Meillä on lapsettomuutta ja lapsettomuushoitoja takana jo lähes 4 vuotta. Reilut vuosi sitten tulin kerran raskaaksi, mutta se hillitön hetkellinen ilo, päättyi varhaiseen keskenmenoon.
Niinkuin moni tietää, tässä on ollut kyllä ihan henkinen tasapaino kovilla monta kertaa. Tuntuu varsinkin siltä että mitä enemmän yritystä (enemmän, kalliimpia ja vaativampia hoitoja) on, sitä rankempia ovat pettymykset. Meille tehtiin koeputkihedelmöitys maaliskuussa. Olin aina ajatellut että se olisi se lopullinen "varma konsti" jos ei muu auta - kärsimme ns. selittämättömästä lapsettomuudesta, vaikka miehen sperma on hieman huonolaatuista ja itselläni on lievä PCO, mutta ei ole mitään selkeää kattavaa selitystä sille miksi emme voi saada lasta. Stressia lisää se että ikääkin oli jo kun nämä aloitettiin (34 vuotta silloin), ja lisää tulee kaiken aikaa... :-(
Nyt meille tehtiin ICSI viime viikon maanantaina, ja kaikki meni täydellisen hyvin. Olimme myös tehneet kaiken mahdollisen niin lääketieteen, naturistihoitojen kuin työjärjestelyjen kannalta (itselläni on vaativa työ), niin että olisi kaikin puolin optimaaliset olosuhteet. Aluksi oli toiveikas olo, tuntui että jospa nyt lopultakin onnistaisi.... Nyt kun on enää viisi päivää raskaustestiin, alkaa taas epätoivo iskeä mieleen, ja olen yht´äkkiä varma että ei se taaskaan onnistu. Kun sen ainoan kerran olin raskaana tiesin sen ihan varmasti jo etukäteen sillä oli raskausoireita jo muutama päivä ennenkuin kuukautistn piti alkaa: vatsaa nipisteli, lämpö nousi ja rinnat oli kipeät. Nyt ei ole minkäänlaisia oireita. Ei vaikka kuinka niitä yrittäisin kehittellä. Raskaustesti on vasta 25 heinäkuuta, joten onhan tässä vielä aikaa. Tuntuu vaan että voimat alkaa olla aika lopussa, enkä tiedä mistä niitä ammentaisi lisää jos taas tulee pettymys... Vielä en kuitenkaan haluaisi lopullisesti luovuttaa ja tyytyä kohtaloon - lapsettomana.
Niinkuin moni tietää, tässä on ollut kyllä ihan henkinen tasapaino kovilla monta kertaa. Tuntuu varsinkin siltä että mitä enemmän yritystä (enemmän, kalliimpia ja vaativampia hoitoja) on, sitä rankempia ovat pettymykset. Meille tehtiin koeputkihedelmöitys maaliskuussa. Olin aina ajatellut että se olisi se lopullinen "varma konsti" jos ei muu auta - kärsimme ns. selittämättömästä lapsettomuudesta, vaikka miehen sperma on hieman huonolaatuista ja itselläni on lievä PCO, mutta ei ole mitään selkeää kattavaa selitystä sille miksi emme voi saada lasta. Stressia lisää se että ikääkin oli jo kun nämä aloitettiin (34 vuotta silloin), ja lisää tulee kaiken aikaa... :-(
Nyt meille tehtiin ICSI viime viikon maanantaina, ja kaikki meni täydellisen hyvin. Olimme myös tehneet kaiken mahdollisen niin lääketieteen, naturistihoitojen kuin työjärjestelyjen kannalta (itselläni on vaativa työ), niin että olisi kaikin puolin optimaaliset olosuhteet. Aluksi oli toiveikas olo, tuntui että jospa nyt lopultakin onnistaisi.... Nyt kun on enää viisi päivää raskaustestiin, alkaa taas epätoivo iskeä mieleen, ja olen yht´äkkiä varma että ei se taaskaan onnistu. Kun sen ainoan kerran olin raskaana tiesin sen ihan varmasti jo etukäteen sillä oli raskausoireita jo muutama päivä ennenkuin kuukautistn piti alkaa: vatsaa nipisteli, lämpö nousi ja rinnat oli kipeät. Nyt ei ole minkäänlaisia oireita. Ei vaikka kuinka niitä yrittäisin kehittellä. Raskaustesti on vasta 25 heinäkuuta, joten onhan tässä vielä aikaa. Tuntuu vaan että voimat alkaa olla aika lopussa, enkä tiedä mistä niitä ammentaisi lisää jos taas tulee pettymys... Vielä en kuitenkaan haluaisi lopullisesti luovuttaa ja tyytyä kohtaloon - lapsettomana.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Toivotaan parasta...eipä oikein osaa muuta sanoa. Kaikkenne olette yrittäneet ja nyt voitte vain odottaa, ei helppoa.On se vaan niin väärin että toiset tulee maailman luonnollisimmalla tavalla raskaaksi ja me toiset tarvitsemme lääkäreitä ja hoitoja ja lääkkeitä...eikä sekään aina auta. Mutta luulisin että ihminen voi oireilla eri tavoin eri raskauksissa, joten älä vielä heitä kirvestä kaivoon! :) Ilmoittelehan kuinka kävi!
