HEIPPA!!
Olen keskenmenoni jälkeen lueskellut palstaoja ja jopa epätoivon partaalle ajanut itseniajattelemalla etten tule ikinä enään raskaaksi, eihän sitä tiedä. siitä on nyt muutama kuukausi ja ei tulosta...
Minulle tehtiin pyynnöstäni kaavinta koska olen lääkkeellisen keskeytyksen käynyt läpi joskus. Raskaus keskeytyi viikoilla 8 ja sikiö vastasi viikkoa 6 4. olin juuri nähnyt vauvani sydämen sykkivän 6 3...silloin hänen sydämensä pysähtyi...
Varsinaien kysymys kuuluukin, että millalailla olette selviytyneet. Kumpi on ollut helpompi tapa selvitä! kaavinta vai lääkkeellinen. itse en lääkkeellisen keskeytyksen läpi käyneenä koskaan valitsisi sitä... se oli elämän ijärkyttävin tapahtuma. en unohda sitä koskaan. se tehtiin koska en halunnut silloin vauvaa enkä ollut parisuhteessa, kyseessä oli huolimattomuus ja vahinko, olenkin aivan varma että minua rangaistiin nyt siitä.
Kaavinnan jälkeen kaikki oli hetkessä ohi, nukuin, en tuntenut tuskaa enkä kipua. henkinen paine iski toimenpiteen jälkeen kun näin mieheni, luhistuin maahan ja itkin sairaalan lattialla pitkään suostuatta liikkumaan. sen ajatteleminen saa vieläkin mut surulliseksi.
nyt yritetään, mutta tulosta ei tule. miksi. tiedän että miehenelläni on ex-suhteestaan yritystä takana vuosi, mutta keskenmenoni todistanee että vauvan tulo on mahdollisnen.
kertokaa omista tuntemuksistanne!!
Olen keskenmenoni jälkeen lueskellut palstaoja ja jopa epätoivon partaalle ajanut itseniajattelemalla etten tule ikinä enään raskaaksi, eihän sitä tiedä. siitä on nyt muutama kuukausi ja ei tulosta...
Minulle tehtiin pyynnöstäni kaavinta koska olen lääkkeellisen keskeytyksen käynyt läpi joskus. Raskaus keskeytyi viikoilla 8 ja sikiö vastasi viikkoa 6 4. olin juuri nähnyt vauvani sydämen sykkivän 6 3...silloin hänen sydämensä pysähtyi...
Varsinaien kysymys kuuluukin, että millalailla olette selviytyneet. Kumpi on ollut helpompi tapa selvitä! kaavinta vai lääkkeellinen. itse en lääkkeellisen keskeytyksen läpi käyneenä koskaan valitsisi sitä... se oli elämän ijärkyttävin tapahtuma. en unohda sitä koskaan. se tehtiin koska en halunnut silloin vauvaa enkä ollut parisuhteessa, kyseessä oli huolimattomuus ja vahinko, olenkin aivan varma että minua rangaistiin nyt siitä.
Kaavinnan jälkeen kaikki oli hetkessä ohi, nukuin, en tuntenut tuskaa enkä kipua. henkinen paine iski toimenpiteen jälkeen kun näin mieheni, luhistuin maahan ja itkin sairaalan lattialla pitkään suostuatta liikkumaan. sen ajatteleminen saa vieläkin mut surulliseksi.
nyt yritetään, mutta tulosta ei tule. miksi. tiedän että miehenelläni on ex-suhteestaan yritystä takana vuosi, mutta keskenmenoni todistanee että vauvan tulo on mahdollisnen.
kertokaa omista tuntemuksistanne!!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minulle tehtiin kaavinta turvallisuus syistä. Kaavinnassa on kuitenkin enemmän riskejä kuin lääkkeellisessä tyhjennyksessä liittyen tuohon anestesiaan, ja myös kohdunvaurioituminen on mahdollista. Paras olisi kai ihan spontaani keskenmeno ja tyhjentyminen. Itse en saanut valita, mutta olisin ehkä kuitenkin valinnut lääkkeellisen, kun ei kohtu ilmankaan tyhjentynyt. Tottahan se on inhottavampi kokemus, kaavinta päiväkirurgisella oli kyllä aika vaivaton tapa (tosin melko hinnakas).
