöytyä? Koska esim. käypähoitosuositukset kannattavat ja kehottavat tietyn diagnoosin saaneita käyttämään neuroleptejä psykooseja ennaltaehkäisevästi.
Voin vakuuttaa, että kun jouduin systeemiin, niin siellä jätettiin huomiottaa selvät ME/CFS sairauden oireet. Kaikki tulkittiin ja liitettiin aika tarkoituksellisesti jonkin tietyn psyykkisen sairauden tiliin. Ja kuinkas sitten kävikään? Käytin neuroleptejä noin 10 vuoden ajan ja haittavaikutusten ( mm. väsymyksen paheneminen, akatisia ja anhedonia) myötä sairastuin alkoholismiin. Ja eikö ole merkillistä, että kun lopetin neuroleptien käytön, niin väsymys väheni ja alkoholin käyttö katosi? Mitenkä hra ja rouva professori sen selittää? Antaa tulla vaan hyviä selityksiä.
Minulle ei ollut kyseisistä lääkkeistä oikeastaan mitään hyötyä.
Mielisairautta ei valitettavasti saa jos ei sorru tekemään mitään hölmöä.
Mielisairaudet on aina tavalla tai toisella ite aiheutettuja.
Ei se mee kaikkien kohalla kuiteskaan niin.
Jos minunkin kohalla olisi näkynyt niin olisin ollut pakkohoidossa varmaan suurimman osan elämästä.
Miksi sitte esim alkoholistit juo itelle maksakirroosin?
Jos ne ei varmasti sitä haluaisi niin pitäisi korkin kiinni.
Miksi alkoholismi on vakava riippuvuussairaus?
Kenenkään ei ole pakko alottaa läträän viinan kanssa.
Alkoholismi ei valitettavasti ole sairaus vaan oma valintainen elämän tapa.
Jos sairaus on lievänä, ei se näy ulospäin. Psykoosin ollessa päällä käytös, puheet, ym. sekavuus näkyvät ja kuuluvat. Liian vahva lääkitys kylläkin näkyy yleensä ulospäin.
Antaako joku sairastuneelle sen sairausidentiteetin, vai tekeekö ihminen sellaisen itselleen diagnoosinsa myötä ?
Jos joku lääkkeistä ja muusta hoidosta hyötyy (kuten useimpine kohdalla onkin), niin hyvähän se on.
Yksittäiset, yksilölliset kokemukset eivät vaikuta siihen, miten jotkut muut kaiken kokee.
Ei voi ajatella, eikä sanoa, " kun minä en hyötynyt, niin et sinäkään hyödy ". Se ei vaan mene niin.
Alkoholismi johtaa useimmiten myös vakavampiin mielenterveysongelmiin.
Alkaen itsetunnon heikentymisestä, sosiaalisten tilanteiden pelosta, ahdistuksesta, masennuksesta, jne. Pahimmillaan voi johtaa jopa psykoosiin.
Alkoholismikin on sairaus.
Psykooseja ole olemasskaan.
Ne on pahojen henkien riivaamana.Ja se todellakin kuuluu jos ei muuten näy.
Jonkun psykiatria huuhaa teorian mukaan.
Todellisuudella sillä ei ole mitään tekemistä sairauden kanssa.
Kuka on pakottanut ketään alkoholismiin?
Se on kaikkien oma valinta aukaseeko viinapullon korkkia ja kaataako sitä kurkusta alas.
Kyllä ihan yleislääkäritkin jopa terveysasemalla pystyvät toteamaan alkoholismin, ei siihen välttämättä tarvita psykiatreja ollenkaan.
On paljon alkoholisteja, jotka eivät ole koskaan asioineet psykiatrilla.
Oma valintahan se on, ei kukaan voi pakottaa.
Jokaisella alkoholistilla on omat syynsä siihen, miksi ovat alkaneet juomaan.
Yleislääkäreilläkin on ainakin joku perus tietämys psykiatriasta kun niitäkin on ihan mielisairaalassa töissä.
Minutkin otti yleislääkäri vastaan kun päätyin aikoinaan mielisaalaan.En edes sitä sillä hetkellä tajunut mutta kantatiedoista näkyi että kyseessä oli yleislääkäri joka teki alkuhaastattelun.
Oikiastaan kaikkillahan meillä olisi syytä ruveta juomaan jos niin aatellaan.
Mutta miksi kaikki ei ole niin tyhmiä että lähtee pullosta hakemaan ratkaisua?
Nyt olikin puhe alkoholismista ja yleislääkäristä, terveysasemasta, ei mielisairaalasta.
Nehän ovatkin aina omia ratkaisuja. Toiset hoitaa ongelmansa eri tavalla kuin toiset.
Eli jos alkoholismi on sairaus.Se on ite valittu sairaus.
Pakko sanoa, kun parisen kymmentä vuotta pyörin tuolla psykiatrian puolella ja sairaalamaailmassa, niin yhtäkään poliitikkoa ei tullut vastaan, ei osastoilla, ei avohoidossa. Avohoitopotilaita/-asiakkaita tosin ei voi tuntea kaikkia. Ja onhan ne poliitikotkin ihan tavallisia ihmisiä, yhtä lailla voisi sairaus yllättää heistäkin jonkun.
Ajatus on hyvä sana puhuttaessa mt-ongelmista. Suurin osa mt-ongelmista lähtee omasta ajatusmaailmasta. Mitä ajattelee itsestään, miten ajattelee, millaisena näkee ja kokee itsensä, mitä mieltä on itsestään ja paikastaan yhteiskunnassa, mitä mieltä on muista ihmisistä, vertaako itseään kovasti muihin, jne. jne.
Oikeastaan jos totta puhutaan, niin noinhan se vähän tuppaa olemaan. Paitsi että ei kenelläkään ole tähtäimessä, ja toiveena, että hänestä tulee alkoholisti. Alkoholistiksi yleensä ajautuu, jatkuvalla juomisella.
Määrätyt lääkkeet oli jätetty ottamatta!
Ja sinäkö menet takamaan että otetut lääkkeet olisi pelastanut ne ampumiset?
"Paitsi että ei kenelläkään ole tähtäimessä, ja toiveena, että hänestä tulee alkoholisti. Alkoholistiksi yleensä ajautuu, jatkuvalla juomisella."
Mistäpä sä voit kaikkia tapauksia tietää miten ne on mennyt?
Oletan että osa on sitä ihan halunutkin.
Niin ei varmaan olekkaan "pakko", mutta kerro miksi siellä koulun bileissä, missä kiertää se ensimmäinen absintti pullo, niin miksi vain yksi "jää siitä koukkuun", kun muut jatkavat opintojaan normaalisti?
Miksi sinä haastat riitaa, jos tiedät että kaikki muut ihmiset ymmärtää, että lääkkeet yleensä auttaa sairauteen, vaikka ne eivät voikkaan sataprosenttisesti estää jotain ikävää asiaa X
Kertoo vaan että ärsyynnyt kun kerron mikä on totuus.Kenenkään ei ole edellenkkä mikään pakko ottaa yhtään ryyppyä.
Psykiatriset lääkkeet ei auta sairauteen vaan ehkä enempikin oireisiin ja tosi vähän edes oireisiin koska monet sekoaa lääkkeissäkin.
Pitäskö se sitten tällekki foorumille tilata joku manaaja, että saatas vähän järkee näihin juttuihin?
Annas kun arvaan, sinä kieltäydyt uskomustesi takia myös kaikista kipulääkkeistä?
Hyvä, kun mainittiin myös kipulääkkeet.
Käytin aikoinaan isoja määriä neuroleptejä ja muitakin psyykenlääkkeitä. Olin jatkuvassa aivosumussa. En sinänsä ole lääkekielteinen, jos lääkettä oikeasti tarvitsisin.
No psyykenlääkkeistä pääsin eroon aikoja sitten.
Myöhemmin on kipujen takia tullut käytettyä kipulääkkeitä, erilaisia. Hermokipulääkkeet (gabapentiini, pregabaliini) ovat sellaisia, etten niihin enää kokeilujen jälkeen koske, koska ne tekivät päähän samanlaisen aivosumun kuin neuroleptitikin tekivät.
Lääkemyönteisyys/-kielteisyyskään ei välttämättä koske kaikkia lääkevalmisteita.
Joku äkkinäinenhän vois luulla, että se sairaudentunto ja lääkemyönteisyys menis ihan käsi kädessä.
Ei ole tarvinut niistä kieltäytyä kun ei ole edes ollut tarvetta.
No joo, menee ja ei mene.
Itse olin aina sairaudentuntoinen, tai ennemminkin olin niin sekaisin, etten edes tiennyt mitä olin. Elämäni oli aivan sekaisin.
Siihen vuosikausien vahvat psyykenlääkkeet, sekavuus vain jatkui. Kuvioissa oli alkoholi samaan aikaan lääkkeiden kanssa.
Siinä mielessä olin lääkemyönteinen, kun päämääräni oli saada itseni mahdollisimman sekaisin, niin tulihan ne kaikki lääkärin määräämät lääkkeet syötyä, ja ylimääräisetkin.
Vuosia meni eteenpäin sekoillen viinan ja lääkkeiden kanssa, kunnes tuli pysähdys.
(Siitä ei sen enempää)
Raitistuin, lääkityksiä vähennettiin, sain hyvää hoitoa. Ymmärsin, että olin ollut todella sairas ja huonossa kunnossa.
Siinä vaiheessa, kun elämä alkoi sujumaan, psyyke muuttui paremmaksi pikku hiljaa, pystyin miettimään elämää lääkkeettömänä. Siinäkin oli omat mutkansa, mutta lopulta pääsin elämään lääkkeettömänä.
Tällä hetkellä voin psyykkisesti hyvin, mutta jos tilanne muuttuisi huonoksi, hakeutuisin avun piiriin, en jäisi yksin murehtimaan. Mahdollisia lääkitysasioita ei ole tullut edes mietittyä, se on sen ajan murhe, jos jotain ongelmia eteen tulisi, vaikkakin pidän lääkkeitä viimeisimpänä vaihtoehtona.
Itse en pidä koko termistä sairaudentunto, koska se voi saada sairaan ihmisen identifioitumaan sairaaksi (jopa sairaammaksi mitä todellisuudessa on), ja sitä myöten elämä saattaa hankaloitua entisestään. Ei kai se ole tarkoitus, että ihminen tuntisi itsensä koko ajan sairaaksi, että hänen pitäisi elää jatkuvasti ajatellen olevansa sairas.
Mt-ongelmat ovat hankalia jo ihan sen takia, kun me ihmiset olemme erilaisia, ajattelemme eri tavoin, koemme asiat eri tavoin, tunnemme tunteita eri tavoin, jne. Olemme yksilöitä.
Ja kuka sitten loppujen lopuksi "päättää", missä se raja menee sairauden suhteen, onko ihminen sairas, vai ainoastaan oireilee esim. vaikean elämäntilanteen takia. Elämäntilanteet vaihtelevat jatkuvasti, myös ihmisen suhtautuminen niihin tilanteisiin vaihtelee.
Ei ollut tarkoitus kirjoittaa näin pitkästi, mutta kiitos, jos jaksoitte lukea.
Sen hyvin tällä palstalla näkee mikä on psykiatrisen hoidon taso.
Se kielto kannattaa käydä kirjottamassa myös hoitotahtoon, ettei tule vahingossa sorruttua heikkona hetkenä.
Minä olen jo vakavassa me/cfs tilassa jo joutunut kokemaan kovat kivut ja tuskat ilman lievittävää hoitoa.
Kestän ne tulevaisuudessakin jos niikseen tulee.
Ihan miten sen haluaa ottaa, puolentusinaa ihmistä on aivan liian pieni otos kertomaan neljännesmiljoonan ihmisen asioista, vaikka he yrittäisivätkin olla objektiivisia, eivätkä hakisi vahvistusharhaa sille omalle subjektiiviselle käsitykselleen hoidosta.
Asiaa voi toki ajatella niin päin, että meillä on suomessa se neljännesmiljoona ihmistä jotka käyttää mielenterveyspalveluita, ja jos heistä vain kourallinen tulee tänne valittamaan, niin sehän tarkoittaa sitä, että meillä on maailman parhaat MT-palvelut.
Vaikka epäkohtia on, ja kehitettävääkin löytyy, niin tällä foormumilla ei hirveästi ole ollut annettavaa siihen keskusteluun.
Jos ei ymmärretä että mikä on se lähtökohta, niin turha on silloin puhua tasostakaan mitään.
Monetkin vaan ostaa lääkkeet mutta ei käytä niitä että saa kuntoutustuet.
On sitte siihen tyytyväisiä ja ei sitte ääneen kehu eikä hauku psykiatriaa.
Tämän hetken mukaan Ruotsi on edellä muista pohjoismaista mielenterveyden hoidossa.
Omalla näppituntumalla aloittaisin sen hoitoshoppailun ensimmäisenä Norjasta, mutta eipä niitä kovin montaa maata ole, jossa kuvittelisin että hoito olisi piirun verran parempaa.
No minä en Norjaan menisi.
Yleltä tuli västikään dokumentti Norjan mielenterveys hoidosta että potilaiden asemasta.Ei kovin hääviltä näyttänyt se tilanne.
Aivan sama mihin maahan hakeutuisi hoitoon, jos ei ole itse valmis ottamaan hoitoa vastaan.
On se sitten Suomi, Norja, tai vaikkapa Kiina, niin silti ihminen itse on se, jonka täytyy tehdä se suurin työ itsensä kanssa.
Voisi hyvin selittää sen, että miksi nämä meidän ulisijat eivät sitten kuitenkaan hae sitä parempaa hoitoa sieltä mistä väittäävät sitä olevan.
Sai Suomessa ihan hyvää hoitoa siinä vaiheessa, kun olin itse valmis ottamaan sitä vastaan.
Alkuvuodet oli hankalia, kun en tullut toimeen itseni kanssa, enkä ottanut apuja vastaan.
Itseni oli tehtävä päätös, että jotain on tapahduttava, jotta saisin elämäni takaisin.
Hoito onnistui tosiaan vasta silloin, kun itsekin osallistuin.
Olihan se aika pohjalla käytävä, että huomasi olevan enää vain yksi ja ainoa suunta, se oli ylöspäin. Pohjallekin olisin voinut jäädä, mutta en halunnut.
Ei välttämättä. Ihminen nyt vaan on sellainen että voi tehdä pahaa vaikka käyttäisikin lääkitystä. Ei se vielä ihmisen moraalikäsitykseen sitoudu.
Mites kotimaan tapaukset? Tänäänkin taas koulussa puukotettu. Liekö psyykenlääkkeitä mukana?
Valitettavasti on olemassa myös ihmisiä, jotka ovat väkivaltaisia ihan ilman lääkityksiäkin.
Ryystä kerrankin niin isken kirveen päähäsi niilo
Lällättele vielä niin saat puukosta
Bussin isääni suuhun
Jotkut eivät saaneet käyttämistään mt-palveluista, tai heille määrätyistä lääkkeistä kenties mitään muuta, kuin pelkät haittavaikutukset. Se alkuperäinen syy, minkä takia ihminen on lähtenyt hakemaan itselleen apua, on saattanut johtaa siihen, että kaikki menikin entistä enemmän huonompaan suuntaan.
Yksi merkittävä epäkohta, mikä systeemissä on, on se, että siellä ei nähdä, eikä halutakaan nähdä ja ymmärtää palveluihin tulevan ongelmi laajemassa perspektiivissä vaan kaikki nähdään jonakin merkkinä ja todisteena jostakin sairaudesta, eikä niitä kaikki yksilön hyvinvointiin liittyviä asioita lähdetä selvittämäänkään. Koska koko homma perustuu hoitokulttuurissa siihen, että kun yksilölle on heurekan lailla "keksitty" joku diagnoosi, se määrittää hoidon linjan jatkossakin. Eli psykoosidiagnoosit leimaavat kantajansa koko loppuelämän ajaksi, vaikka kyseinen annettu diagnoosi ei olisikaan oikea. Se virhe on saattanut lähteä jo sieltä päivystyksestä. Eli tavallaan kerätään jotakin ihme todisteita siitä, että henkilö on vakavasti psyykkisesti sairas ja jatketaan vain sitä tarinaa edelleen eteenpäin.
Olen aika lailla satavarma siitä, että tässäkin maassa on paljon niitä, joille on annettu aivan virheellinen ja väärä diagnoosi. Kukaan ei vaan tutki asiaa. Siellä on sotkettu joidenkin traumataustat, persoonallisuudenpiirteet ja esim. ME/CFS sairautta sairastavat psykoosisairairaiksi.
Ja toisaalta kukaan ei edes välitä. Ja itseasiassa koska kyseinen hoitokulttuuri on hierarkiaan ja autoritääriseen ajatteluun pohjautuvaa, ja siellä arvotetaan systeemiin tulevia, niin tämä on se seuraus sitten. Onpahan ollut joillakin hauskaa! Ainakin minä menetin kaiken luottamukseni systeemiin noin 20 vuoden jälkeen.
Ja niin kuin olen sanonut, että sitä "henkisen hyvinvoinnin edistämistä" rajataan siellä aivan liian kapealle sektorille, joten niiden "hoitojen" hyödyt ovat täysin olemattomat.
