Terve kaikille,
Ajattelin kirjoitella tänne oman tarinani paniikkihäiriöön liittyen. Ehkä jollakulla on kommentoitavaa tai sanottavaa. Ja samalla myös esittäydyn.
Olen 21 -vuotias siviilipalvelusta suorittava ukko. Alkukeväästä 2005 tulivat ensimmäiset kunnon paniikkikohtaukset. Olin vissiin hankkinut itselleni liikaa stressiä vuosien varrella enkä muistanut rentoutua tarpeeksi usein. Liikuntaakaan en pahemmin harrastanut kun yritin siirtyä salillakäymisestä joogaan. (Ei oikein ottanut tulta alleen kun olin niin paljon kipeä)
Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni mehupaastoa, viikon mittaista. Ensimmäisen paastopäivän vastaisena yönä heräsin paniikkiin, sydän hakkasi sataa ja tuhatta ja keho kävi kuumana. Pelkäsin sydänkohtausta. Kävin nopsakasti juomassa jotakin, söinkin hieman. Kesti tunnin rauhoittua. Siitä kuitenkin kaikki lähti etenemään.
Viikon päästä alkoivat taas yölliset paniikit. Oli todella ahdistunut olo päivisinkin, ei ollut voimaa mihinkään, pyörrytti, muisti ei toiminut, yöt pelottivat. Kävin lääkärillä tutkituttamassa sydäntäni, rytmihäiriöitä ja muita kun ilmaantui. Ei mitään vikaa, ei myöskään kilpirauhasessa. Sain Propralia jota käytin vain yhden tabletin. Se vei sydämen tykyttelyn ja nopean sykkeen, mutta jäljelle jäi irrallinen ja jalat ilmassa -olo, ahdistuneisuus.
Öisin etenkin tuntui, etten olisi kehossani täysin paikallani. Sellainen hieman ruumiista irtautunut olo. Luennoilla oli vaikea käydä, hirveä hikoilu päällä koko ajan, stressasi. Itkin kotona kun ahdisti niin suuresti, jokainen hengenveto tuntui niin pahalta. Reikihoidolla sain muutaman minuutin normaalin, rauhallisen olon, sitten ahdistus taas vyöryi päälle.
Kävin lääkärillä jälleen kuukauden kuluttua edellisestä kerrasta, ja silloin olin jo enemmän tietoinen paniikkihäiriöstä. Vanhempani olivat antaneet minulle kirjan, jonka lukeminen auttoi. Ymmärsin, että kaikki oireeni viittasivat paniikkihäiriöön. Lääkäri oli samaa mieltä.
Elämäntilanteeni oli aika stressaava. Olin aloittamassa siviilipalvelusta (menossa uuteen paikkaan uusien ihmisten keskelle Lapinjärvelle koulutuskeskukseen, ja sitten palveluspaikalle) ja sen lisäksi muuttamassa. Pääsin nopeasti YTHS:n psykiatrille, ja siellä selviteltiin siviilipalveluskykyäni. Päätin kuitenkin lähteä. Alkuperäinen lääkärini ehdotti minulle SSRI -lääkkeiden käyttöä, josta hieman hämmästyin. En ollut ajatellut koko asiaa, mutta otin ne vastaan.
Ensimmäisen lääkkeeni otin 17.5. Silloin meinasi iskeä aika hurja paniikkikohtaus ratikassa, sellainen todella irrallinen olo itsestä, katselin kadulle ja kaikki tuntui menevän Jotenkin Väärin. Ratikkakin kääntyi vastoin odotuksia ihan muualle kuin oletin. Kylmyys valahti päälleni olkapäistä aloittaen. Sain kuitenkin psyykattua itseni kasaan.
Lähdin Lapinjärvelle, jossa oli mukavaa. Sain rentouduttua. Aloitin palveluksen, joka on ollut todella upeaa. Muutin, ja sekin meni ihan hyvin - mitä nyt en viihdy asunnossa pahemmin. Onneksi ihmiset ympärilläni ymmärtävät, siinä mielessä olen siunattu.
Lääkitys pitänee lopettaa 4kk kuluttua. Tunteet ovat jotenkin menettäneet teränsä ja olen nykyään hirveän aktiivinen. Ajattelin laskea annostusta että olisi sitten helpompi lopettaakin. Seksi ei enää kiinnosta yhtään, harmi. Olen lisännyt paljon liikuntaa ja tehnyt reikihoitoa iltaisin. Olen myös opetellut kitaransoittoa ja ensi viikolla ostan rummun. Myyn tietokoneeni vihdoin ja viimein, se kun on ollut sellainen addiktoiva juttu elämässäni. Luulen näiden muutosten turvin selviävän jatkossa.
