Tiedätkö miltä tuntuu kun löytää hakematta SEN ihmisen, kenet tunnistaa jo ensi katseesta.
Hänet, kenen kanssa kemiat osuu juuri kohdalleen
Hänet, jonka kanssa voit jakaa noloimmatkin asiat niistä yhtään häpeilemättä.
Hänet, kenen kanssa on hyvä olla.
Hänet, kenet haluaisit pitää lähelläsi ainiaan.
Hänet, ketä tiedät rakastavasi, kaipaavasi ikusesti
Samalla tietäen ettet häntä ikinä saa
Ja tiedät että menetät hänet pian kokonaan
Toivotonta
tämä
minun
elämä
Inhottaa kuinka elämä potkii päähän. Molemmat olemme tahoillamme naimisissa. Ja rakastan myös miestäni, eli en aio asian eteen mitään tehdä. Ei halua rikkoa kahta perhettä oman itsekkyyden takia.
Olen jo pidemmän aikaa tiennyt ettei mieheni ole elämäni mies, en edes uskonut sellaista olevankaan. Kunnes eräänä päivänä n. vuosi sitten tapasin tämän henkilön.
On se ihme miten toisen tunnistaa oikeaksi heti ekasta katseesta...
Olemme tavanneet toisiamme tänä aikana kymmenkunta kertaa, ja kerta kerran jälkeen tunne on vain vahvistunut.
Viimeinen tapaaminen on edessä enkä tiedä kuinka pystyn pitämään itseni koossa, etten romahda täysin.
Hulluksi tässä tulee.....
Löytyykö ketään muuta joka olisi ollut joskus samassa tilanteessa, ja miten on siitä selvinnyt?
Hänet, kenen kanssa kemiat osuu juuri kohdalleen
Hänet, jonka kanssa voit jakaa noloimmatkin asiat niistä yhtään häpeilemättä.
Hänet, kenen kanssa on hyvä olla.
Hänet, kenet haluaisit pitää lähelläsi ainiaan.
Hänet, ketä tiedät rakastavasi, kaipaavasi ikusesti
Samalla tietäen ettet häntä ikinä saa
Ja tiedät että menetät hänet pian kokonaan
Toivotonta
tämä
minun
elämä
Inhottaa kuinka elämä potkii päähän. Molemmat olemme tahoillamme naimisissa. Ja rakastan myös miestäni, eli en aio asian eteen mitään tehdä. Ei halua rikkoa kahta perhettä oman itsekkyyden takia.
Olen jo pidemmän aikaa tiennyt ettei mieheni ole elämäni mies, en edes uskonut sellaista olevankaan. Kunnes eräänä päivänä n. vuosi sitten tapasin tämän henkilön.
On se ihme miten toisen tunnistaa oikeaksi heti ekasta katseesta...
Olemme tavanneet toisiamme tänä aikana kymmenkunta kertaa, ja kerta kerran jälkeen tunne on vain vahvistunut.
Viimeinen tapaaminen on edessä enkä tiedä kuinka pystyn pitämään itseni koossa, etten romahda täysin.
Hulluksi tässä tulee.....
Löytyykö ketään muuta joka olisi ollut joskus samassa tilanteessa, ja miten on siitä selvinnyt?
Vastaukset 11
Vanhimmat
tähän vain näin: ihminen haluaa sitä mitä ei voi saada (ainakin hyvin monet) eikä yleensä ole tyytyväinen siihen mitä on. Elämä on sitten sitä kunnes tajuaa lopulta, että kaikki on hyvin tässä ja nyt. Rakastat miestäsi, mutta hän ei ole elämäsi mies? Itkenkö vai nauranko nyt? Ei pidä lähteä pettämislinjalle, koska siinä loukkaat toista ja myös teet itsellesi pahaa. Monet on sitten vielä niin onnettomia tapauksia, että eivät edes tiedä mitä ja ketä haluavat.
Kauniisti kirjoitat kyllä. Tunteet on voimakkaat. Harmi vain että kohdistat ne nyt väärään ihmiseen... Vaikuttaa siltä että tiedät sen itsekin.
Ihania ihmisiä on tämä maailma pullollaan. Löytyy varmasti montakin Sitä Oikeaa joiden kanssa kemiat stemmaa vaikkei etsisikään. Jos antaa itselleen luvan, löytää Citymarketistakin muutaman sielunystävän...
Jutun juoni on juurikin tuossa: antaa itselleen luvan. Vaikka on yläkertaan jo luvannut olla uskollinen yhdelle. Miksi menit naimisiin jos et uskonut miestäsi "elämäsi mieheksi"?
Kokemuksesta voin kertoa että tunteilleenkin voi paljon! Voit ihan itse päättää mitä elämältäsi haluat. Kiellätkö oman vastuusi? Ajatteletko vain itseäsi vai uskallatko miettiä miten tekosi vaikuttavat läheisiisi? Haluatko kuulua siihen 50%:iin, jotka liitossaan epäonnistuvat?
Vai haluatko katsoa peiliin jälkeenpäin ja rehellisesti sanoa että olet kaikkesi antanut liittosi eteen?