En suosittele käyttämään kyseisiä palveluita. Jos yksilölle jää käteen vain lääkkeiden aiheuttamat haitat, ei niitä silloin kannata käyttää. Siellä on paljon niitä ihmisiä, joille on SSRI ja SNRI lääkkeistä, sekä neurolepteistä enemmän haittaa, kuin hyötyä. Ja on se aika kummallista, että ei saada niihin palveluihin ja hoitokäytöntöihin aikaan mitään parannuksia, tai uudistuksia. Kovin on jämähtänyttä, jos ihan oikeasti sanotaan suoraan. Ja ovat pitkälle lukeneita. Pitäisi olla älykkäitä ja tajuta systeemissä olevat ilmeiset epäkohdat ja viat. Kyllähän sen systeemin ylläpitäminen hyödyttää itse alalla olevia, hyvän palkan muodossa. Mutta koko homma on tehty systeemiä, eikä palveluiden käyttäjiä varten.
Yksi korjaus edelliseen tekstiin: tässä maassa on paljon ihmisiä, joille on tullut SSRI, SNRI ja neuroleptilääkkeistä pelkästään enemmän haittaa, kuin mitään hyötyä.
Ne plaseboilmiöt ja lääkkeisiin uskominen katoaa aika nopeasti, kun merkittäviä haittavaikutuksia, uusia lisäsairauksia, tai alkoholismia.
"Plaseboilmiöt ja lääkkeisiin, tai systeemiin uskominen katoavat aika nopeasti, kun yksilölle tulee merkittäviä haittavaikutuksia, uusia lisäsairauksia, tai alkoholismia.
Kyllä siinä valaistuu ja ymmärtää aika nopeasti.
Siihen loppuu se usko. Eikä tarvitse kenenkään psykiatriauskovaisen tulla saarnaamaan ainakaan minulle.
Resurssipula-> oireita ei katota kokonaisuutena vaan erillisinä. Esim syömishäiriö voi olla vaan oire eikä itsenäinen sairaus.
Ja sitku saat diagnoosin unohdetaan kaikki muut vaikka papereissa olis traumahistoriaa yms
En voi tätä kompata siinä mielessä et ilman antipsykoottia olis hommat voinu mennä pieleen. Jos en olis saanu klotsapiinia olisin joutunu valtion sairaalaan ja tuskinpa vapautunut koska diagnoosi oli mitä oli (tosin väärä).
Mulla klotsapiini vaikka annettiinkin väärän diagnoosin takia oli se joka autto epäsuorasti traumoihin. Just sen verran et pääsin avoon ja pystyin saamaan itteni kasaan huolimatta terapian ja muun tuen puutteesta. Sanoisin et tapauskohtaista
No ne on sitten varmaan niitä huomio huo*** joilla ei ole oikeaa masennusta. Sillon kun on jo itsari yrityksiä takana, niin se on ihan yks hailee mitä kokeilee, ei haittaa vaikka lääkkeessä olis vähän sivuvaikutuksia.
Minullakin meni ensin entistä enemmän huonoon suuntaan, johtuen siitä, kun en itse välittänyt itsestäni, enkä mistään muustakaan mitään.
Kun hoito alkoi tehoamaan, monien vuosien yritysten jälkeen, alkoi toipuminen tapahtumaan pikkuhiljaa ajan myötä, oli vain itsekin osallistuttava siihen, ottaa vastuu itsestäni, ja yrittää kaikkeni, että pystyn voimaan paremmin.
Onko sun tilanne nyt sitten niiden 20 vuoden jälkeen parempi, ja pystyt voimaan hyvin, elämäsi kenties tasapainossa ja psyyke kunnossa ?
Mitäpä sitä muille saarnamaan, jokainen on vastuussa omasta elämästään, omista tekemisistään. Vastuu omasta elämästä kuuluisi kantaa itse. Ja jos siihen ei kykene, saattaa tarvita ulkopuolista apua.
Tämä on täysin totta, ihminen itse tietää, mikä on hänelle itselleen parasta. Jos kokee saavansa lääkkeistä apua, niin silloin niitä on hyvä käyttää.
Itse en kyllä koskaan käyttäisi tuota huomioh***** sanaa, ei kuulu minun sanavarastoon.
Niin on moni alkuun kokenut että lääkkeistä on apua mutta kun lääkitys on jatkunut tarpeeks pitkään niin on katunut kun on koskaan suostunut lääkityksiin.Kun on mennyt seksuaaliset kyvyt ja ym haitat siihen päälle.Seurauksena krooninen masennus.
Mutta jokainen senkin tietää itse, ei toisten puolesta voi sanoa mitään, ei kieltää, ei suositella.
Itsekin olen ajatellut, että syömishäiriö on jonkun muun häiriön oire. Psyykkisessä voinnissa tapahtuu jotain, jonka seurauksena voi tulla syömishäiriö. Ihmiset oireilee eri tavoin.
Voi olla mutta sille on syynsä miksi se on omalla diagnoosiryhmällään. Itsenäinen sairaus jolla on omat syntysyynsä.
Takaako syöpälääke syöpäsairaan parantumisen? Ei aina, ja onhan meillä ihmisiä jotka kieltäytyvät hoidosta, mutta yleensä heille käy huonosti.
No sehän on jo tiedossa että tietyt syövät ei parane nykyhoidoilla.Niille annetaan vaan oireita helpottavia lääkkeitä ja hoitoja.
En alkaisi vertailemaan syöpää ja psyykkisiä sairauksia keskenään. Ne ovat täysin eri sairauksia.
Tuli vain mieleen vielä se, että kun tälläkin palstalla on yksi henkilö, joka lähes poikkeuksetta aina uskoo psykiatriaan, sen erehtymättömyyteen, diagnostiikan aina oikeassa olemiseen, ja siihen, että "kyllä lääkärit tietävät asioista enemmän, että potilaat ovat tietämättömiä ja lapsen asemassa" tyylisesti ajatteleva, ja väittää jokaisen kritiikin esittäjän olevan sairaudentunnoton, niin omalla kohdallani käytettyäni neuroleptejä ja ajoittain masennuslääkkeitä tulin enemmän itsetuhoisemmaksi. Ja tässä kohtaa voisi tehdä kaikille palstalaisille kysymyksen: arvatkaapa mihin sairauteen tämän itsetuhoisuuden oireen katsottiin kuuluvan?
Vastaus on ympäripyöreästi psykoosisairauteen liittyvä oire. Lähes poikkeuksetta lähes jokaikinen oire, tai se syy, jos joutui sairaalaan, se liitettyyn perussairauteen kuuluvaksi. Käytäntö nimittäin on ollut kyseisessä hoitokulttuurissa, että oli se syy, tai oire mikä tahansa, se katsotaan kuuluvan siihen henkilön sairastaman sairauden oireeksi.
Mutta tässä tullaan nyt sitten siihen kyseisen henkilön niin kovasti minunkin kohdallani väittämään sairaudentunnottomuuteen. Kyllä, käytin lääkkeitä yli 20 vuotta, mutta voin entistä huonommin, ja lääkkeiden haittavaikutuksena oli nimenomaan itsetuhoisuuden merkittävä kasvaminen. Kuormitin tuona aikana huomattavasti enemmän järjestelmää, kuin sitten, kun lopulta sain tarpeekseni kaikista haittavaikutuksista, mm. alkoholisoiduin lääkkeiden käytön seurauksena. Ja kun lopetin neuroleptien ja kaikenlaisten psyykelääkkeiden käytön, vähän ajan kuluttua loppuivat ne oireet, niin loppui myös itsetuhoisuus.
Ja mitenkä se meneekään? Niinhän siellä useissa terveydenhuollon artikkeleissa, kirjoissa ja milloin missäkin lukee, että itsetuhoisuutta pidetään mm. skitsofrenian oireena. Mikä se olikaan minun kohdallani se oikea sairaus. Koska se kyseinen oire katosi lopetettuani neuroleptien käytön. Ja saanko kirjoittaa vielä yhden asia? Yksikään terveydenhuollossa kohtaamani ihminen ei koskaan auttanut. Ei millään tavalla. Vaan leimaamista leimaamisen perään. Ja käsittämättömän pieleen menneen diagnoosin antamista ja väärien lääkkeiden määräämistä.
Pitäisikö vielä antaa anteeksi jotakin. Joillakin ei päättelykyky näytä riittävän tajuamaan, että joidenkin kohdalla annetut diagnoosit ovat päin metsiä ja määrätyt lääkkeet vain pahentavat ja aiheuttavat joidenkin kohdalla sitä itsetuhoisuutta.
Itsetuhoisuutta on monessakin sairaudessa. Voi olla lääkkeistä tai myös muu kuin diagnisoitu. Usein jos jo diagnoosi ei mietitä asiaa vaan kaikki pannaan sen piikkiin
Pitää antaa anteeksi, antaa itselleen anteeksi. Ei ole sinussa ollut vikaa, vaikka sinut on sairaaksi joskus todettukin. Jos on ollut sairaana, syönyt lääkkeitä, ollut hoidossa, se on ollut silloinen, sen aikainen elämänvaihe. Ja jos nyt on asiat paremmin, ei kannata itseään syytellä siitä, että meni miten meni.
Tiedostin jälkeenpäin, että ainakin oma itsetuhoisuuteni johtui vihasta omaa itseäni kohtaan. Olin täysi paska, huono, luuseri, huonot elämäntavat omaava viallinen tapaus, siitä syystä satutin itseäni, yritin itsariakin useampaan kertaan.
Tilanne parani, kun onnistuin tutustumaan itseeni, ymmärtämään, mistä paha oloni johtui, ja sain sen sitten paranemaan, pakko myöntää, psykiatrian avulla. Ei kai tästä täysin parane kokonaan, mutta pärjäilen. Osaan olla armollinen itselleni.
Tuli vain mieleen, että jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseen. Täällä joku uskoo psykiatriaan, suotakoon se hänelle. Sinä taas jatkuvasti vastustat, suotakoon se sinulle.
Sama se mihin uskoo kun ei tyrkytä.Psykiatria uskovaisetkin on vaan kovia tyrkyttään uskoa muille.
Komppaan täysin mielipidettäsi. Alalla ajatellaan usein näin, oli se sitten mikä tahansa terveydenhuollon yksikkö, että se potilaalle aiemmin annettu diagnoosi on vastaus kaikkiin myöhemminkin ilmeneviin ja tuleviin oireisiin. Sieltä on puutteita erotusdiagnostiikassa, valmiiksi otettua asenteellisuutta ja ei tarkastella riittävän monelta eri kantilta, mistä kaikista eri asioista voi johtua esim. itsetuhoisuus. Laajemman perspektiivin ottaminen käyttöön olisi suositeltavaa. Ja siitä liiallisesta diagnoosi ja lääkekeskeisyydestä pitäisi luopua.
Valitettavan usein mt-diagnoosit leimaavat kantajansa. Eli ne vaikuttavat myöhempäänkin asiointiin. Eikä ole kyse siitä, että potilas itse ajattelisi sairauden tuottavan jotakin häpeää, vaan se tulee niistä huonoista kokemuksista, joita on saanut historian aikana.
Palveluita käyttää edelleen suuri osa kansasta. Ja itselläni herää se huoli, että siellä ei monikaan tiedä, mihin psykiatria ja siellä oleva ajattelu perustuu. Medioissa, eikä heidänkään puolelta kerrota esim. sitä, että hoito ja tutkimus keskittyy pääasiallisesti diagnosointiin ja lääkkeiden määräämiseen sairauden hoidoksi. Ja psykososiaalisen tuen ulkopuolelle jätetään yksilön psykososiaaliset, tai muut sairauksien ulkopuoliset asiat. Ja joillekin ei anneta systeemin puolelta mitään muuta, kuin ne diagnoosit ja lääkemääräykset. Ns. ylläpitohoitoa. Ei se ole mitään riittäävää ja laadukasta henkisen hyvinvoinnin edistämistä. Tämän ymmärtävät varmasti kaikki. Ongelma on siinä, että niistä hoitolinjauksista päättävät johonkin 1970-luvulle jämähtäneet asiantuntijat.
Se, mitä olen vähänkään seurannut uutisointia ja asiantuntijoiden antamia haastatteluja. Niistä on hyvin selväksi se, miten siellä ajatellaan. Eli korostetaan potilaan roolia hoitoon sitoutumisen ja säännöllisen lääkkeen ottamisen roolia. Käypähoitosuositukset eivät toimi niiden kohdalla, joilla diagnosoinnit ovat pieleen. Eli niistä lääkkeistä tulee tällöin enemmän haittoja, kuin hyötyä. Silloin ei ole mitenkään perusteltua, eikä järkevääkään minkään annetun diagnoosin perusteella suositella, tai määrätä käyttämään lisää terveyttä ja hyvinvointia heikentäviä lääkkeitä. Tässäkin maassa on paljon niitä, joille on annettu aivan pieleen menneitä arviointeja ja diagnooseja.
Uudistuksille olisi todellakin tarvetta kyseisessä hoitokulttuurissa, niin asenteita, kohtelua, hoitokäytäntöjä, ja linjauksia myöten. Ja etenkin ottaa enemmän huomioon, että aika monella psykoosidiagnoosin saaneella on oikeasti traumataustaa. Keskustelujen laatuun pitäisi tehdä myös parannuksia, pelkän voinnin ja lääkitysten käytön tarkkailun sijaan. Nk. avopuolella on yleensä pelkästään keskitytty. Todelliset hyödyt sellaisista hoidoista jäävät aika heikoiksi. Alalle tarvittaisiin uusia palvelujen tarjoajia. Kysyntää varmasti olisi. Yksi asia, joka siellä nykyisissä mt-palveluissa on se, että ne vastaanotoille tulevat potilaat nähtäisiin ja kohdattaisiin samanarvoisina ihmisinä, eikä minkään termien ja diagnoosin sisälle laitettuina. Kliinisellä tavalla suhtautua ei auteta ongelmissa olevia ihmisiä. Siitä puuttuu se tarvittava inhimillinen, humaani, empaattinen ja eettinen lähestymistapa.
Edelliseen tekstiin tuli varmasti montakin kirjoitusvirhettä, jäi sanoja pois, mutta korjataan edes yksi; käypähoitosuositukset eivät toimi ( psykoosilääkkeiden säännöllisen käyttämisen osalta), niiden potilaiden kohdalla, joilla diagnosoinnit ovat menneet pieleen. Mikäli lääkitys on väärä, se aiheuttaa enemmän haittoja, kuten esim. traumoista kärsivien ja ME/CFS sairautta potevien kohdalla.
Juu, ja vastaiset yrittävät saada muutkin vastaisiksi. Tasoissa olette kiistoissanne.
Psykiatria ei ole uskonto! Psykiatria ei toimi uskon varassa, vaan tieteellisen tiedon varassa.
Psykiatria on yhen sortin huuhaa uskomushoitoa.
Psykiatria ei ole yhtään mitään tiedettä vaan täysin puhdasta puoskarointia.
Me/cfs sairaudessa psykoterapiakin on enempi haitallista kuin hyödyllistä.Tulee kongtiivinen uupumus aika äkkiä ja ei meinaa sitte enää saada edes sanoja suusta ulos.
Psykiatrian vastaisuus ja kritsointi on aina jalo teko.
-Thomas Szaszs-
Psykiatria on siinä mielessä uskomushoitoa, että siinä kuvitellaan, että kun potilaalle annetaan jokin diagnoosi ja määrätään lääkkeitä, että se riittää, tai sen pitäisi riittää, ja että näin tehdessä ne "kaikki ongelmat poistuvat". Ja siinäkin mielessä psykiatria on uskomushoitoa, että paitsi ne hoidot, tai mihin keskitytään ovat kapea-alaisia ja suppeasti keskitettyjä, tai psykososiaalinen tuki kohdennetaan vain sairauksiin ja lääkitysasioihin, tai hoitoon sitoutumisen osalta. Sitä psykososiaalista tukea ei anneta muihin ihmisen elämässä oleviin ongelmiin. Siinä se mt-puoli pettää. Alalla ilmeisesti ajatellaan, että ne tietyt hoidon pohjat, tai hoitolinjaukset ovat jotakin riittävää henkisen hyvinvoinnin edistämistä. Systeemissä on myös paljon toki myös priorisointia. Näitä puolia ei tuoda riittävän paljon esille. Eikä monikaan näitä asioita edes tiedä. Ennen kuin joutuu systeemin kanssa tekemisiin. Jos esim. ihmisellä on liian paljon esim. stressiä, yksinäisyyttä, tai ongelmia ihmissuhteissa, niin näihin asioihin ei saa tukea.
Tästä seuraavasta lauseesta alalla olevat eivät varmasti pidä. Jo 1980-luvulla mainostettiin, tai tehtiin kampanjoita, että voi ja kannattaa hakea apua ja tukea mt-puolelta. Jollakin tavalla se on hieman huijaamista. Tietynlaisista mainos, tai muista imagonkiillotuspjekteista saa harhaanjohtavan kuvan. Esim. julkisella puolella siellä keskitytään pääasiassa kylläkin sairauksien diagnosoimiseen ja tutkimiseen, sekä hoitojen antamiseen/määräämiseen. Siellä olevaan ajatteluun ei kuulu se, että yksilön ongelmia tarkasteltaisiin tai selvitettäisiin laajemmassa perspektiivissä. Eli sen huomion keskittämisen ulkopuolelle jätetään lähestulkoon 90%:ttia jokaisen ihmisen elämään kuuluvia asioita, mm. yksilön elämässä tapahtuneet asiat, elämäntilanne, tai olosuhteet. Ne eivät kiinnosta heitä.
Ja se toinen tietty hieman valheellinen kuva, jota on annettu imagonkiilotusartikkeileissa, että ei siellä se ajattelu, tai palveluihin tulevien kohtelu, tai hoitohenkilökunnan asennoituminen ole mitenkään erityisen empaattista, tai humaania. Kyllä siellä lähinnä suhtaudutaan, tai asennoidutaan hierarkiaan kuuluvalla ja kliinisellä tavalla. Ja systeemiin tuleva potilas edustaa heille vain jotakin sairautta, tai häiriötilaa.