Kaikki varmaankin lähti liiasta stressistä, joten sitä pitää välttää. Noita kohtauksia ei varsinaisesti ole ollut kovin monia, mutta se jokapäiväinen ahdistus, pelot jotka niitä kohtauksia seurasivat.. Ja se, ettei aluksi ymmärtänyt ollenkaan, mistä on kyse. Nyt näen hieman paremmin. En ole hirveän tyytyväinen siihen, että valitsin lääkkeet, mutta olkoon tämä minun tieni nyt loppuun saakka. Kokemus tämäkin.
Kiitos. :) Varmasti unohdin jotakin. Kaikkea saa kysellä jos tulee mieleen. Voimia!
Ajattelin kirjoitella tänne oman tarinani paniikkihäiriöön liittyen. Ehkä jollakulla on kommentoitavaa tai sanottavaa. Ja samalla myös esittäydyn.
Olen 21 -vuotias siviilipalvelusta suorittava ukko. Alkukeväästä 2005 tulivat ensimmäiset kunnon paniikkikohtaukset. Olin vissiin hankkinut itselleni liikaa stressiä vuosien varrella enkä muistanut rentoutua tarpeeksi usein. Liikuntaakaan en pahemmin harrastanut kun yritin siirtyä salillakäymisestä joogaan. (Ei oikein ottanut tulta alleen kun olin niin paljon kipeä)
Päätin kokeilla ensimmäistä kertaa elämässäni mehupaastoa, viikon mittaista. Ensimmäisen paastopäivän vastaisena yönä heräsin paniikkiin, sydän hakkasi sataa ja tuhatta ja keho kävi kuumana. Pelkäsin sydänkohtausta. Kävin nopsakasti juomassa jotakin, söinkin hieman. Kesti tunnin rauhoittua. Siitä kuitenkin kaikki lähti etenemään.
Viikon päästä alkoivat taas yölliset paniikit. Oli todella ahdistunut olo päivisinkin, ei ollut voimaa mihinkään, pyörrytti, muisti ei toiminut, yöt pelottivat. Kävin lääkärillä tutkituttamassa sydäntäni, rytmihäiriöitä ja muita kun ilmaantui. Ei mitään vikaa, ei myöskään kilpirauhasessa. Sain Propralia jota käytin vain yhden tabletin. Se vei sydämen tykyttelyn ja nopean sykkeen, mutta jäljelle jäi irrallinen ja jalat ilmassa -olo, ahdistuneisuus.
Öisin etenkin tuntui, etten olisi kehossani täysin paikallani. Sellainen hieman ruumiista irtautunut olo. Luennoilla oli vaikea käydä, hirveä hikoilu päällä koko ajan, stressasi. Itkin kotona kun ahdisti niin suuresti, jokainen hengenveto tuntui niin pahalta. Reikihoidolla sain muutaman minuutin normaalin, rauhallisen olon, sitten ahdistus taas vyöryi päälle.
Kävin lääkärillä jälleen kuukauden kuluttua edellisestä kerrasta, ja silloin olin jo enemmän tietoinen paniikkihäiriöstä. Vanhempani olivat antaneet minulle kirjan, jonka lukeminen auttoi. Ymmärsin, että kaikki oireeni viittasivat paniikkihäiriöön. Lääkäri oli samaa mieltä.
Elämäntilanteeni oli aika stressaava. Olin aloittamassa siviilipalvelusta (menossa uuteen paikkaan uusien ihmisten keskelle Lapinjärvelle koulutuskeskukseen, ja sitten palveluspaikalle) ja sen lisäksi muuttamassa. Pääsin nopeasti YTHS:n psykiatrille, ja siellä selviteltiin siviilipalveluskykyäni. Päätin kuitenkin lähteä. Alkuperäinen lääkärini ehdotti minulle SSRI -lääkkeiden käyttöä, josta hieman hämmästyin. En ollut ajatellut koko asiaa, mutta otin ne vastaan.
Ensimmäisen lääkkeeni otin 17.5. Silloin meinasi iskeä aika hurja paniikkikohtaus ratikassa, sellainen todella irrallinen olo itsestä, katselin kadulle ja kaikki tuntui menevän Jotenkin Väärin. Ratikkakin kääntyi vastoin odotuksia ihan muualle kuin oletin. Kylmyys valahti päälleni olkapäistä aloittaen. Sain kuitenkin psyykattua itseni kasaan.
