Kyllä vain Rovaniemellä elukoita piisaa

Vaahteramäen Eemeli (ruots. Emil i Lönneberga) on lastenkirjailija Astrid Lindgrenin (1907–2002) luoma satuhahmo, poika, joka tekee paljon metkuja. Niemisen perhe (ruots: Svensson) ja heidän palkollisensa elävät Kissankulman maatilalla Vaahteramäessä. Kyseinen Lönneberga-niminen kylä on oikeastikin olemassa, se sijaitsee Smålandissa Hultsfredin kunnassa.

Ensimmäinen Eemeli-kirja julkaistiin vuonna 1963. Eemeli-kirjoja on käännetty 52 kielelle ja myyty yhteensä yli 30 miljoonaa kappaletta.[1]

Eemelillä on pikkusisko Iida (Ida), jonka Eemeli muun muassa kerran hinaa lipputankoon.[1] Isä Anttoni Nieminen (Anton Svensson) on tuskin Eemelin miehinen esikuva; sen sijaan tilan Aatu-renki (Alfred) on Eemelin hyvä ystävä. Kissankulmassa on myös piika nimeltään Liina (Lina). Äiti Alma (Alma Svensson) puolestaan kirjaa ylös poikansa kepposet sinikantisiin vihkoihin.

Eemeli on vaaleatukkainen ja sinisilmäinen pikkupoika, ei suinkaan pahantahtoinen, hänelle vain aina "sattuu jos mitä". Eemeli on älykäs ja erityisen kekseliäs, mutta aikuiset eivät aina ymmärrä hänen kekseliäisyyttään, vaan pitävät sitä kurittomuutena ja metkuiluna. Tämäntapaiset tempaukset saavat lasten isän raivostumaan ja huutamaan "Eeeeemeliiii!" kunnes Eemeli on lukittu verstashuoneeseen miettimään kolttosiaan. Siellä Eemeli veistää jokaisen metkunsa jälkeen puu-ukon,[1] joita kertyy verstashuoneen hyllylle yhteensä 369. Aikuisena Eemelistä tulee kuitenkin kunnon kansalainen ja peräti kunnanvaltuuston puheenjohtaja.

Eemelillä on paljon eläinystäviä: Luukas-hevonen, kissa Mosse, lehmä Ruusu, kana Nilkku-Lotta ja porsas nimeltä Possuressu. Lisäksi Eemeli pitää sinisestä lakistaan eli mössykästä ja puupyssystään eli pössykästä.[1]

Eemeli oli Astrid Lindgrenin isän Samuel Augustin lempihahmo. Paljon siitä, mitä Eemeli-kirjoissa kerrotaan, on Astrid kuullut Samuel-isältään.[2] Eemelistä on tehty myös elokuvaversioita, joista kolmea ruotsalaistuotantoa on esitetty Suomessa useaan kertaan 13-osaisena tv-sarjana. Niissä Eemeliä näytteli Jan Ohlsson.[3]

Viitasammakko muistuttaa suuresti sammakkoa. Täysikasvuinen viitasammakko on tavallisesti 6–7 senttiä pitkä eli pienempi kuin täysikasvuinen sammakko. Naaraat ovat hieman koirasta kookkaampia.[4]

Iho on sileä ja kostea.[5] Yleisväritys on ruskea, mutta värityksessä on suurta yksilöllistä vaihtelua.[6] Selkäpuolen väri vaihtelee ruskeasta harmahtavaan ja kellertävään. Joskus se on täysin yksivärinen, mutta usein mukana on tummia tai mustia laikkuja. Kyljissä ja selän keskellä saattaa kulkea vaaleat pitkittäisjuovat. Vatsapuoli on vaaleahko, lanteiden seudulta usein kellertävä ja yleensä ilman marmorikuviointia. Kurkku on laikukas tai kirjava.[4][7] Jotkut viitasammakkokoiraat muuttuvat kutuajaksi sinertäviksi, mikä ilmeisesti johtuu imusuonistoon pakkautuvan veren kuultamisesta ihon läpi.[8]

Viitasammakon kuono on terävä ja se kaartuu sivulta katsoen loivemmin alaspäin kuin sammakolla, edestäpäin kuono on kapeampi kuin sammakolla. Takaraajan sisimmän varpaan tyven metatarsaalikyhmy on sammakkoon verrattuna suuri, kova ja kölimäinen. Kyhmy on vähintään puolet sisimmän varpaan pituudesta.[7] Kutuaikana koirailla on eturaajoissa mustat kutukyhmyt, joiden avulla ne saavat tukevan otteen naaraasta.[4][6]

Viitasammakko ei väistä ihmistä yhtä herkästi kuin rupikonna ja sammakko. Viitasammakko liikkuu maalla loikkien, täysikasvuiset yksilöt jopa metrin välejä, poikasetkin jopa yli puolen metrin hyppyjä.lähde?

Levinneisyys
Euroopassa viitasammakon esiintymisalueen länsiraja kulkee Ranskan pohjoisosien tienoilla, ja se puuttuu kokonaan esimerkiksi Britteinsaarilta.

Suomessa viitasammakkoa esiintyy Metsä-Lapin eteläosiin saakka.[6] Suomen pohjoisin löytö on Ivalosta.lähde? Monin paikoin laji on yhtä runsaslukuinen kuin sammakko, ja ainakin Perämeren rannikolla jopa sitä runsaslukuisempi.[6]

Elinympäristö
Viitasammakko vaatii kosteampaa ympäristöä kuin sammakko. Lajia tapaa varmimmin kosteilla niityillä, viidoilla, kedoilla, metsissä, soilla ja puutarhoissa. Tyypillisiä lisääntymispaikkoja ovat umpeenkasvaneet merenlahdet ja rehevät järvet, joskus myös ojat. Viitasammakon on havaittu lisääntyvän majavan luomilla kosteikoilla, joissa matala ja lämmin vesi kiihdyttävät kutumunien ja nuijapäiden kehitystä ja jossa runsas vesikasvillisuus antaa suojaa petoja vastaan[9]. Viitasammakko on paikkauskollinen laji eikä lähde kauaksi kutuvetensä lähistöstä.[4][10]