Ja kun kaikki laitetaan tiettyjen termien sisälle, että esim. vastaanotolle tuleva on potilas, ja hänellä on kenties jokin diagnoosi, niin se ihmisyys tavallaan häivytetään.
Voiko siellä samanarvoisesti kohdelluksi, niin en usko sitä. Tällaisia havaintoja tein ainakin minä. Mutta kun kukaan ei juurikaan kysele laajemmin, niin totuus jää hämärän peittoon. Ja niin jäävät ne epäkohdatkin, vaikka niitä siellä on. Ihmisillä on tapana huijata myös vähän itseään. Eli nähdä asiat paremmassa, kuin mitä ne ovat. Silloin niille ei tehdä mitään. Toinen asia on kokonaan se, että edistääkö se kyseistä tiedettä, tai voivatko ihmiset yhtään sen paremmin, jos mitään uudistuksia ei tehdä. Yksi merkittävimpiä olisi se, että ihmisiä kohdellaan ihmisinä, ja tasavertaisina, eikä jonakin diagnoosina.
Muutama korjaus tekstiin: Alalla on tehty imagonkiillotusprojekteja.
Voiko siellä systeemissä tulla samanarvoisesti kohdelluksi, niin en usko sitä. Sen verran siellä ajatellaan ja toimitaan hierarkisesti ja kliinisesti.
Ihmisillä on usein tapana nähdä asiat paremmassa valossa, kuin mitä ne oikeasti ovat. Silloin niille epäkohdille ei tehdä mitään.
"Samanarvoisesti kohdelluksi.."
Ymmärrettävä ilmaisu, mutta usein potilaalla itsellään on itsetunto alhaalla, saattaa tuntea itsensä alempiarvoiseksi, ei arvokkaaksi ihmiseksi, eli ei pysty/osaa arvostaa itseään.
Muistan kuinka itse aikoinaan suorastaan pelkäsin psykiatreja, tapaamiset jännitti, en uskaltanut sanoa mitään, en tuomaan esiin omia mielipiteitä, ym.
Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että ei heitä tarvitse pelätä eikä jännittää, eivät he ole mitään ylijumalia, vaan samanarvoisia ihmisiä kuin kuka tahansa. Heille voi sanoa omat mielipiteet, heitä voi kyseenalaistaa, jos on tiukasti eri mieltä jostain asiasta.
Omalta kohdaltani ainakin tajusin, että olin silloin aikoinaan sairas, ja kun toipuminen alkoi, muutuin itse niin paljon, etten enää pitänyt itseäni yhtään heikompana enkä huonompana kehenkään verrattuna, en edes psykiatreihin.
Sairastumisen, sairastamisen ja toipumisen, ehkä jopa paranemisen, läpikäynti on pitkä ja joskus kivinenkin taival.
Hoidonvastaisilta ihmisiltä kuulee usein väitteitä, joiden mukaan ala olisi ”uskomushoitoa” vaikka nykypäivänä jokaisella olisi mahdollisuus itse tarkistaa, miten paljon laaja-alaisemmasta asiasta on kyse, kun puhutaan kokonaisesta lääketieteen haarasta.
Nykyinen hoito ja käypähoitosuositukset perustuvat biopsykososiologiseen malliin. Siksi pelkistä pillereistä jaktuva jankkaaminen kertoo enemmän siitä, ettei antipsykiatria ole kehittynyt samalla tavalla kuin itse psykiatria. Onkin syytä olettaa, että antipsykiatria perustuu enemmän ideologisiin päämääriin, kuin varsinaisesti siihen laaja alaiseen tieteeseen mihin biopsykososiologinen malli itsessään perustuu.
Se on totta, ettei mikään ole täydellistä. Teoriassa siis sairaudentunnottomat hoidonvastustajat ovat oikeassa siinä, että se on hoidon ”vika”, kun he eivät ole saaneet sairaudentuntoa. Tämä hoidon ”vika” johtuu siitä, että hoito on kuitenkin pääsääntöisesti rakennettu vapaaehtoisuuden ympärille. Kenenkään ei tarvitse ottaa sitä pilleriä joka saattaisi palauttaa sen sairaudentunnon, terapiasta puhumattakaan, missä pitäisi ihan omia vikoja käydä läpi.
Mikäänhän ei tietenkään ole täydellistä, mutta psykiatria kehittyy jatkuvasti, ehkä jonain päivänä hoidonvastustajatkin keksii tulla valituksissaan nykymaailmaan.
Siltikin monet hyötyvät psykiatrisesta hoidosta ja avusta.
Jos ei halua uskoa psykiatriaan, niin onhan vaihtoehtona, että alkaa uskomaan itseensä ja päättää pärjätä ilman sitä psykiatriaa.
Psykiatrisesta hoidosta en kyllä hyötynyt.
Ainut posiitivinen hyöty oli taloudellinen tuki.Sairauspäivärahat ja kuntoutustuki.
Miten sinulla menee nykyään ?
Jostain kumman syystä rahan katsotaan olevan yksi suurimpia hyötyjä...
Voi olla ehkä helppoa ajatella, että joku tyrkyttää, kun kertoo, että häntä hoito on auttanut.
No kukaan ei voi kuiteskaan toisen puolesta tehä päätöstä että se hoito auttaa myös sitä kelle tyrkyttää.
Sehän pitää ite kokea onko siitä hyötyä.
Ihan mielenkiintoinen pointti.
A) Miksi joku kokee että hänelle tyrkytetään hoitoa?
B) Miksi ihmiselle joudutaan tyrkyttämään hoitoa?
Eli siinähän on selkeästi aika iso ristiriita todellisuuksien välissä.
Mielestäni tuossa ei ole ristiriitaa.
Ihminen voi olla sairas, mutta ajattelee itse, ettei hänellä ole mitään psyykkistä ongelmaa.
Sen takia hän voi kuvitella, että hänelle tyrkytetään hoitoa, omasta mielestään turhaan.
Ja ehkäpä sen takia hänelle joudutaan tyrkyttämään hoitoa, kun hän ei itse ymmärrä tarvitsevansa hoitoa.
Enemmän sellaisessa on ristiriitaa, kun ensin halutaan hoitoa, ihminen jopa ymmärtää, että sitä saattaa tarvita, ja kuitenkin kaikki hoitoyritykset väitetään vääränlaisiksi ja turhiksi.
Ketjun aloitusta ei ole tehty siinä tarkoituksessa, että yritettäisiin saada ihmisiä psykiatriavastaisiksi. Mutta totuuden nimessä on sanottava, että kun sanotaan ihmisille esim. uutisartikkeleissa, tai mainoksissa, että "Älä jää yksin, tai ota rohkeasti yhteyttä", niin jotakin olennaista jätetään myös sanomatta. Tällä tarkoitin sitä, että mainostaminen on aavistuksen harhaanjohtavaa. Ihmisille ei myöskään kerrota niitä asioita, mihin siellä psykiatriassa keskitytään ja mikä on heillä päämääränä. Ja myöskin sitä psykososiaalista tukea annetaan sairaus ja lääkitysasioissa, ja sairausidentiteetin omaksumisessa, että "potilas oppii tunnistamaan oireensa, ja käyttää säännöllisesti hänelle määrättyä lääkitystä". Tähtäin ja päämäärä on potilaan saaminen hoitomyönteiseksi, sairaudentuntoiseksi, ja hoitoonsa sitoutuvaksi. Se, että edistääkö esim. pelkkä kapea-alainen keskittyminen hoitotahon puolelta diagnoosi ja lääkekeskeiseen yksilön elämässä ongelmien ratkaisupohjaan, niin ei välttämättä. Jos sen kaiken keskittymisen ja ongelmien ratkaiseminen ulkopuolelle jätetään se lähes 90 %: ttia ihmisen elämään kuuluvista asioista.
Lisäksi aika monella mt-oireista kärsivän kohdalla kyse on siitä, että yksilö kokee ahdistusta, masennusta tai oli se mitä tahansa, niin ei välttämättä joko jaksa, tai pysty tarkastelemaan niitä oireita aiheuttavia asioita. Asiat voivat olla niin vaikeita, tai sitten on tukiverkoston puutetta. Ja kaikkein vaikeimmassa tilanteessa ovat juuri ne, joilla ei ole ympärillään sitä tarpeeksi henkisesti tukevaa tukiverkostoa. Mutta tässä nyt tullaan nyt siihen, että kun siellä psykiatrian, tai mt-puolella kaikkia asioita katsotaan sairaus, tai lääkkeiden määräämisen vinkkelistä, niin eihän ne keinot auta niitä ihmisiä, joilla mt-oireita, ahdistuneisuutta, tai masentuneisuutta aiheuttavat ne elämässä olevat ongelmat.
Ja edelleen yksi hyvä keino on jokaisen kohdalla varmistaa jo etukäteen, että itsellä on se riittävä tukiverkosto, johon turvautua. Koska en usko, että sitä psykososiaalista tulea oikeasti annetaan, tai sitä saa ainakaan mt-puolelta.
Tiedän sen, että tämä on sanottu liiankin suoraan, mutta kun tämä kaikki, mitä on kirjoitettu on totta. Aika paljon pitäisi uudistaa mt-palveluita ja koko hoitokulttuuria, jotta se oikeasti edistäisi henkistä hyvinvointia, tai siitä olisi hyötyä myös palvelujen käyttäjille.
Yksi korjaus edelliseen tekstiin: en oikein jaksa uskoa, että sitä psykososiaalista tukea annetaan riittävissä määrin mt-puolella. Koska sitä tukea annetaan lähinnä vain sairaus ja lääkitysasioissa. Silloin, kun jotakin rajataan, tai keskitetään liian kapealle alueelle, todelliset hyödyt jäävät heikoiksi. Keskustelujenkin laatu ja määrä ovat tippuneet viimeisten 20 vuoden aikana liikaa. Avopuolellakin keskitytään liian paljon vain niiden voinnin ja lääkkeiden käytön ja tarkkailemiseen.
Korjaus myös yhden asian kohdalla: kun siellä mt-puolella kaikkia asioita katsotaan vain siitä sairaus, tai lääkkeiden määräämisen vinkkelistä, niin siellä ei olla kiinnostuneita niistä yksilön kohdalla oireita aiheuttavista asioista ja taustalla elämässä olevista ongelmista. Ja niitä asioita, tai elämässä pielessä olevia asioita, ei millään lääkkeillä korjata, eikä ratkaista. Se menee sitten jo plasebon puolelle.
Tukiverkosto siellä omassa elämässä, hoitotahojen ulkopuolella, on hyvä olla olemassa.
Mutta joskus sekin verkosto voi väsähtää, esim. omaisilla ja läheisillä ei voimavarat välttämättä riitä, vaan he voivat väsähtää itsekin.
Jos sairas ihminen oireilee pahasti, jossain vaiheessa ne ammattilaiset ovat sitten se viimeinen vaihtoehto, kun ei muu ole riittänyt.
Esim. jos perheenjäsen sairastaa vakavasti, on kyseessä tavallaan koko perheen yhteinen sairaus. Jos tuon nyt kukaan pystyy ymmärtämään, mitä tarkoitan, syyllistämättä ketään.
Millaisia asioita olet itse puhunut siellä keskusteluissa ?
En nyt tarkoita, että alkaisit avaamaan ongelmiasi. Hoitajan kanssa keskustelut on kuitenkin tarkoitettu niin, että siellä voi puhua aiheesta, josta itse haluaa, ja tarkoitushan on puhua omista ongelmista, mikä painaa mieltä, mitä on aiemmin sattunut ja tapahtunut.
On aika paljon itsestä kiinni, onko valmis kertomaan ja mitä.
Monesti on tullut kuultua, kun joltain kysytään "miten menee?", vastaus on yleensä "ihan hyvin", vaikka todellisuus olisi täysin päinvastainen. Vaikeista asioista voi kyllä olla vaikeaa puhua, mutta sitä vartenhan ammattilaisten luo hakeudutaan.
Ja katsotaanhan hoitopuolella sairautta, koska psykiatriset ongelmat on yleensä luokiteltu sairauksiksi.
Entäs jos sellaista tukiverkostoa ei ole yhtään?
Silloin kannattaa miettiä, että miksi ei kykene luomaan niin hyviä luottamuksellisia suhteita muihin ihmisiin, että se loisi niitä tukiverkostoja.
Miettiminen ei kuiteskaan aina kannata kun saa pään vaan entistä sekavampaan tilaan.
Ei siellä paljoa pääse keskustelemaan. Se on toisesta ihmisestä kiinni pääseekö. Hän laatii kysymykset joihin asiakas vastaa. Kysymykseen mitä kuuluu pitäisi saada heti lipsautttua kaikki mieltä vaivaava. Niin saa parhaiten tilaa. Mutta vain jos toinen haluaa. Jos syvemmin haluaisi puhua niin toinen kysymys tai toinen aihe harhauttaa helposti asiakkaan. Ja kohta onkin jo aika loppu.
Vaikeille asioille on hankalaa tehdä jotain kun yhdellä kerralla voi koko aika mennä lomakkeentäyttöön ja se on sen kuun aika. Näitä on yllättävän usein. Jos vaikeasta asiasta puhumista joutuu odottamaan niin siinä menee helposti motivaatio. Siellä on rankkaa käydä muutenkin kun on mentävä toisen ihmisen mukaan keskustelunaiheissa. Niin sitten vielä lisäksi on pidäteltävä niitä vaikeita asioita. Jos niille saa ylipäätään mitään tilaa.
No tukiverkostoja ei luoda tyhjästä. Ja ne voi menettää monesta syystä. Miten esim. ne jotka vaikka valtion mielisairaalassa 10v saa tehtyä verkostoja?
Kävin takavuosina pitkään psykiatrian poliklinikalla avohoidossa keskustelemassa.
Ei hoitaja paljoa kysellyt, sain itse päättää, mistä milloinkin halusin puhua. Sen takia siellä kävin, että sain purkaa ajatuksiani.
Jos olisin odottanut, että minulta olisi ainoastaan kyselty jotain, niin tuskin homma olisi edennyt mihinkään.
Oma-aloitteisuus on hyväksi, vaikka huonokuntoisella se voi olla hankalampaa.
Olin valtion sairaalassa joitain vuosia, kaiken kaikkiaan meni kymmenisen vuotta laitoksissa.
Kaikki vanhat kaverit ja tutut olivat jääneet pois elämästäni, toki joitain olen satunnaisesti nähnyt jälkeenkin päin. Olen tutustunut uusiin ihmisiin, saanut kavereita, jopa ystäviä. He ovat eräänlainen tukiverkosto. En tietenkään heitä voisi alkaa rasittamaan, jos menisin jostain syystä huonoon kuntoon, silloin hakeutuisin ammattilaisten juttusille.
Jos on paljon tyhjää, on alettava luomaan siitä tyhjästä, ei siinä oikein muu auta, jos ei halua jäädä siihen tyhjään "tilaan".
riippuu paljon paikasta ja missä oot. Mulla se oli lääkevalvontaa ja ei ees tuntia koska kirjaukset tehtii samalla
En puhu kenestäkään henkilökohtaisesti, mutta se että ajatus hyppii, taitaa olla ihan klassinen skitsofrenian ominaisuus.
En edes muista että olisin täyttänyt mitään planketteja, sen verran harvoin niitä on tehty. (Tosin jos on niin huonossa hapessa että tarvitsee hoitajan tukea jokaiseen kelan lappuun, niin tilanne on toki toinen)
Todellisuudessa hoitajat ovat myös niin flekmaattisia, että ne puheenaiheet tulee sieltä asiakkaan puolelta.
Ja voitte uskoa että kokemusta löytyy, sen verran, että on turha tulla valhettelemaan.
Tukiverkot nimenomaan "luodaan" niitä ei saa uhriutumalla.
Jos joku kertoo omista kokemuksistaan, ei voi väittää, että hän valehtelisi. Sinulle on käynyt, kuinka on käynyt, olet kokenut asiat omalla tavallasi. Jollain toisella asiat on mennyt eri tavalla, tuskin se toinen valehtelee omalla kohdallaan.
Ihmiset pystyvät kertomaan kokemuksiaan vain omasta puolestaan, ei muiden.
Silloin kun lähtee ruotimaan "Älä jää yksin" tyylisiä "mainos" kampanjoita, niin täytyy muistaa että suurin osa MT-ongelmista on jotain muuta kuin skitsofreniaa, eikä se skitsofreenikollekkaan tee pahaa vaikka tarttuisi omiin ongelmiinsa, aikaisessa vaiheessa, eikä aina menisi vaikeimman kautta.
Mutta sillä on aika hemmetin iso ero jos..
A) Minä koen, että tarvitsen enemmän aikaa hoitajalta, koska minun ajatukseni hyppii (vaikkapa sairauden takia)
B) Minä koen, että minun pitää syyttää hoitajaa siitä, että ajatukseni hyppii. (Koska minulla ei voi olla sairautta, joka selittäisi erityisen tuen tarpeeni.)
Joo mut tiiät varmaan et useimmat saa niitä koulusta, töistä jne. Tossa tilanteessa on tosi vaikeeta
Ei ole helpooa ei, mutta kukaan ei voi myöskään valmiiksi niitä tehdä tai antaa.
Niitähän varmaan myytäisiin jossain jos se olisi mahdollista.
Miksi monet sitten jäävät yksin ruotimaan niitä ongelmiaan ?