Lähdin Lapinjärvelle, jossa oli mukavaa. Sain rentouduttua. Aloitin palveluksen, joka on ollut todella upeaa. Muutin, ja sekin meni ihan hyvin - mitä nyt en viihdy asunnossa pahemmin. Onneksi ihmiset ympärilläni ymmärtävät, siinä mielessä olen siunattu.
Lääkitys pitänee lopettaa 4kk kuluttua. Tunteet ovat jotenkin menettäneet teränsä ja olen nykyään hirveän aktiivinen. Ajattelin laskea annostusta että olisi sitten helpompi lopettaakin. Seksi ei enää kiinnosta yhtään, harmi. Olen lisännyt paljon liikuntaa ja tehnyt reikihoitoa iltaisin. Olen myös opetellut kitaransoittoa ja ensi viikolla ostan rummun. Myyn tietokoneeni vihdoin ja viimein, se kun on ollut sellainen addiktoiva juttu elämässäni. Luulen näiden muutosten turvin selviävän jatkossa.
Kaikki varmaankin lähti liiasta stressistä, joten sitä pitää välttää. Noita kohtauksia ei varsinaisesti ole ollut kovin monia, mutta se jokapäiväinen ahdistus, pelot jotka niitä kohtauksia seurasivat.. Ja se, ettei aluksi ymmärtänyt ollenkaan, mistä on kyse. Nyt näen hieman paremmin. En ole hirveän tyytyväinen siihen, että valitsin lääkkeet, mutta olkoon tämä minun tieni nyt loppuun saakka. Kokemus tämäkin.
Kiitos. :) Varmasti unohdin jotakin. Kaikkea saa kysellä jos tulee mieleen. Voimia!
Vastaukset 5
Vanhimmat
On aina jotenkin rauhoittaavaa lukea muiden kirjoituksia paniikkihäiriöstä koska silloin tietää ettei ole yksin tämän pelon kanssa.
Mulla tuli ensimmäinen kohtaus n.kolme vuotta sitten. Minä luulen että sen laukaisi minun ex-poikaystävän äidin kuolema. Hän kuoli aivokasvaimeen ja minulle oli liian iso järkytys nähdä hänet kuolleena. Olen aina ollut hirveän herkkä ja pelännyt kaikkia mahdollisia sairauksia ja kuolemaa. En pysty katsomaan mitään sairaalasarjoja tv:stä, kun minulla tulee niin huono olo ja alan kuvitteleen kaikenlaista.
Silloin ensimmäisen kohtauksen jälkeen minulle jäi aivan kauhea ahdistus päälle, minä sain itselle aikaan yli puoli vuotta kestävän päänsäryn kun kuvittelin että minulla on aivokasvain. Sitten se yhtäkkiä loppui eikä päätä ole sen jälkeen särkenyt. Viime kesä oli minulle taas stressaavaa aikaa: tuli ero poikaystävän kanssa ja minun rakas mummo kuoli vatsasyöpään. Muutenkin minä nukuin liian vähän ja olin koko kesän töissä. Terveydenhoitaja huomasi että minulla on lisälyöntejä sydämmessä ja siitähän mulle iski hirveä paniikki. Mulle tuli taas aivan kauheita ahdistuksia ja kävin kahdella eri lääkärillä ja molemmat otti sydänfilmin ja sanoivat että nämä on aivan hyvä laatuisia lisälyöntejä mitä melkein jokaisella on joskus.
Mutta kun minulla ongelma on siinä että minä en saa rauhoittettua itseäni. Minä tarkkailen koko ajan itseäni esimerkiksi kun käyn yksin salilla niin mietin että alkaakohan mulla kohta ahdistaan ja varmastihan se ahdistus sitten tulee. Mutta sitten taas kun käyn kaverin kans niin kaikki sujuu hyvin.
Mulla nämä paniikkitilanteet ei tule julkisilla paikoilla ja ihmisten läheisyydessä vaan silloin kun olen yksin ja alan miettiin asioita liikaa.