Hei Hanna,
itselläni on takana hyvin samanlaiset kokemukset. Ensimmäinen toivottu ja odotettu raskautemme päättyi keskenmenoon (rv 8), joka johti lopulta kaavintaan. Itse operaatio meni hyvin nukutuksessa, mutta kun minut herätettiin aloin välittömästi itkemään hysteerisesti, enkä saanut sitä millään loppumaan. Kyllä tuli lääkäreihin vipinää kun juoksujalkaa lähtivät miestäni hakemaan heräämöön tuekseni - tämä ei heidän ilmeistään päätellen ole kovin yleinen reaktio.
Toinen spontaani keskenmeno tapahtui eilen (rv 5 6),kaikki oli ohi muutamassa tunnissa...
Kovin on tyhjä olo. Kahden keskenmenon jälkeen kasvaa riski saada keskenmeno kolmannellakin kerralla peräti 40 prosentilla... eli kovin ruusuiselta ei tulevaisuus juuri nyt näytä. Mutta eihän meillä ole kuin yksi suunta -> eteenpäin. Tuleen ei saa jäädä makaamaan!
Onnea sinulle Hanna seuraavissa raskauksissasi! Toivon sydämestäni, että vielä onnistut. Plussasäteitä sinulle.
itse myös ajattelin että henkilökunta ei osannut varauta hysteeriseen minääni. hoitja itki myös itsekkin kun yritti saada minua nousemaan...muistan hänen kasvonsa.. muistan kun kävelin autolta kotiin... mutta ennen kaikkea muistan mieheni kärsimyksen. hän kärsi hiljaa vierelläni. kukaan ei hänen vointiaan kysynyt, hän menetti myös osan itseään.
toivon sinulle myös samaa, plussaa. käänny lääkärin puoleen ja puhu pelostasi... ehkä on jotain apuja. yritystä on kuitenkin takana vasta alle vuosi.
Kaavinnasta ei ole kokemusta, mutta koska rutiini-nukutuskin on aina riski, halusin ehdottomasti pillerityhjennyksen.
Ensimmäiseen keskenmenoon joulukuussa viikolla 10 tehtiin 2 pillerityhjennystä,
huhtikuussa 6 viikon km riitti yksi.
Välillä tekisi mieli heittää kirves kaivoon, mutta lääkäri oli sitä mieltä, että mitään perustavaa laatua olevaa vikaa ei ole, koska sikiö kiinnittyy kohtuun normaalisti.
"Ei tämä elämä aina suju niinkuin pääskysillä, jotka suu auki lentävät hyönteisiä täynnä olevassa ilmassa."
Minulla on epämääräinen tilanne..Ei ppitänyt olla raskaana, silti näyttäisin olevan, mutta ultraäänessä ei näy sikiötä, eikä toisaalta osata epäillä vielä kohdun ulkopuolista raskauttakaan...
Olen ihan shokissa koko asiasta. Sairaalaan hakeuduin kuitenkin keskeytystä hakemaan, koska ei ole mitään mahdollisuutta ottaa lasta vastaan, jos sellaista nyt edes on...
Kerro minulle Hanna (jos nyt joudun valitsemaan), miksi se lääkkeellinen oli sinusta järkyttävää? Kävitkö henkisesti sitä keskeytystä liikaa läpi, vai tarkoitatko, että se teki fyysisesti niin kipeää, että se oli jotain kammottavaa? Kerro pliis...niin tarkkaan kuin osaat.
Lääkkeellistä epäilinkin kamalaksi, mutta hoitaja kertoi sen olevan ihan ok juttu. Onko näin? Vielä en tiedä tehdäänkö minulle kumpaakaan, vai onko joku muu probleema, mutta, jos tehdään, niin kumpi??
Vasta (viime viikolla) lääkkeellisen kokeneena voin kertoa omasta kokemuksestani. Anteeksi tämä yksityiskohtainen kuvailu, mutta jos tästä on edes hiukan hyötyä jollekin päätöksessään elämän kauheimmassa tilanteessa...
Keskeytykseni oli kai vain osaksi lääkkellinen sillä vuoto oli jo alkanut, muttei kovin runsaana. Lääkkeellä saatiin sitten keskeytys varsinaisesti (kai)aikaiseksi. Lääkkeen sain mukaani sairaalasta ja sen syötyäni alkoivat järisyttävät vuodot. Siis todellakin oli syytä pysytellä vessan lähellä. Makoilin ja noin 10 minuutin välein oli noustava vessaan ja aina pystyyn noustessa tuntui hulahtavan oikein kunnolla ja kun pytylle pääsi suorastaan pärskyi verta ja ...