Siinä kohtaa on hyvä lause tuo "älä jää yksin". Ihan kaikki eivät osaa tarttua itse ongelmiinsa, on sitten mikä tahansa mt-ongelma. Ja jos ei ole kykeneväinen itse käsittelemään ongelmiaan, on hyvä hakeutua avun piiriin.
Vaikeimman kautta joudutaan joskus menemään, jos tilanteet, ja ongelmat pääsevät liian pahaksi.
Itse en ole peruskoulun jälkeen opiskellut mitään, töissä olen ollut viimeksi muutamia kymmeniä vuosia sitten, siltikin olen luonut uusia kaveruuksia, ystävyyksiä, ehkäpä jopa tukiverkostoja siinä samalla.
Liikkuuhan ihmiset muuallakin kuin kouluissa tai työpaikoilla.
Tämä riippuu henkilöstä.
Minulla ainakin puolet käynneistä on erilaisten lomakkeiden täyttöä. En saa päättää aihetta itse vaan lomake vie sen ajan jona olin ajatellut puhua mieltä painavista asioista. Näin paha olo säilyy ja lääke on ainoa asia mitä sieltä saa. Pakkohoitoa tulee jos ei näihin suostu.
Aiheita saatetaan käsitellä myös todella pintapuolisesti. Yksittäisellä tarkennuksella ehkä mutta siinä se. Vaikka kyseessä olisi elämänmuutos, traumaattinen tapahtuma tai ihmissuhdeasia.
Lappunen on tehtävälappu, ei Kelan.
Monessa muussa vaivassa on samaa myös. Lisäksi toista ihmistä ei voi pakottaa puhumaan itse valitusta aiheesta. Hän on töissä siellä ja hän valitsee itse, miten työnsä tekee.
Olet vain yksi ihminen miljoonien joukosta. Turha valehdella muuta.
Anteeksi, nyt putosin kärryltä, että mikä tehtävä lappunen? Meneekö teidän tapaamiset niin juntturaan, että joudutte käymään sitä hoitoprosessia joidenkin strukturoitujen "tehtävälappujen" kautta? (ei siis tarvitse vastata, riittää kun mietit itse.)
Ihan ideana, jos se puheenaiheen esille ottaminen siinä hoitajan kanssa kasvotusten on niin vaikeaa, niin voi aina vaikka kokeilla kirjoittaa "kirjettä" ja antaa sen hoitajan lukea se. Teoriassa kai voisi olla joku chättikin tai tekstiviestit, joiden avulla voisi käydä keskustelua hoitajan kanssa. (valitettavasti siellä vain on tietosuoja ongelmia, että tavan sähköpostilla sitä ei voi toteuttaa.)
Sitten sille ei tietenkään mahda mitään, jos sielläkin asioiden vatulointi menee tulpattoman mopon polkemiseksi, niin eihän siinä sitten paljoa niitä mahdollisuuksia jää, kuin systemaattisesti "tehdä tehtäviä."
Kuinka usein käyt siellä avohoidon puolella ? Ei kai siellä joka käynnillä erilaisia lomakkeita täytellä ?
Tiedän, että lomakkeidenkin täyttöä on, mutta harvemmin. Yleensä esim. ennen lääkärin tapaamista.
Silloin varmaan joutuu olemaan ilman tukiverkkoja jos ei edes kykene ajattelemaan, että miksi on ilman tukiverkkoja...
Pensa-Mauri on kaahaillut poliisin tutkaan jo kolmasti kansanedustajana ollessaan. Viimeksi persuedustaja ajeli 135 km/h nopeutta alueella jossa on 80 km/h rajoitus.
Auto kuin auto kuluttaa reilusti tuplaten bensaa noin isoissa nopeuksissa, niin sen perusteella ei voi mitenkään olla liian kallista.
Jos kerran kansaa edustava Maurikin sitä huolettomasti savuna ilmaan autollaan polkee,
- niin eikös se bensa oo silloin ylihalpaa?
Miten bensa ja Mauri liittyvät tähän psyykelääkekeskusteluun ?
Kaipa noilla kansaa edustavilla on varaa bensansa ostaa.
Vähän sellainen tyhmä kysymys. Sama kun kysyisi, että takaako jatkuva hoidosta haukkuminen sen, että on mieleltään terve?
No kehutko sä semmosta autoa joka jättää sinut tuon tuosta tienpäälle?
Eihän se kivaa olisi, jos jatkuvasti jäisi tien päälle. Onneksi itselläni ainakaan ei ole edes varaa autoon, eikä auton pitoon, ja vaikka olisikin, ehkä en hankkisi. Julkisilla pääsee riittävän hyvin kulkemaan. Ne harvemmin jättävät tien päälle.
Negatiivisella asenteella on hankalaa edetä elämässään.
Kas kun tuli puheeksi. Törmäsin juuri kaveriin joka osti uuden auton viisi vuotta sitten. Ei vaihtanut öljyjä ja kone leikkasi kiinni alle 20k ajettuna.
Nyt hän valittaa että kyseinen merkki on paska.
Mitäs lottoat?
Se on ollut ihan kaverin omaa hölmöyttä. Jos omistaa auton, on siitä pidettävä huolta, jos haluaa, että auto pysyy kunnossa.
Omilla valinnoillaan voi tehdä aika paljonkin ennakoivaa hyötyä, niin autojen, kuin mielenterveydenkin suhteen.
Aina ei siis tarvitse tyytyä toisten syyttelyyn jälkikäteen.
Useimmitenkaan ei tarvitse syytellä muita, ehkä se saattaa vain tuntua helpommalta ratkaisulta, mutta ei siitä itselle mitään apua ole.
Käydäänkö siellä alan keskuudessa sitten keskusteluja, tai edes mitään pohdintaa mt-palveluissa, tai hoidossa olevien epäkohtien tai käytössä olevien hoitokeinojen uudistamisesta? Tai jo valmiiksi otettujen asenteellisuuksien myöntämisestä julkisesti ääneen? Priorisointia ja potilaiden kliinistä kohtelua ei myöskään myönnetä, vaikka niitä siellä tapahtuu. Milloin viimeksi on uudistettu palveluja, tai psykiatriassa käytössä olevia hoitometodeja ja käytäntöjä?
Käsittääkseni julkisesti on myönnetty vain muutama epäkohta, kuten vähäiset resurssit, ylipitkät hoitojonot, ja hajanaiset ja pirstaleiset palvelut. Ihanko totta, että mitään muuta ei ole vialla? Korjaa, jos olen väärässä.
Mitään vuorovaikutuksellisia keskusteluja itse palvelujen käyttäjien ja palvelujen tuottajien välillä ei taida oikeasti käytännnössä tapahtua. Mistäköhän se muuten johtuu. Etteikö vaan johdu tietystä hierarkisesta ja autoritäärisestä ajattelusta, jota on hoitokulttuurissa? Korjaa, jos olen väärässä.
Olin muutamia vuosia sitten psykiatrian akuuttiosastolla. Edellisestä "vierailusta" oli vierähtänyt 15 vuotta.
En huomannut osaston hoitokäytännöissä minkäänlaista eroa, vaikka vuosien saatossa vointini ja oma näkemykseni kaikkeen, myös itseäni kohtaan, on muuttunut huomattavasti parempaan suuntaan.
Myös asenteeni hoitoa kohtaan muuttui vuosien varrella, mutta osastolla tosiaan huomasin, että hoito oli samanlaista, vaikka aikaa oli kulunut välissä vuosia.
Tai voiko sitä hoidoksi sanoa, kun potilaat ovat osastolla keskenään tai täysin omissa oloissaan, hoitajat istuvat pääsääntöisesti keskenään kansliassa, huolehtivat lääkkeiden jaon ja ruokailun.
Ajoittain pystyy ns. omahoitajan kanssa lyhyitä keskusteluja käymään.
Toki sekin on ymmärrettävä, että akuuttiosasto ja pitkäaikaisosastot ovat käytännöiltään aika lailla erilaisia.
Kommentoin tässä, kun oli puhetta siitä, onko hoidossa mikään muuttunut.
Tämä kommentti oli tarkoitettu edelliselle joka kritisoi sitä, että "takaako jatkuva hoidosta valittaminen sen, että on mieleltään terve?".
Jos kritisoi jotakin, niin sitä ei ole tehty haukkumismielessä, eikä se ole sama asia. Niitä ei pidä sotkea toisiinsa. Se on miten asiat ottaa. Jos kaiken näkee negatiivisena, niin eihän silloin synny ymmärtämystä.
Kritiikkiäkin pitää osata ottaa vastaan ja nimenomaan itsekritiikki on minkä tahansa alan kehittymisen edellytys.
Kirjoittaja lisää tarkennukseksi omaan edelliseen tekstiin.
Niin, en minäkään ole huomannut niissä alalla vallitsevissa hoitokäytännöissä mitään muutosta. Olet tehnyt aivan oikeita havaintoja. Tämä näkyy selviten ja eniten julkisen puolen sairaaloissa. Ja veikkaanpa, että sama koskee avopalveluitakin. Eli sielläkin vastaanotolla todennäköisesti jutellaan diipa daapakeskusteluja, ja keskittyy lähinnä voinnin ja lääkitysten käytön tarkkailemiseen ja seuraamiseen. Näin on ollut tilanne kyseisessä hoitokulttuurissa jo ainakin yli 20 vuoden ajan, ellei jopa peräti pidempäänkin.
Se, että edistävätkö ne hoitokeinot, tai metodit oikeasti potilaiden hyvinvointia, niin enpä tiedä.
Uskallan melkein väittää, että hoitojaksosi oli huomattavasti lyhyempi jälkimmäisellä visiitillä, mutta kerro ihmeessä miten hoito olisi voinut olla tehokkaampaa?
Kuntoutusosastolla sama meno. Ero vaan sängyissä ja et ehkä 1-3x viikossa jotain pientä toimintaa. Meillä se oli levyraati youtuben kautta ja tuolijjumppa. Sekin youtuben kautta
Lääkkeet ei toimi moneen juttuun. Mites se terapia yms? Sellasta ei oo lainkaan
Yksi asia unohtui mainita, en muista enää, että onko se jo tässä(kin) ketjussa kuitenkin mainittu. Että onko se oikeasti mitään henkisesti edistävää, tai terapeuttista, jos hoitajat ja potilaat ovat omissa porukoissaan, ja hoitoon tullut potilas näkee hoitajaa "vain sen muutaman kerran"; ja jos avopuolella ei kysellä, tai se päähuomio on vain voinnin ja lääkityksen käytön seuraamisessa, niin onko siitä mitään hyötyä itse palvelujen käyttäjälle? - Suurin osa esim. työkyvyttömyyseläkkeelle joutuneista, ja psykoosidiagnoosin saaneista on lähinnä lääkitysten kautta "ylläpitohoidossa". Se kuva, mikä minulle on tullut on se, että joo, kyllä palveluihin tulevalle annetaan kenties jokin diagnoosi ja määrätään useimmiten hoidoksi lääkkeitä. Ja siihen se kaikki sitten useimmiten jääkin. On siellä toki varmaan magneetti, ja sähköhoitoakin, mutta suurimmalle osalle on tehty vuosikymmenten ajan liukuhihnalla diagnooseja ja priorisoidaan, eli valikoidaan, mitä kenellekin tarjotaan. Ja uskallan väittää, että suurimalla osalla jonkin psykoosidiagnoosin saaneilla on myös traumataustaa, mutta he eivät saa, eikä heille edes tarjota mitään traumaterapioita. Että onko se oikein? Eettisesti ja miltä tahansa kantilta katsottuna? Että joillekin annetaan, mitä nyt sitten valikoidaan. Meillä on tietyllä tavalla tässä yhteiskunnassa illuusioita. Eli meille annetaan jopa median kautta vähän vääristynyttä tietoa. Eli näytetään asioita paremmassa valossa, kuin mitä ne todellisuudessa oikeasti ovat. Se koko kuva esim. siitä, kuinka paljon on hyötyä niistä mt-palveluista itse palvelujen käyttäjille, tai mikä on palvelujen laadun taso jää vähän epäselväksi. Se ei tule esille, koska ei edes tehdä riittävän laajoja galluppeja. Ne pitäisi ulottaa myös niiden kohdalle, jotka eivät niitä syystä, tai toisesta enää käytä. Koska siihenkin on hyvät syynsä, miksi niitä palveluja, tai lääkkeitä enää käytä. Kokonaiskuva, ja samalla mt-diagnoosin saaneiden oma mielipide jää hämärän peittoon. Esim. mediat julkaisevat eniten asiantuntijoiden antamia lausuntoja ja haastatteluja. Johtunee siitä ajattelusta, että vain heidän mielipiteensä painaa eniten ja on arvokkaampi.
Onko esim. yhdessäkään mediassa julkaistu tuota suhteellisen yleisessä tiedossa olevaa, että julkisen puolen sairaaloissa hoitajat ovat omissa porukoissaa, ja potilaat ovat omissa porukoissaan? Ja miksi muuten näin on? No minäpä kerron, se johtuu hierarkiaan ja autoritääriseen ajatteluun pohjautuvasta ajattelusta. Hoitajat eivät missään nimessä hengaile potilaiden kanssa, koska "me ollaan meitä, ja nuo ovat noita"- ajattelu on siellä aika tavalla vallitsevana. - Ja kyllä siellä on ja tapahtuu potilaiden arvottamista. Minua ei todellakaan kiinnostaisi mennä tuollaisiin paikkoihin. Joissakin medioissa annettiin sellainen kuva, että siellä on hirvittävän empaattisia hoitajia. Sekö on osoitus, tai jokin merkki jostakin suuresta empatiasta, kuin laitetaan pillereitä kippoon ja potilaan eteen? Etenkin, kun hoitajat ovat hyvin omaksuneet hierarkiaan pohjautuvan ajattelun mm. koulutuksen kautta. Eli ovat hurjan mielellään keskenään kansliassa. Tämä on tiedossa yleisesti potilaiden keskuudessa, mutta valtamediaa tämä tieto ei ole vieläkään tavoittanut. Mitä hoitoa sellainen muuten on, jos hoitajat välttelevät tarkoituksellisesti potilaita? Mitkä ovat hyödyt sellaisesta?
Medialukutaito on hel*vetin hyvä taito, ja se kannattaa omaksua. Kaikki ei ole aina totta, tai aivan sitä, mitä meille tarjotaan.
Enpä taitaisi käyttää kyseisiä palveluita, joissa ihmisiä luokitellaan ja priorisoidaan. Saavat pitää palvelunsa! Ei huokuttele yhtään.
Pitäisikö mielestäsi potilaat pakottaa yhteisiin tiloihin juttelemaan hoiajan kanssa?
Vai olisiko loogisempaa, että siellä käydään aika hemmetistikkin sitä "keskustelua" mutta sinä vain et ymmärrä, sitä kompromissiä, mikä siitä "keskustelusta" tulee, etkä siksi pysty tuomaan siihen mitään järkevää dialogia.
En ole nähnyt julkisessa keskustelussa sitä ihmettä, että hoitohenkilökunta keskustelisi vuorovaikutuksellisesti ja avoimesti esim. palveluissa, tai hoitokäytännöissä ja hoitokulttuurissa olevista epäkohdista. Sitä ei tapahdu heidän omassa piirissään, eikä sitä dialogia myöskään palvelujen käyttäjien kanssa.
Mutta otaksun kommenttisi perusteella, että se "koira älähtää, johonka kalikka kalahtaa. Osuin liian lähelle totuutta. Yleensä hoitohenkilöstö on enemmän keskenään ja potilas saattaa tavata muutaman kerran sen omahoitajan, siis hyvällä tuurilla. Mutta tapahtuuko niissäkään keskusteluissa mitään erityisen terapeuttista. Eiköhän se ole enemmän sen voinnin ja lääkitysten vaikutusten tarkkailua, ja sitä, että onko potilas kenties masentuneempi, vai psykoottisempi?
Ja tuohon viimeiseen provosoivaan lauseeseen sanon sen, että kyllä varmasti olen pystynyt tässäkin keskusteluketjussa keskustelemaan huomattavasti järkevämmin, kuin Sinä. Olet jo valmiiksi tietyn asenteen ottava. Sillähän on paljon merkitystä. Jos joku lähtee siitä ajatuksesta, että toinen on mielisairas, ja ei joko puhu, tai kirjoita mitään järkevää, niin eikö se vaikuta asenteeseen ja kohteluun? Mietipä sitä vähän enemmän siellä.
Ai osastolla kun käydään hemmetisti keskusteluja?
Voi toki olla paikkakuntaisia eroja mutta millä osastolla olin niin ei takuulla käyty hemmetisti keskusteluja.
Onneksi se osasto ja koko se mielisairaalan toiminnat lopetettiin.
Eipä ole sinne tarvinut enää joutua eikä mihinkään muuhunkaan mielisairaalaan.
Ei tietenkään. Vapaaehtoinen keskusteleminen omasta tahdosta on aina parempi asia. Pakko ei toimi, ei kumminkaan päin.
Mutta eri asia on se, että jos tietystä asenteesta, eli omaksuu ajattelun, että " En mä ton kaa ala juttelee, se on liian sairas, joku ei ole mun omasta sosiaaliluokasta"...., niin onhan se aika paha lähtökohta.
Itselleni on vierasta sellainen ajattelu ylipäätään, että ketään arvotetaan, tai laitetaan johonkin kategoriaan.