Minä olen yrittänyt miettiä että mikä keino näihin auttaisi, joku rentoutushoito varmaan, sillä tuntuu että mie olen aivan jatkuvassa jännitys tilassa ja se on tosi kuluttavaa. Kävin tässä muutama päivä sitten tanssin tiiviskurssilla joka oli todella vaikea. Minun ajatukset oli vain niissä liikkeissä enkä ajatellut mitään muuta ja minulla olikin aivan mahtava olo niiden tuntien jälkeen. Mutta taas eilen tuli taas kauhea ahdistus kun panin nukkumaan (olin juonut päivän aikana pari kuppia kahvia pitkästä aikaa) en saanut kunnolla henkeä, paleli, kasvoissa tuntu puutumista, rinnassa tuntui painontunnetta... jne.. tämä kohtaus meni ohi kun kävin pihalla ja luin sitten näitä keskusteluja. Mutta nyt on taas se pelkotila päällä. Tuntuu välillä vaan ettei yksinkertaisesti jaksa...
Tuo sinun tarina kuulostaa niin tutulta mulla on niin samankaltaisia oireita. Mulla alkoi kiinnostamaan tuo reikihoito jos siitä olisi apua. En haluaisi alkaa syömään lääkkeitä, propralia minullakin on, mutta niitäkin otan todella harvoin.
Kiitos kun kerroit tarinasi se rauhoitti minua :)
Hienoa :)
Reikihoito on ainakin omalla kohdallani aina rentouttanut upeasti, tuntuu kuin olisi unen ja valveen puolivälissä, siinä rentouden maassa. Kaukohoitonakin tuo onnistuu, ja sitä voi ilmaiseksi pyytää täältä:
http://www.reikisivut.com/foorumi/viewforum.php?f=10
Kannattaa kokeilla jos se hyvältä idealta tuntuu. :) Ja hierontakin voisi auttaa jännityksiin.
Kahvia tai muita piristäviä ei todellakaan kannata nauttia, tuppaavat ainakin minua ahdistamaan. :) Omalla kohdalla juuri tuo liikunta on auttanut rentoutumaan.
Kiitos myöskin tarinastasi. Voimia! :)
Mun paniikkihäiriö puhkes viime keväänä kirjotusten alla. Heräsin yhtäkkiä aikasin aamulla sydämen julmettuun tykytykseen, vasenta käsivartta särki ja oksetti. Luulin että nyt se sydänkohtaus jota olin niin pitkään pelännyt viimein tuli. Ambulannssimiehet otti heti sydänfilmin mutta sanoivat etä kaikki on OK. En voinut sitä uskoo koska olo oli ihan kauhee, ikinä en oo semmosta kokenu. Ottivat minut mukaan sairaalaan rauhottumaan ja vähän tarkempiin tutkimuksiin. Koska oli viikonloppu ja tosi aikanen aamu niin ilmeisesti sen takia minua kohdeltiin sairaalassa kuin pahinta narkkaria tai vähintään teinikänniääliötä. no mitään en ollu ottanu ja viimein ne sen usko, mut se kohtelu teki kyllä olon vaan huonommaks. En pystyny makaamaan paikallaan, en istumaan, missään ei ollu hyvä. Tuntui että aivot ei tajua antaa hengityskäskyä, siihen piti oikein keskittyä. Sydän hakkas välillä lujaa, välillä taas tuntui että pysähtyy ihan kokonaan. Onneksi serkkuni tulivat hätiin, jutellessa ei tuntunut niin kauhealta. Viimein sain diapamia ja nukahdin. Loppupäivä meni ihan tokkurassa ja seuraavana aamuna meninkin äikän kirjotuksiin.
Olin valvonut kohtausta edeltävän viikon yöt läpeensä, tosin en lukien vaan lähinnä telkkarin ja koneen edessä. Stressi sitten iski kirjoituksista ja kesätöistä vaikka en tosiaan ole mitenkään stressaavaa tyyppiä. Keho myös reagoi monta vuotta kestäneeseen pieneen ahdistuneisuuteen josta en ollut puhunut sillä en sitä ollut kai tunnistanut.