Kaikki on kiinni ihan sinusta itsestäsi nyt...
Itse ratkaisin tuollaisen tilanteen aikanaan niin että ymmärsin lopulta HÄVETÄ! Luulin etten rakasta miestäni ollenkaan ja tämä toinen edusti kaikkea sitä hyvää ja kaunista, mitä aina olin tietämättäni halunnutkin. Niinpä niin...
Järkiintymisvaihe tuli ja raastavaa tuskaa tuntien repäisin itseni irti. Halusin tehdä niin kuin oikein on. Halusin olla oikeasti hyvä ihminen. Ainoa keino siihen oli katkaista välit tähän toiseen mieheen lopullisesti. Ihmisessä ei tietenkään ollut mitään vikaa ja toivon hänelle edelleen kaikkea hyvää. Puhe Siitä Oikeasta on silti hevonkuttua...
Uskallan väittää näin, koska rakastuin mieheeni sitten ihan uudestaan. Häpesin. Olin loukannut miestäni hirveällä tavalla vaikkei tämä siitä tiennytkään. Mieheni ei ollut tehnyt mitään ansaitakseen tulla kohdelluksi niin huonosti minun taholtani. Pyysin anteeksi ja kaduin ihan aidosti. En siis ääneen mieheltäni, vaan ihan hiljaa itseltäni. En koskaan tule kertomaan miehelleni tästä toisesta. En todellakaan haluaisi häntä satuttaa. Olen oppirahani maksanut kyllä.
Tein tietoisesti sen valinnan etten enää ruokkinut "kaipaustani" tätä toista miestä kohtaan, vaan halusin olla rehellinen ja panostaa kaikkeni liittooni. Aloin osoittamaan ihan uudenlaista hellyyttä ja arvostusta miestäni kohtaan. Opettelin puhumaan rakentavammin, kunnioittavammin. Kuuntelin ja katselin miestäni ihan erilaisin ajatuksin. Älysin olla kiitollinen miehestäni. Älykäs, hauska, romanttinen ja hellä mies minulla. En todellakaan ollut silloin hänen arvoisensa. Tänään olen maailman onnellisin nainen hänen kanssaan.
Se kasvaa, mille antaa tilaa. Kokeileppas vaihteeksi rehellisyyttä, itsesi kunnioittamista ja rakkautta. Saat anteeksi jos ymmärrät pyytää :).
"halusin olla hyvä ihminen" voi että, mä sanon! jos mulla olis mies, joka olis mun kanssa siks, että hän haluaa olla hyvä ihminen ja uskoo oppivansa rakastamaan mua, niin jättäsin sen heti. aivan uskomatonta sontaa.
alkuperäsen tekstin kirjottajalle voisin todeta, että tiedän niin hyvin miltä tuntuu olla oikeasti rakastunut, ja tuntea kuinka se tunne vaan kasvaa koko ajan, vaikka jo ensimmäisestä katseesta tunsi enemmän kuin koskaan aiemmin. ja huomautan, että olen single, eli ei onneksi tarvitse yrittää pitää kulisseja pystyssä ja leikkiä hyvää ihmistä. todellisen rakkauden tuntee heti, ja ne, jotka eivät oo sitä kokeneet tulevat aina ruikuttamaan, mutta ei me välitetä siitä. :)
Kirjoitit kauniisti.Tuota samaa olen pohtinut jo kauan,eikä tunne ole kadonnut minnekään,se vain vahvistuu.Silloin kun kohtaa ja ensisilmäyksellä kohtaa!Kolahtaa ja kovaa! Et voi kuin olla ja miettiä,ajatukset vie toisen luo,vaikka yrittää kuinka ponnistella tunteita vastaan. Sellainen on Rakkaus,Rakastaa! Tähän ei voi muuta sanoa,kuin Rakkaus on väkevää,yhtä väkevää kuin kuolema.
Eikö nykyajan ihmiset voi enää uskoa että johonkin ihmiseen voi rakastua ilman sänkyyn hyppäämistä!
Emme kumpikaan ole pettäneet puolisoitamme.
Ehkä pitäisi tarkentaa asiaa.
Olin nuori kun menin naimisiin, vasta 19 ja olen jo pidemmän aikaa tiennyt että vääristä syistä tuli mentyä. Mutta ei voi mitään, sen päätöksen kanssa on elettävä. Ei pidä ymmärtää että riutuisin, vaan olen suht koht tyytyväinen elämääni.
Ja siihen että mieheni ei ole ns elämäni mies, en aiemmin edes ollut uskonut moiseen, pidin sitä lähinnä huuhaana että joku voi vain tulla ja "viedä mennessään"
Ja onhan niitä ihastuksia tullut ja mennyt muutama tämän 8-vuotisen avioliiton aikana. Ja sellaisin ne olenkin pitänyt, en ole tehnyt mitään asian eteen, olen vain nauttinut kiheltelevästä tunteesta.
Mutta tämä kerta on jotain aivan muuta. En ole ikinä kokenut tällaista tunnetta ennen ja tiedän jo, ei voi toista enää tulla kun tiemme erkanevat.