Sitten alkivat kivut. Supistuksia ne kai olivat. En ole synnyttänyt niin en tiedä. Panadolia "söin" ja silti en pystynyt keskittymään mihinkään muuhun kuin noiden aaltoina tulevien kipujen vastaanottamiseen ja välillä vessassa juoksemiseen. Useinhan lääkkeellinen keskeytys aloitetan sairaalassa ja siellä saa kipupiikin heti kipujen alettua eikä tarvitse turvautua kotona "omalääkintään". Olen huono ottamaan särkylääkketiä muutenkin, joten ehkäpä olisi pitänyt vain uskaltaa ottaa niitä enemmän kuin se 4kpl.
Kipuja kesti noin 6 tuntia ja sitten helpotti. Sen jälkeen saatoin jo nukkua ja palata "tähän maailmaan". Sen jälkeen ei ole oikeastaan ollut kuin seuraavana päivänä pieniä lieviä ja harvoja supistuksia ja vuotoa tietenkin.
Nyt keskeytyksestä on 6 päivää ja vuoto tuntuu loppuneen lähes kokonaan. Toivottavasti näin onkin ja kohtu on tyhjentynyt kokonaan. Se selviää kuitenkin tällä viikolla kun menen tarkastukseen sairaalaan.
Minulle ei "tarjottu" kaavintaa olenkaan sillä keskenmeno oli alkanut jo spontaanisti, joten olen vain teoriassa sitä pohtinut.
Pohdin, että itseasiassa jotenkin olikin hyvä kokea keskeytys noin fyysisenä, sillä olen lukenut juttuja kuinka 10 minuutin kaavinnan ja nukutuksen jälkeen on henkisesti äärimmäisen raskasta. Siis tietenkin lääkkeellinen keskeytys on ihan yhtä raskasta henkisesti kuin kaavintakin, mutta jotenkin kun kroppa sen koki niin voimakkaana kulkivat pää ja vartalo "samaa tahtia". Siis ymmärtääköhän kukaan mitä tarkoitan, en siis missään tapauksessa väheksy kumpaakaan tapaa (molemmathan ovat ihan hirveitä kokemuksia odotajalle), mutta mietin vain omalla kohdallani selviämistä. Siis jos olisin kymmenen minuutin jälkeen herännyt ja minulle olisi sanottu, että kaikki on "hyvin" ja "tämä oli tässä" ja olisi pitänyt lähteä kotiin, luulen, että olisin ollut vielä enemmän henkisesti sekaisin kuin nyt. Nyt kun taas koin fyysisesti keskenmenon hyvin voimakkaasti, sai pää jotenkin "aikaa" sulautua ja "kokea" asian. Vaikka ei itse keskeytyksen (jos niitä helvetillisä supistuksia ja vuotoja siksi kutsutaan) aikana paljon itse keskemenoa voinut surra sillä keksittyi vain kivun voittamiseen. Nyt kaikki on hyvin ja jos pitäisi valita, ottaisin lääkkeellisen uudelleenkin (toivottavasti ei kinä tarivtse) ja varautuisin hurjalla määrällä megaimukykyisiä siteitä, pyytäisin valmiiksi megavahvat särkylääkkeet ja lämpötyynyt ja söisin ja joisin hyvin ennen keskeytystä. Jotenkin minua yhä epäilyttää synnyttämättömänä ja "ronkkimattomana" (anteeksi tämä sanamuoto) kohdun sisälle meno ja limakalvovauriot yms siellä. Mutta jos lääkäri "määräisi" kaavintaan, en epäilisi sitäkään. Sillä kyllä lääkäreillä varmasti on syynsä suosituksiinsa.
Oikein paljon onnea matkaan ja voimia vaikeaan elämäntilanteeseenne kaikille saman kokeneille.
En missään nimessä halua kertoa mitä tehdä ja mikä on hyväksi. oma kokemukseni ja se että haluaa kerto aniistä on syy miksi kirjoitin. kerrottakoon omasta kokemuksesta.