En ole kadehtinut itseäni varakkaampia, älykkäämpiä, kauniimpia, komeampia, tai lukeneempia. Uskon enemmän siihen, että olemme kaikki samanarvoisia, yhtä arvostettavia, ja hyviä ihmisiä. Mutta jos liian paljon näkee, tai huomaa, että ihmisiä kohdellaan eriarvoisesti, sosioekonomisen aseman, tai diagnoosin mukaan, se jättää jälkensä. Siitä tulee sellainen tunne, että potilaita ei pidetä samanarvoisina, tai tasavertaisesti kohdeltavina ihmisinä. En ymmärrä, mitä sillä saavutetaan, jos pidetään yllä jotakin hierarkiaan pohjautuvaa systeemiä ja kaikki toiminta pohjataan siihen. Edistääkö se todella, oikeasti kenenkään henkistä hyvinvointia, terveyttä, tai itsetuntoa. Enkä nyt tarkoita tällä sitä, että sitä itsetuntoa lähdettäisiin kohottamaan menemällä mt-palveluihin. Osa päätyy nimenomaan siitä syystä, että he ovat joutuneet elämänsä aikana huonon kohtelun kohteeksi. Mitä se tekee ihmiselle, jos hän joutuu sellaiseen systeemiin, jossa jatketaan edelleen sitä kaltoin, tai väärinkohtelua? Tätä minä ainakin mietin.
Täällä palstoilla on kuitenkin joku, joka kommentoi jatkuvasti negatiivisesti kaikesta hoitoon liittyvästä, eli kyllähän siitä kuvastuu jonkinlainen ymmärtämättömyys.
Kritisointi on kritisointia, kyllä. Se voi olla negatiivista, mutta jos kaiken näkee ja kokee negatiivisena, onko se enää pelkkää kritisointia ?
Oli tosiaan huomattavasti lyhyempi. Enkä ala yksityiskohtaisesti kertomaan, mikä tilanne oli tuolla toisella kerralla, oli kyllä täysin erilainen, eri syistä, kuin mitä oli ollut vuosia sitten.
En edes tarvinnut mitään erityisen tehokasta hoitoa, se oli ennemminkin lyhyt "hermoloma" vaikeassa elämäntilanteessa.
Otan kantaa samalla tuohon aiempaan kommenttiin, kun joku mainitsi avopalvelut ja "diipadaapa" keskustelut.
Avohoidossa huomasin ainakin itsestäni/itsessäni sen, kun aloin oikeasti pääsemään parempaan kuntoon, oli avohoidossa käyntikin paljon antoisampaa, sain siitä paljon irti, sekä riittävästi tukea ja apua silloiseen elämäntilanteeseeni. En varmastikaan ollut joitain kymmeniä vuosia aiemmin ollenkaan samaa mieltä, saatoin jopa ajatella sitä pelkäksi "diipadaapaksi".
Eli loppujen lopuksi taisi muutos olla tapahtunut enemmänkin itsessäni kuin avohoidossa.
Osastohoidon tarkoitus ei taida kuitenkaan olla sekään, että potilaat makaisivat vain huoneessa sängyssään.
Useinkin potilaat ovat osaston puolella, juttelevat keskenään. Toki heitäkin on, jotka vetäytyvät sänkyynsä, ei sitäkään voi kieltää, etteikö niin olisi.
Ja olen jo aiemmin maininnut, että lyhytaikaisessa osastohoidossa on eroja, kun vertaa pitkäaikaiseen osastohoitoon.
Henkilökunnastakin on tullut huomattua, että toimivat eri tavalla, jos kyseessä on pitkäaikainen osastohoito.
Ei potilaat pysty edes kuulemaan, millaisia keskusteluja henkilökunta käy keskenään. Onhan heillä kaikenlaisia kokouksia ja muita juttutuokioita, varmasti puhuvat hoitokäytännöistä.
Potilaat eivät pysty tietämään, mitä niistä hoitokäytännöistä puhutaan henkilökunnan kesken. Pelkkä luulo ja kuvittelu ei kerro, miten asiat ovat.
Osaston hoitajat ja lääkärit eivät keskustelekaan julkisesti palveluista, vaan oletettavasti keskenään ryhmänä. Joka työpaikalla keskustellaan työpaikan toiminnasta, ilmapiiristä, ja vaikka mistä, mikä nyt työpaikkaan, oloihin, ym. liittyy. Ei niitäkään käydä julkisesti esim. mediassa, tms.
On olemassa ihmisiä joille kaikki on paskaa, paitsi kusi.
Jos omat kokemukset ovat, tai ovat olleet negatiivisia, niin sitten niin on. Kritiikillekin on paikkansa ja taustalla olevat syynsä.
Jos hoito pohjautuu lähes ja vain ainoastaan annettuihin diagnooseihin ja lääkemääräyksiin, ja keskustelujen osuus, laatu ja määrä ovat heikot, niin se väistämättä vaikuttaa myös potilaiden vointiin. Jos kohtelu on liian virallista, kliinistä, priorisoivaa ja potilaita arvottavaa, ja potilaalle tuleekin niistä hoidoista lähinnä ainoaksi saamapuoleksi lääkkeiden aiheuttamat haitat, niin sen henkisen edistämisen laita, tai hyödyt jäävät vähäisiksi.
Edistääkö hierarkisessa ja autoritäärisessä ympäristössä oleva hoito oikeasti potilaan/potilaiden hyvinvointia, on hyvä ja aiheellinen kysymys, mikäli kohtelu ja asennoituminen on systeemiin tulevia arvottavaa.
Jos systeemiin tulevat potilaat nähdään siellä vain jonkin diagnoosin kantajana, tai sen edustajana, se vääjäämättä hämärtää heidän näkemistään tasaveroisena ihmisenä.
Kiistattomia faktoja.
Kaikki eivät kykene myöntämään totuutta. Koska ne asiat ovat liian vaikeita. Uudistusten tekeminen on mahdotonta, jos niitä asioita, tai epäkohtia ei edes haluta nähdä. Näin on ollut jo useamman vuosikymmenen ajan. Muutos ja uudistusten tekeminen edellyttää asioiden näkemistä ja niiden tunnustamista, eikä potilaiden sairauden syyllistämisellä.
Korjaus tekstiin: muutos ja uudistusten tekeminen ja toteuttaminen edellyttää ensin asioiden näkemistä ja tunnustamista, eikä siihen ainakaan päästä potilaiden sairauden, tai sairaudentunnottomuuden syyllistämisellä. Mutta riittääkö tahtotila siihen?
Pointti tässä taitaa olla se, että osasto / laitoshoidon sisälläkin on ihmisillä sitä valinnan vapautta. Siitä on turha syyttää hoitajaa, jos potilas / asukas valitsee ns. "Väärin" eikä siedätyshoidakkaan omaa välttäytymis käyttäytymistään vaan doomscrollaa jotain somea.
Jotkut eivät myöskään pidä omista näkökannoista eriäviä, tai erilaisia mielipiteitä. Ne koetaan jostakin syystä joko kiusallisina, tai ei hyväksyttävinä. Siitähän tässä on kysymys. Jos joku tuo esille ihan oikeisiin havaintoihin perustuvia asioita, niin se tällä palstalla kuitataan niin, että kyse on sairaudesta, tai sairaudentunnottomuudesta. Ei pysty kukaan kiistämään esim. sitä että terveydenhuolto perustuu aika pitkälti hierarkiseen arvojärjestykseen, tai että siellä on kliinistä kohtelua, tai potilaiden arvottamista. Tai että siellä ei ole riittävästi keskustelua hoitohenkilökunnan ja potilaiden välillä. Psykososiaalista tukea annetaan vain ja ainoastaan sairaus ja lääkeasioihin, sekä sairausidentiteeton omaksumisesa. Mutta sitä ei anneta muihin elämässä oleviin ongelmiin. Eivät nämä esille tuodut asiat ole mitään vääriä, tai harhaisia päätelmiä.
Kyse on siitä hyväksytäänkö sitä ylipäätään, että tuodaan esille systeemissä olevia epäkohtia? Kysehän on perimmiltään siitä, että kykeneekö ottamaan vastaan ihan aiheellista kritiikkiä. Se on vaikeata, kyllä minä sen tiedän. Mutta asioiden kiistäminen ei ole sekään kenenkään eduksi.
Jonakin päivänä joku, tai jotkut muut tulevat kertomaan näistä samoista asioista. Totuus ei pysy pimennossa. Kaikella on aina tapana tulla julki. Valehtelu, tai asioiden piilottelukaan ei hyödytä ketään. Epäkohtien myöntäminen ja niille tekeminen on osoitus rohkeudesta ja vastuunkantamisesta.
Muutama korjaus tekstiin: Psykososiaalista tukea annetaan lähes vain ja ainoastaan sairauteen ja lääkeasioihin, sekä sairausidentiteetin omaksumisessa. Mutta sitä anneta muihin elämässä kenties pielessä, tai oleviin ongelmiin.
Epäkohtien myöntäminen ja niille jotakin tekeminen ja systeemin uudistaminen enemmän humaanimpaan suuntaan on enemmän osoitus rohkeudesta ja vastuunkantamisesta. Systeemin tulevat potilaat pitäisi nähdä ja kohdata tasavertaisina ihmisinä, isolla iillä, eikä jonkin vain jonkin diagnoosin kantajana. Se pallo on alalla olevilla itsellään, eikä minulla. Mutta asia koskeee myös palvelujen käyttäjiä, eikä vain niiden ylläpitäjiä. Heidät on unohdettu täysin koko siinä julkisessa keskustelussa. Se unohtuu tässäkin keskusteluketjussa täysin.
Psykososiaalista ei anneta potilaalla muihin elämässä oleviin ongelmiin. Sorry kirjoitusvirhe.
Eiköhän se lähde ensin siitä, että onko kritiikki rakentavaa kritiikkiä, vai kritiikkiä kritiikin ilosta. Valitettavasti näillä kahdella erilaisella kritiikillä on täysin erilaiset mahdollisuudet vaikuttaa lopputulemaan.
Minä olen huomannut aikapaljonkin muutoksia tässä vuosien varrella. En sitten tiedä, miten paljon johtuu siitä, etten ole ollut psykoosisairas. Sellaisia isompia muutoksia on ollut ehkä vähemmän, mutta sarja pieniä muutoksia.
Raha on tietysti yksi ongelma. Samaan aikaan kun hoito on kehittynyt yksilöllisemmäksi, niin rahoitus taas on pienentynyt. Eli ikään kuin saisit yksilöllisempää hoitoa, mutta harvemmin.
Voisitko vähän avata, mitä tämä julkinen kesksutelu olisi mielestäsi konkreettisesti? Minun on aidosti vähän vaikea hahmottaa sitä, mitä ajat takaa?
Olisiko se joku aamu tv, lähetys missä jotkut asiantuntija lääkärit ja hoitajat haukkuisivat kilvan MT-hoidon epäkohtia?
Miten esimerkiksi sinä osallistuisit tähän keskusteluun? Olisitko ihan omilla kasvoillasi siellä ”haukkumassa” heitä? Vai pitäisikö heidän jotenkin omatoimisesti osata ruoskia itseään?
Mitä sitten? Mitä sen jälkeen tapahtuisi, kun tällainen keskustelu olisi käyty julkisuudessa? Miten sen pitäisi vaikuttaa hoitoon? Miten se vaikuttaisi sinun elämään?
XXX
Vaikka rahoituksen, ja erityisesti ennaltaehkäisyn suhteen hyvinvointi alueiden lait jäivät vähän torsoksi, niin laki edellyttää ihan kohtalaisen hyvin hyvinvointialueilta yhteistyötä niin asukkaiden, kuin muunkin kolmannen sektorin toimijoiden kanssa.
Siksi jokainen hyvinvointi alue, on järjestänyt hyvin monenlaisia foorumeita, missä tätä keskustelua käydään.
Perinteisten asiakastyytyväisyys kyselyiden lisäksi on olemassa.
Erilaisia asukasraateja. (kyllä luit oikein, täällä päin ei tarvitse edes olla asiakas, vaan myös sairaudentunnottomat ihmiset voi osallistua, kunhan asuvat hyvinvointialueen alueella)
On erilaista yhteiskehittämistä, työpajojen ja palvelumuotoilun osalta.
On olemassa erilaisia vanhus- ja vammaisneuvostoja tai nuorisovaltuustoja.
On olemassa kokemusasiantuntijoita.
Laki velvoittaa myös yhteistyön yhdistysten, seurakuntien ja muiden kolmannen sektorin toimijoiden kanssa.
Jne Jne (tekoäly voinee rakentaa sinulle tarkemman listan alueesi vaikutusmahdollisuuksista.)
Miksi mikään näistä ns. lakisääteisistä keskustelukanavista ei kelpaa sinulle? Siksikö että niissä pitää pystyä juttelemaan palveluista, hoitokäytännöistä ja -kulttuurista kokonaisuudessaan, eikä vain niiden epäkohdista, vai siksi, että se pitäisi tehdä niissä elimissä omilla kasvoilla?
Kuten aina voit syyttämisen sijaan todistaa ”asenteellisuuteni” vääräksi, ja mene johonkin noista yllä mainituista elimistä vaikuttamaan hyvinvointialueesi MT-hoitoon.
Ei ole edelleenkään minulta pois.
No niin. Joo kyllähän niitä asiakastyytyväisyyskyselyjä siellä tehdään. Mutta mitenkä on sen niiden kysymysten asettelun laita? Kyselläänkö siellä kehitysideoita, tai noteerataanko niitä oikeasti?
Pahoittelen sitä, että en voi hyvästä syystä osallistua yhteenkään ehdottamaasi elimeen, tai asukasraatiin, vointia ja jaksamista rajoittavan ME/CFS sairauden takia.
Sanoja voi ymmärtää väärin, mutta käsittääkseni en ole haukkunut, tai syyllistänyt ketään, enkä mitään. Myönnän sen, johtuen vaikeasta sairaudesta, että en jaksa olla aina kovin positiivinen, tai kirjoittaa sellaista, mikä ei pidä paikkaansa.
Mitä tulee siihen, että pitäisikö alalla olevien asiantuntijoiden mennä itseään haukkumaan ruoskimaan julkisesti johonkin tv: n aamuohjelmaan, niin ei tietenkään. Enkä minä heitä mistään syytä, tai hauku. Totesin vaan, että ulospäin annetaan se kuva, että mitään muuta ei olisi pielessä, kuin vähäiset resurssit, tai hajanaiset ja pirstalaiset palvelut, tai että on ylipitkät hoitojonot, tai ei olisi saatu järjstettyä nuorille hoitotakuuta. Kun tämä ei ihan se koko kuva, eikä koko totuus. Ymmärrän kyllä närkästyksen, mutta niin olen minäkin närkästynyt. En ole nähnyt kyseisessä hoitokulttuurissa, alalla olevissa asenteissa, potilaiden asemassa, tai käytössä olevissa hoitokäytännöissä (metodeissa) mitään muutosta, tai uudistusta. Siis tässä samassa tilanneessa on oltu käytännössä lähes 30 vuotta. Jos joku väittää että tämä ei ole totta, niin ei puhu totta. Sen verran pitäisi olla rohkeutta myöntää asioita. En minäkään väitä olevani täydellinen, kun en ole. Ja senki pystyn sanomaan ihan kenelle tahansa. Se on tavallaan ihmisten harhaanjohtamista. Ei siis suoranaista valehtelemista, mutta ei myöskään kerrota suuremmalle osalle kansaa ihan kaikkea. Kuten sitä, että psykososiaalista tukea ei anneta sellaisille, jotka sitä tarvitsisivat. Sitä annetaan vain tiettyjen asioiden osalta . Tai traumaterapiaa ei anneta kaikille. Miten reiluna sitä pidetään ? Tai Sinä pidät, ihan oikeesti, käsi sydämelle! Annetut diagnoosit leimaavat kantajansa, valitettavasti. Tätäkään asiaa ei muuten myönnetä, mutta se pitää paikkansa.
Yksi asia tuli mieleen tänä aamuna. Tietyt hoidon pohjat, tai linjaukset ovat olleet käytössä noin 30 vuoden ajan. Ne on ns. vakiintuneet pysyviksi. Eikö olisi yhtään aika niiden tarkistamiselle ja muuttamiselle? Potilaidenkaan asema, tai kohtelu ei ole muuttunut käytännössä aikaan. Onko se reilua, tai oikein?
Edelliseen tekstiin pieni korjaus: potilaidenkaan asema kyseisessä systeemissä ei ole juurikaan muuttunut viimeisten 30 vuoden aikana. Se näkyy edelleenkin esim. julkisen puolen sairaaloissa, hoitajat ovat lähes koko ajan keskenään, ja potilaat keskenään. Keskustelujen rooli ja osuus on vähentynyt, kuin lehmän häntä. En tiedä, onko se oikeasti oikein?
Ihmisillä on tapana hyväksyä asioita vähän liian paljon. On priorisointia, annetaan minkänkinlaista hoitoa, kenelle halutaan, tai sitten on vain annetut diagnoosit ja lääkemääräykset, on leimaamista ja sitä sun tätä. Ja hierarkista ajattelua. Potilaathan on tästä joutuneet eniten kärsimään. Kuka puolustaisi heitä? Alalla jauhetaan ja saarnataan vain "lääkkeiden säännöllistä käyttämisestä". ja "hoitoon sitoutumisesta". Ei mistään muusta. Perusongelma on siinä se, että kukaan ei oikeasti välitä. Kiitos otetun kliinisen kohtelun ja asenteen takia. Näitä asioitahan siellä koulutuksessa painotetaan. Eikö totta?
Mietin myös sitä, että mitä jos palveluihin tulee ihminen, jolla ei ole ympärillään minkäänlaista tukiverkostoa, ja on vaikeasti masentunut ja itsetuhoinen ja joutuu paikkaan, jossa ei oikeasti saa mitään psykososiaalista tukea? Aika moni on päätynyt itsemurhaan myös sairaalahoidossa ollessaan. Lieneekö mikään ihme? Koska hoitajat eivät ole potilaiden kanssa ja sitä tukea ei anneta, kuin sairausasioissa. Ja käytössä on kliininen kohtelu ja asennoituminen.