Kerrothan miten kävi ja toivotaan parasta. Meille tehdään elokuussa icsi ensimmäistä kertaa. Lapsettomuuden syy on miehen huonolaatuiset siittiöt. Lapsettomuutta takana kolmisen vuotta ja nyt hoitoja vasta kuukauden verran (nenäsumutteet ja pistokset ensi viikolla). Minä en jaksa/uskalla toivoa, että kaikki menisi hyvin, mutta mies on kovin toiveikas ja pelkään miten hän kestää pettymyksen, jos ei onnistu.
... Niin, tämä odottelu on yhtä tuskaa. Varmaan nämä hormonit mitä popsin tässä sivussa myös lisää herkkyyttä. Mielialat vaihtelee epätoivosta, pieneen toivonkipinään, ja sitten taas masennukseen, mutta kaiken kaikkiaan olen kuin tulisilla hiilillä, ja on vaikea ajatella mitään muuta. Pettymyksiä on takana niin paljon, ja jokainen on ollut edellistä pahempi!
Jotenkin ei sitä vaan voi luovuttaa kokonaan. Kerran (vuosi sitten) olin raskaana hetken aikaa ja näin jopa ultrassa pienen sydämen joka sykki. Vaikka on vaikeaa ja rankkaa se muisto jotenkin ajaa eteenpäin...
Kiitos kannustuksesta, se lammittää mieltä - ja tosiaan kyllä moni muukin on sanonut että raskauden alkuoireet voi olla erilaiset eri kerroilla. Yritän siis pysyä toiveikkaina, kai se on joku itsesuojeluvaistokin joka valmistaa pahimpaan. Jos jotain oireita nyt on ilmaantanut on se että olen ihan rättiväsynyt jatkuvasti. Heti aamupalan jälkeen alkaa nukuttaa uudestaan. Toisaalta olen kyllä nukkunut aika rauhattomasti ehkä se on vaan puhdasta unen puutetta.
Kaikkea hyvää kaikille muille jotka on samassa tilanteessa. Toivotaan parasta...
Niinhän siinä kävi niinkuin arvasinkin. Vaikka hormoniarvoni oli mitä parhaat, siemenneste oli hyvälaatuista (vaikkei se ICSIssä niin paljoa merkitsekään) ja lopputulemana saatiin neljä huippualkioita, ja kaikki muukin meni täydellisesti, niin sisäinen vaisto oli oikeassas ja ei onnistunut... Kaikkien todennäkoisyyksien mukaan meillä pitäisi jo olla koko liuta lapsia, mutta ei saada alulle sitä ensimmäistäkään.... Huomenna en hyvän ystävän vauvan (kolmannen) ristiäiset ("ihan vahinko, mutta tervetullut sellainen") mitenköhän senkin kestää...
pahoillani. Koita kestää ristiäiset hammasta purren. Itse olin maanantaina katsomassa ystäväni kahden kuukauden ikäistä poikaa ja kyllä itku pääsi illalla kotona. Tänään aloitan puregon-pistokset ja jatkan nenäsumutteita. H-hetki on sitten viikolla 32 ja sitten alkaa minulla epätoivoinen odottaminen onnistuuko vai ei.