Lääkkeellinen keskeytys..se tehtiin siksi että en halunnut pitää lasta joka oli halunnut tulla huonoon suhteeseen. ajattelin että pääsen "helpolla" kun kenenkään ei tarvitse tietää, ei edes mieheni, mutta toisin kävi... kipu ja kärsimys oli luokkaa jota ei todella toivo edes pahimmalle viholliselleni... silloin tiesin miltä tuntuu kun saa keskenenon j aolin aivan järkyttynyt ja halusin halata kaikkia keskenmenon kokeneita... henkisesti en selvinnyt siitä koskaan. verta todellakin tuli niin paljon että sitä ei siteet eikä edes vauvan vaipat pitäneet. istuin vessassa. sitä kesti sen päivän. sain voimakkaita kipulääkkeitä joita otin ja olin sekaisin. ne eivät kuitenkaan pitäneet kipua loitolla... se oli "helppoa" napity naamaan ja sillä selvä.... en kuitenkaan ikina, ikinä halua kokea sitä uudelleen.
Nyt kun uudessa parisuhteessa jossa elämä on vakiintunut halusimme lapsen. aikamme yritimme ja sitten se otettiin pois. vauva kuoli kohtuun ja keskeytys piti "käynnistää"... sain valita, oli helppoa tehdä päätös... henkisesti kärsin koko ajan mutta tiesin etten voi muuttaa sitä tilannetta. minua helpotti tieto että en joudu kokemaan sitä järkytystä vaan se on ohi kun herään... tuska olisi tullut joka tapauksessa... ja se tuli, mutta toivuin kovin nopeasti ja nyt ootellaan uutta raskautta, tuota kokemusta koskaan unohtamatta.
kaikkea hyvää
Hanna
kokenut kun lääkkeelisen, mutta minusta se ei todellakaan ollut mikään ok juttu. Kivut, siis supistukset, olivat todella kamalat, varsinkin kun tiesi mitä on tapahtumassa. 12 rv tuli just täyteen kun sain pillerit että tulee loputkin ulos. myöhemmin jälkitarkastuksessa sanoi toinen lääkäri että olisi pitänyt tehdä kaavinta.
olen itse saman vaikean valinnan edessä. Sillä raskauteni todettiin tuulimunaraskaudeksi ja jollain tapaahan se pitää ulos saada. kokenut olen jo molemmat tavat. Ensin kaavinnan nuorena tyttönä kun en lasta halunnut pitää ja nyt aikuisena lääkkellisen tyhjennyksen kun sikiö oli kuollut kohtuun.
Nyt painin todella sen kysymyksen kanssa, että kumpaan päädyn? Lääkkellinen tyhjennys oli fyysisesti todella rankka kokemus. kivut eli supistukset olivat sietämättömiä ja koska niistä ei koitunut mitään hyvää niin kkuin normaali synnytyksessä niin ne olivat aivan kauheita. Minä vuosin vielä monia kuukausia verta lääkkellisen tyhjennyksen jälkeen ja se oli todella rankaa aikaa. Hyytymiä lurahteli housuun vielä pitkienkin aikojen jälkeen ja uudestaan lasta "yrittämään" pääsi vasta kolme kuukautta tyhjennyksen jälkeen. Se oli pitkä aika.
Kaavinta on nopeampi, mutta siinä on taas omat riskinsä. Tiedä sitä nyt sit kumpi on parempi? Uskon että lääkkellinen on parempi jos kaikki menee hyvin, eikä vuoto kestä niin kauaa kuin minulla viimeksi.
Tuulimunaraskauteni todettiin pari viikkoa sitten, ja nyt olisi ollut 12 viikkoa, ja vuoto alkoi. Aika runsasta, ja kipua on jonkin verran, mutta se on tervetullutta. Noiden supistusten avulla poistuu kohdusta se, minkä pitää poistua. En ole koskaan synnyttänyt, joten tämä on aika "mielenkiintoinen kokemus" sinänsä. Lasta en halunnut, se oli vahinko, mutta olisin sen pitänyt, jos olisi terve ollut. Mutta se olikin tuulimuna.
Viimeiset kaksi viikkoa olin ihan tyytyväinen elämään, ja odotin vain tätä vuotoa. Nyt kun se alkoi, itken ja itken. Ehkä se on hormonaalista. En ajattele lasta sinänsä. Se itku vaan tulee jostain. Pyörryttää myös. En ole kovin hyvässä kunnossa fyysisesti. Ehkä menetän verta enemmän kuin olisi varaa.