Sorry, että ei oikein mene läpi minulla se pajunköysi, että kaikki olisi systeemissä virheetöntä. Etenkin, kun on joutunut lukemaan useiden medioiden uutisoimia artikkeleita, jossa joku nuori on tappanut itsensä juuri nimenomaan näissä psykiatrisissa sairaaloissa. Ei se ole mikään ihme. Vika on itse systeemissä ja annetussa koulutuksessa. Ja kiitos kliinisen kohtelun, jota niin he**tisti painotetaan siellä!
Joidenkin pitäisi katsoa itseään peiliin.
Kllininen kohtelu voi toimia kirurgisissa toimenpiteissä ja leikkaussaleissa. Se ei vaan toimi siellä, missä pitäisi olla oikeasti henkisenä tukena ja auttaa. Olla ihminen ihmiselle. Ja nähdä, kohdata ja kohdella ihmisenä.
Jos joku väittää, että se kliininen kohtelu on eettisesti oikein psykiatrisissa sairaaloissa ja annettuna toimintaohjeena. Sinne tulee paljon ihmisiä, jotka on rikki, ja jotka on joutunut kokemaan elämässään vastoinkäymisiä ja traumoja, mutta heidät jätetään siellä käytännössä täysin yksin. Sieltä annetaan vain liukuhihnalla diagnooseja ja määrätään lääkkeitä. Ja siinä kaikki. Eikä mitään muuta. Mutta jokin siinä nyt tökkii. Sitä pidetään "henkisen hyvinvoinnin edistämisen paikkoina". Onko se sitä oikeasti? Kovin on suppeita, tai kapea-alaisia ne käytössä olevat hoitometodit. Se on joillekin lähinnä vain ja ainoastaan lääkkeitä. Niilläkö sitä nyt kuvitellaan taikovan ihmisten kaikki ongelmat ja traumatkin pois?
Jotakin on ollut pielessä, koulutuksessa, tai missä tahansa, jo kauan. Mutta kummallisinta siinä on se, että alalla olevat eivät näe systeemissä mitään vikaa. Sitä voisi jo melkein kuvailla todellisuusharhaksi.
Pahoittelen edellistä karkeaa ja töykeää kielenkäyttöä. Johtuu aivoissa olevasta kasvaimesta ja siihen liittyvästä päänsärystä.
Mikäli olen loukannut jotakuta, niin pyydän sitä vilpittömästi anteeksi.
Vetäydyn pysyvästi eläkkeelle, ja lähden lepäämään, en kuitenkaan suljetulle osastolle.
Ja jotta en tuota enää kenellekään mitään mielipahaa, niin poistun samalla koko keskustelupalstalta.
Terv. huonolla päällä oleva kommentoija
Jokaisella hyvinvointialueella on erilaisia sähköisiä tapoja osallistua ja vaikuttaa.
Miksi siis kinastelet täällä minun kanssa pitkillä ja hydyttömillä teksteillä siitä, ettet pysty tuottamaan sitä "hyödyllistä" tekstiä sinne hyvinvointialueellesi?
Kerro sinä. Miksi niiden asiakastyytyväisyyskyselyiden mukaan kuitenkin suurin osa MT-palveluita saavista kokee saaneensa enemmän tai vähemmän hyvää paleluva. (toki yksiköstä ja hoitomuodosta riippuen.)
Miksi tällainen ns. hyvää palvelua saanut ihminen leimataan tällä foorumilla heti hoitajaksi? Miksi tällaisen ns. hyvää hoitoa saaneen ihmisen pitäisi ajatella, että hoitojärjestelmä jossa jokainen työntekijä jokseenkin tietää roolinsa ja tehtävänsä, niihin kuuluvine velvollisuuksineen olisi jotenkin paha asia?
Miksi sellainen järjestelmä pitäisi muuttaa joksikin laumaksi ellunkanoja, vain sen takia että vähemmistö ei koe saaneensa täydellistä hoitoa?
Miten, tai millä nimellä sinä kuvailisit ihmistä joka jatkuvasti keksii asioita omasta päästä, vääristelee totuutta?
Tai mikä voisi aiheuttaa sellaisen käytöksen?
Valitettavasti se ei ole esilletuotava epäkohta, että omassa päässä hoitajaksi luultu ihminen onkin vain keskinkertaista hoitoa saanut potilas.
Ihan sellanen juttu ohi aiheen mut ne palautekyselyt on aika turhia oli sit mt/somaattinen/tai vaik kunnan virallinen palaute. Ei niillä muutosta saa. Ongelma kun on et jos rahaa ei oo, niin sitä ei tuu lisää
Mitä tarkoitat kysymyksen asettelulla? Sitä ettet kykene kirjoittamaan tyhjään kohtaan kehitysideaasi? Vai sitä, että kysymyksen asettelulla ei yritetä manipuloida vastauksia niin, että ne miellyttäisivät juuri sinua?
Rahaa ei ehkä palautekyselyllä saa, mutta jos keksii jonkun olennaisen tavan käyttää sitä nykyistä rahaa paremmin, niin se varmasti otetaan mielellään vastaan.
Niillä kyselyillä ei sinällään tee oikeastaan mitään. Niissähän vaan kysellään pääasiassa, että miten hoito on mennyt potilaan näkökulmasta.
Esim. jos siihen laittaa omia kehitysideoita, en usko, että niitä oikeasti noteerataan. Hierarkiaan pohjautuvan hoitokulttuurin takia.
Siellä on sen verran niitä muureja ja raja-aitoja pystytetty jo useamman vuosikymmenen. Ja jotta potilaita ja heitä alettaisiin kuunnella, tai ottaa huomion heidän kehitysideoita hoitoon, tai hoitokulttuuriin liittyen, niin ensin pitää muuttua alalla olevien asenteiden, jotta ne muurit ja raja-aidat väistyy. Se on edellytys keskinäisen vuoropuhelun ja ymmärtämisen syntymiseksi.
Ja jos et ymmärrä, mitä tällä tarkoitan. Selvennän vielä. Se on itsestäänselvä asia, että hoitokulttuurissa on luokkajako, ja hierarkiaan pohjautuvaa ajattelua. Ja silloin, kun niin on, tai toimitaan siltä pohjalta, se luo väistämättä raja-aitoja. Tavallaan potilaita ei nähdä, kohdata ja kohdella tasavertaisina ihmisinä. He ovat vain jonkin leimaavan diagnoosin omaavia potilaita, joista tai heidän mielipiteistään ei tarvitse välittää. Näinhän siellä on toimittu jo useamman vuosikymmenen ajan.
Tämä sama ilmiö tapahtuu myös esim. maailmanpolitiikassa. Joku saattaa kuvitella, että hyökkäämällä johonkin valtioon voi muuttaa siellä olevaa hallintoa. Näin ei tapahdu. Sen muutoksen pitää siellä itse sen systeemin sisällä. Heidän itsensä pitää nähdä ne asiat, mutta se ei välttämättä tapahdu, ellei ole keskinäistä vuoropuhelua.
Minä en ole sellaista nähnyt, tai todistanut psykiarisissa hoitopaikoissa. Esim. pakkohoitopäätöstä tehdessä saatetaan kyllä kysyä potilaan mielipidettä, mutta ei sillä oikeasti ole mitään väliä, se päätös tehdään siitä huolimatta, oli potilas siitä asiasta mitä mieltä tahansa. Tämä on vain yksi esimerkki.
Ongelma on siinä, että mt-diagnosoidut nähdään jonkin sairauden kantajana ja edustajana ja että heitä ei pidetä tarpeeksi järkevinä, tai älyllisesti samanarvoisena. Itse asiassa tuota samaa on näkynyt vähän tällä keskustelupalstalla. Oletan, että kyseessä on joku alalla oleva. Enkä usko olevani väärässä. Samantyyppistä, stereotypioita viljelevästä, tai tietyntyyppisestä argumentoinnista. Joko väitetään, että kritiikin esittäjä on mielisairas jne., tai sitten sairaudentunnoton.
Alallahan on itse asiassa aika paljon tietyntyyppisia, jo valmiiksi otettuja asenteita, tai stereotypisiä ajatteluita tiettyjen sairauksien edustajista. Siksi en edes käyttäisi kyseisiä palveluita. Jos lähtökohta on jo valmiiksi asenteellinen, niin yleensä se menee tietyn kaavan mukaan. Esim. potilaan sanomisia ei aina edes kuunnella, tai uskota. Ja aiemmin annetut diagnoosit leimaavat niiden saajan koko loppuelämäksi.
Korjaus edelliseen tekstiin: niiden muutosten ja uudistusten pitää tapahtua siellä itse systeemin sisällä. Mutta se edellyttää vuoropuhelua.
Esim. näissä psykiatrisissa sairaaloissa tapa toimia on sellainen, että jos potilas tulee esim. tarkkailujaksolle, niin hoitaja tapaa hänet korkeintaan pari kertaa. Silloinkin on tarkoituksena lähinnä vain tarkkailla, että näkyyko potilas kenties selviä psyykkisiä oireita, tai merkkejä sairaudesta, tai pahenemisesta. Eikä siellä mitään erityisen terapeuttisia, tai syvällisiä keskusteluja käydä. Eikä välttämättä avopuolellakaan.
Jos joku väittää, että siellä keskustellaan suuressa määrin hoitotahon ja potilaan välillä, ei sitä siellä kyllä oikeasti ole. Eikä pitäisi sellaista, mikä ei pidä paikkaansa. Siinä nyt on se yksi merkittävä puute, tai vika. Eli heidän mielestään "se on hoitoa", mutta sen terapeuttiset vaikutukset jäävät vähäisiksi. Koska se useimmiten on pääasiassa vain lääkkeitä. Ja niillä ei taas ratkaista, korjata, tai selvitetä yksilön muita kenties elämässä olevia ongelmia. Ja systeemiin tulee paljon, joilla on elämässään monia ongelmia yhtä aikaa päällä.
Toisaalta en ymmärrä, miksi joku kokeen sen (keskinäisen vuoropuhelun lisäämisen) jotenkin nöyryyttävänä? Miksi se on niin hankalaa ja vaikeaa? Minusta tämä on hyvä kysymys.
En ole keksinyt mitään asioita omasta päästäni, enkä ole vääristellyt tosiasioita. Ne asiat, joita on tuotu esille, pitävät paikkansa.
Sitäpaitsi missä kohtaa olen mielestäsi valehdellut?
" En usko että niitä noteerataan."
Se ei ole uskon asia. Palautteet ja kyselyt luetaan kyllä, usko tai älä.
Itse annoin kerran psykiatrian puolelle palautetta, ja sain joltain ylilääkäriltä todella hyvän vastauksen palautteeseeni.
Hän oli jopa ottanut huomioon, kun kerroin, kuinka ihmisarvo viedään joskus, kun osaston ovet menevät lukkoon potilaan jäätyä sisäpuolelle. Hän kirjoitti, että juuri silloin oli meneillään jokin koulutushomma heidän alaansa koskien, ja kertoi, että siellä otettaisiin asia puheeksi. Oli kuulemma hänen mielestään hyvä huomio.
En voi itse ainakaan enää väittää, että palautteita ei luettaisi.
Oli sellaista tekstiä siltä ylilääkäriltä, että tuli mieleen laittaa se kirje kehyksiin ja seinälle.
En kuitenkaan laittanut, mutta hyvässä tallessa se on säilynyt jo monta vuotta.
Osastoilla hoitajat näkevät potilaan olematta välttämättä potilaan kyljessä kiinni, tai olematta keskustelukontaktissa koko ajan. He pystyvät seuraamaan ja tarkkailemaan, kuinka potilas ihan yleisesti on, ja käyttäytyy sen tarkkailujakson aikana.
Tarkoitatko, että potilas kokisi sen vuoropuhelun nöyryyttävänä ? Henkilökunta ei sitä nöyryyttävänä koe.
Tulokset manipuloidaan paremmiksi mitä ne oikiasti on.
Eli asennevammasi estää sinua antamasta palautetaa, koska pelkäät, että "hierarkinen" syteemi saattaakin kehittyä, ja todistataa että ongelma olikin asennevammassasi, eikä alati kehittyvässä hoidossa.
Onko tämä manipulointi yksittäistapaus, vai onko se osa suurempaa salaliitto teoriaa?
Miten tämä manipulointi teknisesti toteutetaan?
Miksi tätä mainpulointia tehdään?
Mikä on hoitopalvelun "ostajan" eli veronmaksajan intressi ylläpitää järjestelmää jossa tuloksia manipuloidaan?
Minkälaista kehitystä on tapahtunut viimesen 10 vuoden aikana psykiatrisessa hoidossa?
Mistä tuon tietäisit, oletko ollut mukana "manipuloimassa" ?
Enimmäkseen sen kehityksen pitäisi tapahtua potilaassa/ihmisessä itsessään.
Hoitokeinoja ja käytäntöjä varmasti yritetään kehittää jatkuvasti, mutta potilaat/asiakkaat ovat niin monenkirjavaa porukkaa, kaikille ei sovi samat hoitokeinot.
Helppoa ehkä olisikin, jos pystyttäisiin keksimään jokin henkilökohtainen, jokaista yksilönä auttava keino, mutta se taitaa olla mahdotonta.
En ole ollut manipuloimassa.Mutta olen kylläkin osastoilla ja kuntoutuskodilla nähnyt että potilaat ei ollu tyytyväisen näkösiä.
Siltä pohjalta osaan sanoa että manipulointia täytyy tapahtua.
Kuule, kyllä minä olen jo palautetta heidän omien verkkosivujensa kautta. Joten ei ole minulla mitään asennevamaa. Kuten sanoin, kyse on enemmän siitä, noterataanko niitä feedbackeja ylipäätään ollenkaan?
Toden sanoakseni, ja käsisydämelle edelleen: onko siellä hoitokulttuurissa, asenteissa, tai kohtelussa tapahtunut mitään muutosta, tai merkittäviä uudistuksia viimeisten 20- 30 vuoden aikana? Tai onko potilaiden asema muuttunut mitenkään olennaisesti tuona samana ajanjaksona? Ja ovatko hoitajat enemmän potilaiden kanssa, vai keskenään? Onko keskustelujen osuus, määrä ja laatu kohdillaan?
Käsittääkseni suurin osa hoitolinjauksista ja pääpaino ja keskittyminen ovat edelleen diagnosoinnissa ja suurimmalle osalle määrätään lähes kaikeksi hoidoksi pelkkiä lääkkeitä. Ja jostakin kumman syystä sellaisen terapeuttisen keskustelun määrä ja laatu ovat aika heikot. Ja sama koskee psykososiaalisen tuen kohdentamista. Sitä annetaan nimellisesti, hyvin vähän ja se kohdistuu lähes pelkästään vain sairaus ja lääkeasioihin.
Yhteen asian haluan vielä sanoa sen, että näitä asioita ei ole tuotu esille missään nimessä loukkaamis, tai halventamistarkoituksessa. Ei pidä sotkea asioita. Väärintulkitsemista, tai mielisairaaksi syyttelemistä on helppo tehdä.
Edelliseen tekstiin pieni korjaus, yksi sana jäi välistä pois. Olen jo antanut palautetta heidän omien verkkosivujen kautta. Joten ei voi minua syyttää asennevammasta.
Mitä tulee niihin asiakastyytyväisyyskyselyihin, niin en usko, että varsinaisesti manipuloidaan. Kyse on ehkä enemmänkin siitä, että mitä ne ovat ne kysymykset, jotka sinne laitetaan. Ja miten paljon niitä kysymyksiä on. Ja samoin, vaikka sen kysymyksen voi toki esittää ja laatia muullakin tavalla, mutta en näe sitäkään kysymystä mitenkään pahana, tai loukkaavana, jos siinä ihan suoraan kysytään, että onko asiakas huomannut mitään korjattavia epäkohtia. Osa jostakin ajattelee niin, että mitään negatiivista, tai sellaiseksi koettua ei saa koskaan sanoa ääneen, tai antaa palautetta. Tämä on tietty meillä oleva kulttuurinen ajattelu. Mutta parhaimmillaan kritiikki, jopa ensi alkuun negatiiviseksi koettu kehittää, vie eteenpäin ja edistää kulttuuria ja systeemien toimintaa. Kyse on pohjimmiltaan, miten asiat ottaa, tai miten niihin suhtautuu.
Miten olet itse vastannut kysymyksiin hoidon epäkohtien parannusehdotuksista ?
Millaisia parannuksia olet ehdottanut ?
Onko kadulla vastaan tulevista ihmissitä jokainen rikkaan näköinen rikas, tai köyhän näköinen köyhä?
Onko jonkun ihmisen tarkoitus tuhlata elämäänsä siihen, että vääntää rautalangasta tai jopa kinastelee sinun kanssa siitä, että mitä muutoksia suomalaisessa MT-hoidossa on tapahtunut viimeisen kolmenkymmnen vuoden aikana, jos ihminen jolla ei ole sitä asennevammaa pystyy itse kysymään vaikka tekoälyltä, että mitkä ne tärkeimmät muutokset ovat olleet?
Kutakuinkin olen laittanut niihin kyselyihin samoja asioita, mitä tässäkin ketjussa on jo mainittu. Miksi niitä tarvitsisi lähteä erikseen vielä toistamaan? Vastaus herra kenraalille!