Valitettavasti on vain päästettävä irti ja yritettävä jatkaa elämää normaaliin tapaan. Vaikeaa se tulee olemaan. En vain pysty ikinä unohtamaan keskusteluitamme ja sitä läheisyyden ja luottamuksen tunnetta mitä toista kohtaan tuntee. En ole ikinä voinut olla niin oma itseni kenenkään muun seurassa.
En tietenkään väitä että tämä mies olisi täydellinen, vikoja hänestäkin löytyy tietenkin ihan yhtä lailla kuin siipastanikin.
Olen varmaan kirjoittanut on aivan sekavia. Toivottavasti joku ymmärtää mitä yritin kertoa. Olen tällä hetkellä aivan hermokimppuna, ei ajatukset pysy kasassa, ajatukset karkailee. En minä tätä halunnut kohdalleni, mutta en enää antaisi hetkeäkään pois.
Olen itsekin ollut 8 vuotta naimisissa, yhteensä yhteisiä vuosia on jo 12. En myöskään naimisiin mennessäni uskonut, että on olemassa 'se yksi oikea'. Iän ja kypsyyden karttuessa olen myös huomannut, että väärät oli syyt itselläni naimisiin mennä. Mutta kuten sinäkin, ajattelin, että tämän kanssa on elettävä, kun kerran päätöksen tein.
1,5 vuotta sitten elämääni tuli mies, joka tuntui heti oikealta. Ollaan kirjoiteltu siitä asti, opeteltu tuntemaan. Muutaman kerran on myös tavattu (mieheni tietää asiasta ja hyväksyy ystävyytemme). Koskaan ei olla edes suudeltu saatikka enempää. Pitkään olin epätietoinen, mitä haluan ja mitä teen, jos joudun valitsemaan. Pikku hiljaa olen kypsynyt ajatukseen, että jos tämä ystävyys on joksikin muuksi syvetäkseen, niin lähden tästä liitosta. Sen olen mielestäni velkaa itselleni ja miehelleni. Ei olisi oikein elää ihmisen kanssa, joka tuntuisi 'toiseksi parhaalta' - tai vielä pahempaa, ihmiseltä, johon tyydyn. Ennen kaikkea se olisi väärin miestäni kohtaan, koska jos en tunne häntä kohtaan samoin kuin hän minua kohtaan tai yleensäkään niin kuin puolisoa kohtaan 'kuuluu' tuntea, mieheni ansaitsee parempaa. Jos sydämeni on jonkun toisen luona, mieheni ansaitsee mahdollisuuden löytää ihmisen, jonka sydän on hänen luonaan. Hän ei ansaitse marttyyrivaimoa, joka minusta ehkä tilanteen jatkuessa tulisi. Siltä armahdan hänet ja itseni.
Olette rakastuneita,ei siinä sen kummempaa. Joskus asiat ja tunteet,arki ja järki sekoilee,ihan normaalia, Ole rauhallinen,kyllä saat asiat järjestymään. Ette te kumpikaan tienneet toistenne olemastaolosta,mutta olette toistenne luona nyt,sen jälkeen kun kohtasitte! Älä hätiköi,ei ole kummankaan tahto,että hätiköitte. Aika ei rakkaudessa merkitse mitään,ei kertakaikkiaan.Eikä sinulla ja hänellä ole paikka löytää itseään ulos täältä,rakkaudestanne!Ei vielä,mutta joskus kun olette vahvoja tunteessanne. Kuten kerroin,rakkaus vahva vahvinta mitä tiedämme.Ymmärrän sinua todellakin. Älä luovuta,aikaa teillä on,sen tiedän,minä jos kukaan!
Olkaa vahvoja. Ihanaa kuunella teitä,sain taas rohkeutta ja vahvuutta rakkauteemme. Häneen.
Kun tiedän, meillä ei ole tulevaisuutta. Päästettävä on irti.
Vielä yksi tapaaminen ja sitten jäljelle jää suru.
Hän asuu kohtuullisen lähellä niin tulee vaatimaan paljon vahvuutta etten vain ala suunnata askeleitani sinne suuntaan lenkeilläni....
Ehkä me joskus sattumalta kohdataan jossain kaupan kassalla tai kirjastossa tai...
Mutta siihen se enää sitten tulee jäämään.
Toisaalta toivon etten näkisi häntä enää koskaan, se repisi vain haavat uudelleen auki. Ja pelkään kuinka käyttäytyisin meidän jossain kohdatessa. Pystynkö hillitä itseäni ollenkaan?
Tämä on vaikeaa
Pitäisi kai muuttaa jonnekin kauas pois. Mutta mitenhän sen asian esittäisi miehelleni :)
Toivotonta!
Miten tästä selviän
sama täälläkin, mutta mun sielunkumppani on kaukana tuhansien kilsojen päässä....
silti jokin näkymätön lanka yhdistää...en unohda häntä koskaan...
olemme yhteydessä 1-2 kertaa viikossa tekstaillen tai mailaten
Minun naiseni hävisi kulisseihin tuhansien kiometrien päähän. Itse lupasin olla ottamatta yhteyttä ja hän ei näemmä pysty. Rakastan häntä yhä - nyt jopa olen tietävinäni miksi.