Sain lääkkeeksi unilääke Tenoxia ja rauhoittavaa Opamoxia. Opamox on ollut verraton apu, sillä kohtauksia ja rytmihäiriötuntemuksia on ollut lähes joka päivä. Kesän alussa oli muutaman viikon tauko jollon ei tarvinnut ottaa ollenkaan mutta nyt taas on ongelmia varsinkin pään kanssa. Tuntuu ihan kuin joku vanne kiristäisi ohimoilla ja että päässä on painetta eikä happi mene aivoihin. Silloin iskee kauhea kuoleman pelko ja sitä ei vie pois kuin uni tai opamox. Myös minulla tämä on ongelma yleensä vain silloin kun olen yksin tai muuten omissa oloissani. Se onkin aiheuttanut minulle ongelmia, sillä en malta olla kotona ja rauhoittua, koska kavereiden kanssa remutessa kohtauksia ei ole. Rahaa menee ja väsymys ja stressi kasvaa, eli tulee jonkinlainen kierre. Nyt olen tietoisesti keskittynyt olemaan kotona, mutta en voi tehdä muuta kuin olla koneella ja kuunnella musiikkia. Nukkumaanmeno on pahinta koska silloin sitä kohtausta jo odottaa kun tietää että se tulee. Päänsärky on jokapäiväistä ja tosi paikallista, oon ihan varma että mulla on aivokasvain mutta en uskalla mennä tutkimuksiin ja ei voi koko ajan olla lääkkeitäkään syömässä. Nyt oonki alkanu ajatella siinäpähän on vaikka mikä syöpä jos on ollakseen, sit mennään jos ollaan mennäkseen.
On tosiaan mukava tietää että on muitakin eikä oo tän kans yksin, ihmisille jotka ei tästä oo kärsiny on tosi vaikee alkaa selittää tilannetta, suorastaan mahdotonta. Voimia vaan kaikille, kai tämä joskus loppuu...?
eikä istua telkan tai netin ääressä koko päivää. Tietsikan värähtely ja jatkuva tuijotus voi laukaista päänsärkyä. Kyllä kotona ollessa voi tehdä välillä happihyppyjä. Ei missään nimessä kannata jäädä vahtimaan omaa oloaan sisälle koko päiväksi. Meille paniikkihäriöisille liikunta on hyväksi, eikä lenkkiään tarvitse suunnata ihmistenilmoille. Ei poppakonsti, mutta laukaisee stressiä ja päänsärkyä.
Sulla näyttäis olevan melkein samanlaista tuo panikointi kuin mulla. Minua ei ahdista yleiset paikat vaan nimenomaan se yksinoleminen kun minun ajatukset pääsee valloilleen. Esimerkkinä voin kertoa mitä muutama päivä sitten tapahtui: Olen isossa tavaratalossa töissä osastolla ja jouduin sitten tuuraamaan päiväksi kassalle. Mulla oli koko päivän ennen töihin menoa ahdistanut ja luonnollisesti töihin meno sitten pelotti. Mutta kun olin siinä kassalla ja palvelin asiakkaita niin oireet loppuivat, eikä enään ahdistanut. Usein kun osastolla järjestelen hyllyjä ja ajatukset alkaa taas vaeltaa, saattaa alkaa ahdistaan; tuntuu että pyörtyy siihen paikkaan. Mutta taas kun asiakas tulee ja alan auttamaan häntä koko huono olo unohtuu.
Mulla oli itselläni myös tuota päänsärkyä pari vuotta sitten joka päivä. Se särky tuntui myös sellaisena "vanteena" ja yleensä mulla särki tuosta otsasta kulmakarvojen välistä.. Onko sulla niskat jumissa? Mulla ainakin oli ja on nykyäänki, kun sitä jännittää koko ajan niin menee paikat aivan jumiin ja tulee helposti päänsärkyjä.
Minä kans peläksin että mulla on aivokasvain ja kaikkea mahdollista... Sitä pystyy tämän pään sisällä kehittelemään itseleen vaikka minkälaista oiretta.
Nyt mulla tuntuu monesti kipua rintalihaksessa ja niskat jumissa ja sitten mie tietenki meen panikiin jne... Mutta sitten taas kun saan muuta ajateltavaa niitä jumeja ei tunnu. Venytteleminen ja liikunta yleensäki auttaa.
Välillä on aikoja että ei ole mitään ahdistuksia ja välillä niitä tuntuu olevan joka päivä. Tosi ärsyttävää! Mutta mie oon huomannu että liikunta tosiaan auttaa, esim. lenkillä käynti ym... Paitsi että lenkillekään mnä en pysty yksin lähtemään, ainoastaan jos kuunteleen samalla musiikkia mutta ei muuten.
Suosittelisin sullekin liikuntaa ja myös hierojalla käyminen voi auttaa, itse olen menossa tiistaina. Oli mukava tietää että en ole ainoa näiden ajatuksieni kanssa, se helpottaa ja auttaa jaksamaan. Voimia Sulle! :)