Tässä nyt ei ole tainnut olla kenelläkään toisella mitään asennevammaisuutta. Ja se kinastelu lähtee jostakin toisesta. Ei näitä keskusteluketjuja ole tehty provoisointi, eikä missään muussakaan negatiivisessa tarkoituksessa.
Mutta jos ei kykene tajuamaan yhtä asiaa. Sinä et vaan pidä siitä, että jos joku ei ole ollut tyytyväinen mt-palveluihin. Vika on enemmän siinä, mietipä nyt vähän aikaa sitä.
Ja itse asiassa on huomattavasti kehittävämpää kehittävämpää mennä kuuntelemaan linnunlaulua, tai laittamaan kasvimaata, kuin hyökätä toisten kirjoittajien kimppuun. Ei sekään ole mitenkään tervettä.
Olisiko kenelläkään tarvetta korjata täällä virheitä, jos tänne ei alunperinkään laitettaisi virheellisiä väittämiä?
Ihmisillä on erilaisia mielipiteitä asioista, se kuuluu elämään.
Ei kovin paljo posiitivista muutosta ole tapahtunut viimesen 30vuoden aikana kun eläke tilastoja kahtoo.
Onko muutos ollut jopa enempi negatiivinen kuin positiivinen.
Mikä johtopäätös siitä pitäisi vetää, jos tulokset heikkenee, samaan aikaan kun hoitokeinot pehmenee?
Työelämässä vaatimukset kasvaa niin että kaikki ei pysy kärryllä enää.
Ottaa sitte mieluummin ne eläke paperit mitä lähtee enää yrittään pärjätä työssä pärjäävien mukana.
Yksi taustalla oleva syy, miksi hoitajat ovat kansliassa enemmän keskenään, kuin potilaiden kanssa, lienee myös luokka-ajattelussa. Vaikka tätä asiaa harvemmin tuodaan esille. Kyllä se on kiistaton fakta, että siellä on paitsi kliinistä kohtelua, myös potilaita arvottavaa ja luokittelevaa asennoitumista.
Se ei voi olla vaikuttamatta paitsi potilaiden kohteluun, siellähän on tapana laittaa kaikki jonkin termin sisälle, diagnooseja ja kaikkea myöten, niin kyllähän se vaikuttaa kieltämättä myös niiin "hoitoihin". joita siellä annetaan. Etenkin, kun ne on sisällöltään aika kapea-alaisia. Joten todellinen hyöty jää aika vähäiseksi.
Se on kieltämättä kaunis ajatus, että kaikki, mitä sieltä tarjotaan, näytetään siinä valossa, että autetaan potilasta. Mutta en minä oikein usko, että sellaisessa ympäristössä, jossa on vahva luokka-ajattelu, tai potilaita arvotetaan, tai luokitellaan, että siellä oikeasti edistettäisiin henkistä hyvinvointia. Tavallaan se hierarkiaan pohjautuva ajattelu siellä systeemissä romuttaa, tai tekee tyhjäksi sen.
Onkohan nää kaikki sinun ajatukset tästä maailmasta?
Pitäskö sinun vaikka kokeilla hoitaa jotain toista ihmistä ja sitten tutkiskella itseäsi että tuleeko sinusta rasisti vasta sen jälkeen, vai oletko sitä jo nyt?
Ei vaan niillä liikaa paperitöitä ja sit aikaa olla facebookissa
Silloin kun olin huonossa kunnossa, kuvittelin olevani huono ja heikko ihminen. Tietenkin minusta tuntui, että muut ovat parempia kuin minä itse. Saatoin jopa ajatella, että muut luokittelevat itsensä minun yläpuolelle, pidin itseäni ala-arvoisena.
Samalla tavalla niihin aikoihin ajattelin myös hoitohenkilökunnasta, oletin että pitävät itseään joinain yli-ihmisinä, etenkin verrattuna minuun, heikkoon, sairaaseen ihmiseen, potilaaseen.
Kuinka ollakaan, kun oma itsetuntoni lähti nousemaan paremmaksi, tuollaiset ajatukset loppuivat. Opin arvostamaan itseäni ihan samanarvoisena kuin muutkin ovat. Jos joku yksittäinen ihminen ei vaikkapa yhtään minua arvosta, niin minä en voi sille mitään, mutta se onkin hänen häpeänsä.
Tämä oli tarina siitä, kuinka huomasin omalla kohdallani muutoksen.
Minulle kävi takavuosina niin, että tuttavani meni huonoon kuntoon. Aloin häntä tukemaan (itsellänikin mt-taustaa).
Silmäni niin sanotusti aukesivat, pääsin kokemaan tilanteen toiselta suunnalta, en ollutkaan itse se huonokuntoinen. Ei ollut kevyttä, ei helppoa, olla tukena ihmiselle, joka voi todella huonosti.
Siinä heräsi erilaisia ajatuksia omaa itseäni kohtaan, millaista on muilla ollut minun kanssani silloin, kun olin oikein huonona.
Pidin oikeastaan todella hienona asiana, että sain elää tuollaisenkin kokemuksen, että olin itse se auttaja ja tukija, vaikkakaan en enää uudestaan ihan samanlaista tilannetta haluaisi käydä läpi, se oli rankkaa.
Niille, jotka eivät usko, että terveydenhuoltokulttuuri pohjautuu hierarkiseen arvojärjestelmään, niin voivat ihan vapaasti googlata asian. Tieto löytyy hyvin helposti.
Tosin asiahan hyväksytään siellä aika tavalla hyväksyttävänä asiana.
Mutta tulipahan vain mieleen, että mikähän se potilaiden asema siinä hierarkisessa järjestelmässä oikeastaan on? Eiköpähän siellä alimpana.
Ehkä alimpana, ehkä ei. Asia ei ole niin yksiselitteinen, ei mustavalkoinen.
Mikähän se mahtaisi olla palvelun ostajan asema markkinataloudessa?
Miksiköhän olen silloin, kun näen öisin painajaisia , niin aina psykiatrisessa sairaalassa?
Johtuuko alitajunnasta, vai koetuista erittäin huonoista kokemuksista?
traumat
Voipa pitää hyvinkin paikkansa. Olet varmasti oikeassa. Yksi kauheimpia asioita niissä painajaisissa on ollut aina se kammottavan raskas ja ahdistava tunnelma. Herää hiestä märkänä ja sydän hakkaa, kuin Duracell-pupun rumpu. Vielä kauheampaa on se tunne on kuin olisi pakkosyötetty tupla-annos psyykelääkettä. Siis en ole enää käyttänyt niitä lääkkeitä, mutta muistan edelleen sen raskaan, horrosmaisen ja narkoottisen tunteen, jonka lääkkeet aiheuttivat. Joitakin asioita ei koskaan unohda. Ei myös sitäkään, että oma itsemääräämis ja tahto päättää omista asioista on viety ja on muiden armoilla. Ja sitten tulee ne muistot siitä, kuinka kylmiä, tunteettomia, tai välinpitämättömiä hoitohenkilöstö oli. Ei minua pidetty niissä paikoissa edes ihmisenä, tai kohdeltu ihmisiä arvostavalla tavalla. Enkä ole koskaan halunnut, että minua tarvitsee nostaa millekään jalustalle, tai paapoa. Normi ja ystävällinen kohtelu ja että nähdään, kohdataaan ja kohdellaan ihmisenä olisi riittänyt.
Pahimpina aikoina mun painajaiset osastolta oli tollasia. Toki mulla ne keskitty pakkotoimenpiteisiin ja siihen et lääkäri/hoitaja murhaa yms unissa mut tai yrittää
En puhu kenestäkään henkilökohtaisesti, mutta voin hyvin kuvitella, että sellaiselle ihmiselle joka elää omassa "mielikuvitusmaailmassa", se paikka missä todellisuus löytyy voi hyvinkin olla pahin painajaisten lähde.
Ihan mielenkiintoinen pointti miksi ihminen ei nää painajaista siitä sekasortoisesta syystä miksi joutuu sairaalaan, vaan seurauksesta, että joutuu sinne.
Toimiikohan vankilaan tuomittujen ihmistenkin painajaiset samalla tavalla?
On myös ihmisiä, jotka eivät näe painajaisia, joille ei tule traumoja. Jotka näkevät epäkohtia, mutta myös positiivista siinä saamassaan hoidossa.
Myönnän itsekin, että on ollut joskus todella huonoja ja ikäviäkin kokemuksia, jopa osastohoidon aikana, mutta on siellä ollut hyvääkin. Se täytyy vain huomata.
Kenties sen huomaaminen johti ainakin omalla kohdallani siihen, että pääsin koko hoitosysteemistä lopulta eroon.
Muistan edelleen myös ne huonommatkin kokemukset, mutta ne ovat jo menneitä tapahtumia, nyt on nyt. En ole jäänyt vellomaan menneisiin, muuten en onnistuisi elämään tässä päivässä, tässä ajassa.
Riippuu paljon minkä ikäsenä joudut, millasta kohtelu ja kauan oot. Jokainen on yksilö mitä traumoihin tulee.
Onhan niitä sotaveteraaneja jotka nähny ties mitä kauheuksia eikä oo traumatisoitunut. Et yksilöitä ollaan tässäkin.
Minä näen harvakseltaan painajaisia, mutta omat painajaiseni sijoittuu selkeästi niihin asioihin jotka johtivat omaan hoitokierteeseeni.
En siis nää painajaisia siitä, että joku yrittää auttaa, vaikka auttaiminen / hoito epäonnistui tai alisuoriutui monella mittarilla mitattuna.
Kokemus on tietysti henkilökohtainen, mutta siihen omaan kokemukseeni verraten, joudun kyllä ihmettelemään, että miten asiat voi vaihtaa paikka jonkun toisen ihmisen kokemuksissa. Eikä se suoraan sanottuna kuulosta loogiselta / terveeltä. (Ikä toki voi olla yksi selittävä tekiä, että on lapsi tai lapsenomainen aikuinen.)
Voisi selittää monta asiaa. Valitettavan moni sairas ihminen näyttäytyy hyvin lapsenomaiselta.
Miettisit mieluummin nykyistä tilannettasi, etkä niitä menneitä kokemuksia, ym.
Jos tilanne on nykyään paremmin, tartu nykyhetkeen.
Tunnetko, tai ajatteletko, että olet jotenkin epäonnistunut, syytätkö itseäsi kaikesta siitä, mitä jouduit kokemaan ? Ajatteletko, että se oli silloin nuorena sinun oma vika, kun jouduit hoitoon, jne. ?
Se ei ole tehnyt sinusta yhtään huonompaa ihmistä ihmisenä, vaikka olet ikäviäkin asioita kenties joutunut kokemaan.
Oletko ajatellut kuinka esim. pakkotoimenpiteet hoidon aikana, esim. eristäminen, tai lepositeet, ovat ehkä johtuneet omasta käyttäytymisestäsi osastohoidon aikana ? Oletko ehkä ollut vaaraksi itsellesi, tms. ?
En toki tiedä oletko se sama henkilö, joka on kertonut pakkotoimenpiteistä hoidon aikana, se on vain oma oletukseni/ajatukseni.
Mutta jos olet, niin pakkotoimet ovat ehkä olleet vain sinun itsesi suojaamiseksi/suojelemiseksi tarkoitettuja joissain niitä vaativissa tilanteissa. Niitä ei ole tarkoitettu sinun kiusaksi.
Eikä nekään tee sinusta yhtään huonompaa ihmistä, olet sama ihminen, jolla on ollut aiemmin vaikeaa elämässään.
En nyt tiedä, ymmärsitkö, mitä tarkoitin ( tarkoitin vain hyvää ).
Eri mut vaikka tietäisi miksi niitä tehdään niin tollanen voi silti olla traumatisoivaa
Kiitos, erittäin hyviä neuvoja. (vaikka taitaa mennä anonyymit hieman sekaisin.)
Jokseenkin juuri noin olen yrittänyt elää kuten mainitist. Omassa elämässäni ja tarinassani on niitä kivuliaita kohtia, jotka vaikuttavat vielä nykyiseenkin elämääni, mutta keskittymällä nykyhetkeen ja siihen mikä nykyhetkessä on hyvin pystyy asettamaan sitä mittakaavaa omalle elämälle.
En ole täydellinen, enkä pysty vaatimaan täydellisyyttä minua aikanaan hoitaneilta ihmisiltä ja / tai muilta tapahtumilta, mitä on taustalla. Vaan olen se ihminen joka rakentaa omaa elämää tässä ja nyt. Pala palalta paremmaksi.
Tarkoitatko, nyt vähän niin kuin hammaslääkärikin?
Se on hienoa, kun oivaltaa, ettei ole täydellinen, koska kukaan ei ole.
Jo tapahtuneita asioita ei myöskään pysty unohtamaan tuosta vain, kuin katkaisimesta vaan kääntäisi kaiken pois päältä, ja olemasta.
Ajan myötä oma suhtautuminen omiin kokemuksiin muuttuu, ihmisestä voi tulla armollisempi itseään kohtaan.
Kun omaa elämää rakentaa pala palalta pikku hiljaa, yleensä siitä saa vankemman. Jos hosuu ja haluaa kaiken tapahtuvan tässä ja nyt, onnistuu yleensä heikommin.
Psykiatrikunnalle ja psykologeille potkut, he sairastuttavat kansaamme. Ja terapeutit, he ovat oikeita ihmisten tuhoajia. Ihminen tarvitsee ns. potkun perseelle eli oma ryhdistäytyminen ja siihen käskeminen, se auttaa. Nykyihmiset järkyttyvät kaikesta ja haluavat terapiaa. Ilmankos nuoret hakeutuvat joukolla työkyvyttömyyseläkkeelle. Lapsuus ei saa lapsilla olla lapsuutta vaan kahelit vanhemmat pakottavat aikuismaisiksi ja koviin stressaaviin harrastuksiin, kilpailuun. Työantajat ovat luoneet ylikiireisen ja infoähkyisen työelämän mistä pitää päästä toiseen suuntaan, vaikka työntekijöiden joukkokapinalla. Ihmiset ovat tulleet erakoiksi ja itsekkäiksi ja naiset eivät huoli miestä vaan ottavat koiran puhuen siitä sijamuodossa "hän".
Eläimet ovat silti huomattavasti mukavampia, kuin jotkut ihmisistä. Ne eivät ainakaan katso omistajansa sosioekonomista asemaa, ulkonäköä, eivätkä arvota sillä samalla tavalla, kuin jotkut ihmiset. Niille (lemmikeille), tai oli eläin sitten mikä tahansa, on tärkeämpää se, millainen ihminen on, ja miten niitä kohdellaan. Haittaako se nyt mitään, jos eläintä sanookin "hän", tai häneksi?
Ihminen ei voi itse mitään sille, jos joku katsoo hänen sosioekonomista taustaa, hänen ulkonäköään, tai arvottaa häntä miten sattuu, miten haluaa.
Tai voihan ihminen sille jotain, hän voi olla välittämättä siitä, hän voi olla välittämättä muiden mielipiteistä. Voi toki välittääkin, mutta onko mitään hyötyä vääntää ongelmaksi itselleen se, mitä mieltä joku toinen on.
Kun hyväksyy itse itsensä sellaisena kuin on, ei tule kiinnitettyä huomiota siihen, miten muut kenties ajattelevat tai suhtautuvat.
Itsehän tarvitsen aivojani vielä, siksi käytän vain kannabista ja ehkä kerran vuodessa psykedeelisiä huumeita. Ei jäå edes leimaa ja merkintää mihinkään huolirekisteriin.
Hyvää tulevaisuutta vaan sinulle. En ala avaamaan, miksi näin toivotan, näet ja koet sen joskus ajan myötä itsekin.
Eikä mt-ongelmaisista, eikä psyykkisesti sairaista pidetä mitään huolirekisteriä. Sellaista ei ole olemassakaan.
Aloitus on tehty siksi, että se saisi aikaan enemmän pohdintaa siitä, että riittävätkö ne nykyisinkin käytössä olevat hoidonpohjat, eli diagnoosi ja lääkekeskeinen fokus takaamaamaan ja edistämään yksilön hyvinvointia. Eikä nk. joku aiemmin ketjussa väitti, että se olisi tehty haukkumistarkoituksessa.
Ja useampi esille nostettu asia, kuten se, että onko potilaan/potilaiden hoidossa riittävissä määrin terapeuttista ja henkistä hyvinvointia edistävää keskustelua, tai esille nostettu asia, että onko henkilökunta sairaaloissa edes riittävästi potilaiden kanssa ovat paikkansapitäviä faktoja. Käsittääkseni hoitajat ovat huomattavissa määrin enemmän keskenään, kuin potilaiden kanssa. Todellinen aikamäärä jää potilaiden kanssa työskentelyyn kovin vähäiseksi, jotta sillä olisi mitään terapeuttisia vaikutuksia. Myöskin keskustelujen sisältö on laadultaan heikkoa. Ja tämäkin on fakta. Jos fokus on vain voinnin, oireiden selvittelyn ja psyykkisen tilan arvioinnissa on aika lailla selvää, että kokonaiskuva potilaan tilanteesta jää olemattomaksi.
Esille nostettiin myös asia, että psykososiaalista tukea annetaan lähinnä vain sairaus ja lääkeasioissa, sekä sairausidentiteetin omaksumisessa, sekä hoitoon sitoutumisen osalta. Mihinkään muihin, kuten yksilön kohdalla kenties oleviin psykososiaalisiin ongelmiin, elämässä, tai olosuhteissa oleviin ongelmiin sitä ei anneta. Sillekin toiminnalle on varmaan annettu jonkinlaiset perustelut, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että henkiseen hyvinvointiin ja terveyteen vaikuttavat myös muutkin, kuin psykiatrian edustamat opit, ja ajattelu, jossa vain "psyykkiset sairaudet aiheuttavat yksilölle mt-oireita, tai kaikki johtuu vain sairaudesta". Nämäkin ovat kiistattomia faktoja, eikä mitään tekaistuja valheita, joita joku keskustelupalstalla väitti minun niin tekevän.
Julkisessa keskustelussa on tuotu esille, että tyytyväisyysgallupit näyttäisivät sellaisia lukemia, joissa enemmistö olisi tyytyväinen saamiinsa palveluihin. Tulokset ja niiden tulkinta riippuu, mitä niissä kyselyissä kysytään, mikä on kysymysten asettelu ja kysytäänkö siellä suoraan myös systeemissä kenties havaittuja vikoja, puutteita ja epäkohtia. Toinen asia on myös se, että noteraataanko potilaiden kenties esittämiä kehitysehdotuksia lainkaan. Onhan hyvin tiedossa sekin asia, että terveydenhuolto alalla vallitsee hierarkinen arvojärjestysajattelu, joka vaikuttaa oikeastaan kaikkeen, etenkin asenteisiin.
Joku on tuonut esille joskus, hyvinkin viisaasti näkökannan, että palveleeko systeemi ja sen toiminta enemmän itse niiden järjestäjiä, vai itse potilaita? Katsotaanko asioita lainkaan potilaiden näkökulmasta ja heidän etuaan ajatellen, vai annetaanko sen vain näyttäytyä sellaisena?
Meillä on maassamme potilasjärjestöjä, joiden väitetään tekevän yhteistyötä terveydenhuollon kanssa. Lähes ainoa asia, jonka puolesta he ovat puhuneet on, että omaisia pitäisi ottaa enemmän mukaan potilaan hoidossa. Hyvä pointti muuten, paitsi että systeemissä ei ole välitetty edes potilaiden itsensä mielipiteistä, vaan ne on joskus jopa tulkittu "sairauden pahenemisena". Jotenkin toivoisi, että myös muita potilaan asemaan, hoidon pohjiin ja linjauksiin ja sisältöihin tulisi muutosta ja uudistuksia. Nämä asiat tuntuvat jääneen kokonaan vaille huomiota.
Onhan se omaisten otto jo iso parannus jos lähtö nolla...
En usko että koskaan pystytään luomaan täydellistä hoitoa, mikä pystyisi parantamaan kaikki mt oireet.
Eikä sillä ole edes väliä mitataanko sitä objektiivisilla mitattavilla tuloksilla vai sairaan ihmisen omilla subjektiivisilla käsityksillä hoidon tuloksista tai menetelmistä.
Ei siis tarkoita sitä etteikö pitäisi yrittää parantaa, erityisesti niitä mitattavia tuloksia, eikä siitäkään ole haitraa jos subjektiivinen kokemus paranee. Mutta se oman "mukavuuden" hakeminen ei yksin riitä hoidon kehittämiseen, vaan sen täytyy perustua tavoitteisiin parantumisesta ja faktoihin
Eipä ne psykiatrit ja hoitajat voi olla mukana sairaan ihmisen jokapäiväisessä elämässä.
Sairaalassa hoidetaan yleensä akuutti vaihe, avohoito on sairaalan ulkopuolella.
Sairaan ihmisen on itse yritettävä tehdä asioita oman vointinsa tueksi, sosiaalinen elämä, kaverit, ystävät, ehkä jonkinlainen päivätoiminta, että tulee kotoa lähdettyä jonnekin, jne.
Lääkärit eivät pysty muuttamaan ihmistä, muutos lähtee ihmisestä itsestään kuitenkin loppujen lopuksi.
Enpä usko, että kukaan lähtee niihin paikkoihin jonkin "mukavuuden halun hakemisen periaatteella". En ole ainakaan minä mennyt tuollaisella ajatuksella. Eikä yksikään niistä tässä ketjussa esille tuoduista asioista ole mitään "mukavuuden tavoittelua". Käännä ja keksi siinä taas sitten asiat ihan päälaelleen. Kannattaisi opetella lukemaan.
Jos ei vieläkään tajua, niin kyse on siitä, että riittävätkö ne mt-puolella liian pitkään olleet hoidonpohjat ja linjaukset oikeasti edistämään yksilön/yksilöiden/ avunhakijoiden henkistä hyvinvointia. Minun mielestä ei. Ihan siitä syystä, että niiden keskusteluiden osuu, laatu ja määrä ovat liian heikot. Jos sitä toivoo, niin se ei ole todellakaan mitään "mukavuuden etsimistä"! Ja kylmä totuus on myös se, että alalla on valmiiksi otettua asenteellisuutta ja annetut diagnoosit leimaavat niiden saajan. Esim. tietyn diagnoosin saaneet eivät saa systeemissä traumaterapiaa, ei, vaikka heillä olisi traumataustaa. Ilmeinen epäkohta, jolle kukaan ei tee mitään. Jos tarkoitus on oikeasti edistää henkistä hyvinvointia ja terveyttä, niin silloin pitää laajentaa sitä perspektiiviä. Silloin ei vaan yksinkertaisesti riitä se, että joillekin annetaan jokin koko loppuelämää leimaava diagnoosi, sitten ummistetaan silmät muilta ongelmilta, ja takerrutaan ja juututaan siihen aiemmin annettuun diagnoosiin. Tai että kuvitellaan joillakin potilaalle määrätyillä neurolepteillä, että "ne hoitaa kaiken, kaikki yksilön ongelmat, tai että kaikki on ratkaistu".
Tälle palstalle tulee koko ajan sotkemaan ja sekoittamaan tahallaan ja tarkoituksella asioita, ja kääntämään niitä sellaiseksi, joita ne eivät ole. Objektiivisuutta ja vähän enemmän rehelliyyttä ja tosiasioiden myöntämistä toivoisi ihmisiltä. Ja se edellyttää ensin asioiden näkemistä oikeassa valossa. Esim. väittäminen, että täällä haukutaan alalla olevia ei pidä lainkaan paikkaansa. Jos tuodaan esille epäkohtia, niin se ei todellakaan tarkoita sitä.
Jos joku väittää systeemin toimivan, kuin unelma, tai että se on täydellinen, niin sitten on jotakin pielessä. En jaksa usko, että kukaan potilas ainakaan lähtisi kyseenalaistamaan potilaiden aseman parantamisen tarpeellisuutta. Koska tätä tällä on keskustelunaloituksella on tarkoitettu. Että potilaiden asemaa ja hoidon linjauksia ja pohjia pitää muuttaa ja uudistaa. Diagnoosi ja lääkekeskeinen hoitolinjaus on aivan liian kapea ja suppea, ja sen hyödyt ovat itse palveluiden käyttäjille olemattomat. Jos joku ei näe mitään tarvetta uudistuksille, ja parannuksille, niin silloin täytyy olla jokin aivosairaus, asenteellinen, tai umpirasisti.
Oletan, että "mukavuudenhalulla" tässä tapauksessa tarkoitetaan sitä, että ei olla itse valmis tekemään sitä mitä oma paraneminen todellisuudessa tarvitsee.
Miten se täydellinen sitte määritellään?
Jos täydellisyydestä jotain puuttuu onko se enää täydellistä?
Täydellisessä hoidossa pitää olla myös haitat jotta se voisi olla täydellistä.
Ja mitä enemmän jatkuvasti odottaa täydellisyyttä, toivoo täydellisyyttä, haluaa täydellisyyttä, tähtää täydellisyyteen, jne., niin luultavasti onnistumismahdollisuudet jäävät aika lailla heikohkoiksi.
Koska täydellisyyttä ei ole olemassakaan, ei hoidossa, ei auttajissa, ei potilaissa, ei niin missään.
Kun hyväksyy, ettei täydellisyyttä ole, eikä ole itse täydellinen, ei edes tarvitse olla, siitäkin on jo iso apu.
En usko, että minä, tai kukaan muukaan lähtee mt-palveluja tarjoaviin paikkoihin hakemaan mitään mukavuutta, tai täydellisyyttä. Mutta se että tarvitseeko olla tuotettua kärsimystäkään, on hyvä kysymys, joka vaatisi jo toisen keskusteluketjun, mutta sen on joku todennäköisesti historian aikana tehnytkin, mutta sekin on teilattu, että "se on jonkun yksilön subjektiivinen kokemus", tai johtuu henkilön sairaudesta, tai väärintulkinnasta. Näihin asioihinhan sitä jotkut ihmiset aina vetoavat, jos ei kykene ottamaan vastaan aiheellistakin kritiikkiä.
Jos taas joku väittää, että diagnoosi ja lääkekeskeinen hoidonpohja on se, joka Sinua auttaa, ja vain sen pitää riitttää, tai ja keskitytään vain niihin, sen todellinen hyöty ja vaikutus jää diagnosoidulle, ja itselleen apua hakemaan lähteneelle aika olemattomaksi. Palveluihin tulee myös paljon ihmisiä, joilla on monia ongelmia elämässään jopa yhtä aikaa päällä. Psykososiaalisen tuen, tai hoitokeinojen kapea-alainen keskittäminen ei auta esim. niitä, joilla on elämässään muita ongelmia.
Mt-puolella ajatellaan valitettavan usein, että "sairaus on syy ja vastaus kaikkeen". Ja sanoin ajatellaan, että "lääkkeillä ne asiat hoituvat". Minun mielestäni se ajattelu ei ole auttanut kaikkia. Jos kyseisen tieteen puolelta ei löydy riittävästi ymmärtämystä, tai tahtotilaa, silloin pitää tulla tähän maahan uusia palveluntarjoajia. Jotka kohtelevat ihmistä ihmisenä, eikä jonkin sairauden edustajana ja kantajana. Uskoisin, että niille palveluille olisi paljon tarvetta.
Mt-puoli hoitaakin vain sitä mielenterveyttä. Ei heidän toimenkuvaan edes kuulu olla osallisena ihmisten jokapäiväisessä elämässä, tekemässä siitä miellyttävämpää ja parempaa.
Mitä on mainitsemasi "tuotettu kärsimys" ?
Kärsimyshän lähtee ihmisestä itsestään, jos nyt ylipäänsä tuntee kärsivänsä jostain.
Ja jos jatkuvasti ajattelee, että elämä on kärsimystä, niin ehkäpä se silloin onkin. Jospa siinä vähän kuin "alistuu" kärsimään, asettaa itse itsensä siihen, tuottaa sen itselleen omilla ajatuksilla ja asenteilla.
Tässä keskusteluketjussa yritettiin tuoda esille sitä, että nykyisten mt-palvelujen ja sieltä tarjottavien hoitojen sisältö ja siltä taholta annettava psykossosiaalinen tuki on liian ohut. Jos joku väittää, että vain se ( diagnoosi ja lääkekeskeinen hoidonpohja ) edistää laajemmassa tarkoituksessa henkistä hyvinvointia, ja vain sen pitää riittää, niin silloin pettää joko itseään, tai pahimmillaan jopa toisiakin ihmisiä.
Jos jossakin avuntarjoamismuodossa, oli se sitten mikä, tai mitä tahansa palvelumuoto, se tarjottava "hoito", tuki, tai mikä tahansa on kapea-alaista ja suppeaa, ja se keskittyy vain esim. diagnoosien antamiseen, ja lääkkeiden määräämise, se todellinen hyöty jää siitä aika vähäiseksi. Tämä on valitettavasta kiistaton fakta. Joillekin ei ole ollut niiden palvelujen ja lääkkeiden käytöstä mitään hyötyä. Vaan ainoaksi saamapuoleksi on jäänyt annetun diagnoosin jättämä pysyvä leima, eli henkilöä pidetään vain jonkin sairauden kantajana ; ja kaikki yksilön oireet saatetaan laittaa sairauden tiliin. Ja jos mt-puolelta annettava psykossosiaalinen tuki tehdään myöskin kapea-alaisesti keskittyen, ja sen tuen antamisen ulkopuolelle jätetään 90 %: ttia jokaisen yksilön elämään olennaisesti kuuluvia asioita, silloin se tekee tyhjäksi sen koko esitetyn väitteen, että sillä tavalla edistettäisiin millään tavalla henkistä hyvinvointia.
Hoitojen ja psykososiaalisen tuen sisältöön pitää tulla muutoksia ja uudistuksia. Laajentaa perspektiiviä ja sitä, mihin siellä mt-puolella keskitytään. Muuten niiden hoitojen hyöty jää plasebon tasolle.
Korjaus tekstiin: jos joku palveluntarjoaja väittää, että heiltä annetaan henkistä hyvinvointia edistävää hoitoa, tukea ja apua ( jota sen pitäisi oikeasti olla) ja se silti keskittyy vain lähinnä diagnoosien antamiseen ja lääkkeiden määräämiseen, se todellinen hyöty saattaa jäädä sittenkin aika vähäiseksi. Siksi koska se ns. annettu tuki, tai hoito on aivan kapea-alaista ja suppeaa. Tämä on valitettavasti paikkansapitävä fakta. Näitä asioita laitoin merkille sne noin yli 20 vuoden aikana. Se on vähän liian turhan pitkä aika. En ole nähnyt tuona aikana hoitokäytännöissä, taia asenteissa juurikaan mitään merkittäviä muutoksia.
Jos oikeasti halutaan auttaa niitä, jotka tarvitsevat apua, niin silloin pitää laajentaa sitä perspektiiviä. Kaikki lähtee siitä, että ensin nähdään, ja myönnetään tosiasioita ja tehdään tarvittavia uudistuksia. Mutta se on myös kiinni tahtotilasta. Ja se edellyttää enemmän vuorovaikutusta ja keskustelua itse palvelujen käyttäjien, eli asiakkaiden kanssa. Systeemiin tulevat asiakkaat (joita niin mielellään kutsutaan systeemissä potilaiksi) tulee nähdä enemmän ihmisinä, eikä jonkin diagnoosin edustajana. Ja välittämistä ja humaanisuutta ihmisistä vähän enemmän sinne systeemiin ja hoitokulttuuriin, kiitos!
Psykososiaalinen tuki nolla, sit esim. tuettu asuminen/laitokset on lääkevalvontaa enemmän ku mitää muuta
Ei kuntoutuskodilla ainakaan valvottu lääkkeiten käyttöä.
Tai ainakaan siinä missä minä olin.
Palveluntarjoaja ei päätä lääkehoidosta. Vaan se toteuttaa sitä hoitoa mitä tilataan. Kyllä ihmiseltä voi jäädä lääkkeet ottamatta, joten sitäkin voidaan valvoa, mutta muuten se on sitä, mitä hoitosuunnitelmassa seisoo, eli peseytymistä, liikuntaa, sosiaalisten tilanteiden pelkoa jne jne.
Syy miksi psyykenlääkkeet eivät takaa yksilön hyvinvointia on se että ne eivät takaa tasaista vaikutusta monesti. Syy on puhtaasti fysiologinen - jos alat käyttämään jotain joka pumppaa jotain välittäjäainetta ylös keho alasajaa reseptoreita. Eli sinulla on vähemmän reseptoreita. Alat jäämään fysiologisesti aineeseen koukkuun ja sinulla on huono olo jos et ota ainetta ja kemiallinen epätasapaino aivoissa mikä voi ilmetä niinkin dramaatrisesti että tunnet sähköiskuja päässä kun kemiallinen ja sähköinen toiminta aivoissa sekoittuu näiden myötä jos et ota ainetta mihin homeostaasi on mukautunut. Toleranssi on usein todellinen ilmiö - ajan saatossa sama annos ei takaa enää samaa vaikutusta. Teho loppuu. Ne voivat näistä syistä vaikuttaa paljon hyödyllisemmältä mitä ovatkaan. On puhdasta hulluutta että psykiatriassa tämäntyylisiä aineita pidetään tasapainoa elämään tuovina koska tasapaino voi horjua esim vieroituksessa, toleranssissa tai jopa annosten pitoisuuden heittelyn perusteella veressä.
Pitkän ajan vaikutuksia aivoihin ja kehoon ei tunneta kunnplla. Sanotaanko näin että ei yllätä kemikaalikuormasta jos löydettäisiin yhteys neuroinflamaation lisääntymiseen tai dementiaan pitemmän päälle vielä joskus
Pitäisikö ensin määritellä mitä on hyvinvointi? Mielestäni ihminen joka asuu omassa kodissaan voi yleensä paremmin, kuin ihminen joka pitää lukita laitokseen.
Niin jos joku aine sitten on edistämässä yksilön hyvinvointia niin että hän voi asua omassa kodissaan tulla "lukituksi laitokseen". Minä en olisi psykiatrian aineissa selvinnyt omassa kodissa asumisesta.
Minä asuin pitkiä ajanjaksoja omassa kodissa vahvoilla lääkityksillä, mutta se oli kaukana selviämisestä/selviytymisestä.
Olin myös laitoksissa, ja on sieltä paljon hyviäkin muistoja. Oli myös aikoja, että laitoksessakin pystyi voimaan hyvin.
Laitoksessa on iso tekijä myös se, millainen ympäristö on, millaisia ihmisiä on ympärillä, henkilökunta, muut potilaat, tai asukkaat, jos on hoitokoti tms. kyseessä.
Mikä sitten on laitokseen "lukitsemista" ? Kenties pakkohoito. Vapaaehtoinen laitoshoito ei ole "lukitsemista", vaikka osastolla saattaa ollakin ulko-ovet lukossa.
Jos ihminen on sairas ja huonossa kunnossa, hän voi silti ymmärtää oman parhaansa ja ollakin siellä lukkojen takana jonkin aikaa, ihan itsensä takia.