Olen viime ajat miettinyt otsikossa mainittua teemaa monet kerrat. Tuntuu kummalliselle, että konkreettinen yksinäisyys voi olla niin totaalista.
En tiedä, olenko jollakin lailla poikkeava, vai tunteeko joku muu samalla tavalla? Olisi mielenkiintoista kuulla muiden pohdintaa yksinäisyydestä avioliitossa/parisuhteessa.
En tiedä, olenko jollakin lailla poikkeava, vai tunteeko joku muu samalla tavalla? Olisi mielenkiintoista kuulla muiden pohdintaa yksinäisyydestä avioliitossa/parisuhteessa.
Vastaukset 33
Vanhimmat
Seksistä puheenollen-ketjussa Serafiina kirjoitti juuri tuon Nainen ja nautinto-viestin, joka huokuu voimakasta kaipuuta johonkin: ymmärretyksi tulemiseen, pois välineen asemasta. Nainen on ihminen.
Mutta milloin shovinistit ovat sitä mieltä?
pysty kuitenkaan enää kehitystä hyvään estämään.
Tuolla alapuolella, aloituksessani, viestissäni tätäkin aihetta sivusin, kysyikin, mutta ei kukaan parisuhteessa elävä ottanut kantaa.
Yksin eläminen ja asuminen ei ole yksinäisyyden tunteen ehto!
kuin olla yksinäinen avioliitossa.
Oma avioliittoni kaatui tuohon yksinäisyyden tunteeseen, joka tuntui luonnottomalta olotilalta.
Ajattelin, että jokaisella on oikeus valita kuinka tylsää elämää haluaa elää ja minulle riitti.
Uuutta vaihetta se tietää. Tai mies alkaa vihreämpää ruoh...
Omassa liitossamme etäisyyttä on tullut.
Vaikka kannettu vesi pysyykin nykyään kaivossa olen jo 69v jättänyt hommat sikseen.
vanhamies
Se on luonnonlaki.
Ei tietenkään miesten kohdalla, niillähän seisoo, ehkä loputtomasti,ainakin viagran avulla, mutta….
Mutta, ei liki 70- kymppisten naisten luonnonlakien mukaan ole enää tarkoitus tyydyttää miestään , vaikka kuinka häntä rakastaisi.
Harvat meistä sitä haluaa, hyvin harvat siihen pystyy. Se tuntuu vastenmieliseltä, jopa koskee.
Ei siinä enää liukuvoiteetkaan auta.
On vääristeltyä tietoa, jos mies painostaa puolisoaan, kertomalla , että 90 naisetkin siihen pystyy.
Olemme ns ystävät, leskiä molemmat, liikumme eri kohteissa yhdessä, autan häntä monissa pulmissa, olen hänen kuuntelijansa. Olen siis taukki joka annan käyttää itseäni hyödyksi, kulutan vain energiavarastojani.
Harvinaisen järkevästi olet asiaa ajatellut. Itselläni on 78v miesystävä, hakee mieskuntoon apua Viagra-linjalta. Alkuun toimii hetken ja sitten onkin jo kaksinkerroin. Hän on muuttunut luonteeltaan ikävämpään suuntaan, haluaa alistaa tahtoonsa huomioimatta toista osapuolta siinä onnistumatta.
Ei myönnä miten kivuliaaksi voi tehdä toisen osapuolen, vaikka minun puolellani mitään ongelmaa ei ole, olen 13v nuorempi. Seksiä en halua hänen kanssa, siinä ei ole mitään iloa.
En ole riipuvainen seksistä, kuoleman oireita ei ole ilmaantunut. Läheisyys on taas toinen asia.
Tämä yksinäisyydentunne, mitä nyt, yli kymmenen yksin eletyn vuoden aikana olen kokenut, on jotenkin luontevampaa, siis parempaa kuin se yksinäisyys, mitä sitä ennen, avioliiton loppuaikoina koin. Se oli ahdistavaa, varmasti toinen osapuoli tunsi samoin. Hyviä aikojakin toki oli. Erosimme yli viisikymppisinä kun lapset olivat jo omissa kuvioissaan. Tässä yksin elossa on omat hyvät ja huonot puolensa. Minulla kesti pitkään tajuta, että törppöilisinpä kuinka tahansa - kutsuisin telkkarin korjaajan toteamaan vain että töpseli ei ollut seinässä tms. - minun ei tarvitse kertoa siitä kenellekään!
Yksinolemisessa on se hankaluus, että kaikki tekemiset pitää muistaa itse. Ei ole ketään, joka toisi asian mieleen tai jonka kanssa voisi tehdä asiat yhdessä. Yksin ollessa on helppo ajatella: "teen se joskus myöhemmin", jos sattuu olemaan jotakin hauskempaa tekemistä.
Naisille voi olla helpompaa pitää yllä entinen päivärytmi, koskapa yleensä he ovat pitäneet sen yllä perheessäkin. Yksinäiset miehet useimmiten kuolevat nuorempina.
Vaikka avioliitossa oli kutakuinkin samanlaista yksinäisyyttä, niin arkiset asiat pysyivät mielessä paremmin. Toisaalta vapaus on niin arvokasta, että en enää luopuisi tällaisesta elämästä.
jos ja kun oikea eteen sattuu,se onmenoa;))DD
Näin on. Kotvasen kuljeksin minäkin yksin erottuani. Tuolloin ajattelin, että minun osaltani avioelämä riitti. Tapasin senjälkeen useitakin miehiä ja pohdiskelin, josko tämä olisi se oikea. Kunnes sitten yhtenä päivänä... Totta puhuen, kuullostaa varmaan typerältä, mutta niin vain kävi. Se oli menoa se. Eihän se kaikki ole juuri niinkuin nuorena olisi halunnut. Mutta kun suurimmat arvot ovat yhteisiä homma sujuu. Sanotaanhan, että "kallehin kun yhteist on, halvemmatkin tasataan".
Lämmintä kesää kaikille.
"tähkäpäiden yllä täysikuu..."
Romantiikka kelpaisi kyllä mullekin.
ja pornon tappamaa, vain limakalvojen hinkkausta yössä, kyynelten valuessa tukan sekaan
itsetyydytystä
käyttäen toista hyväkseen
rakkaus---kuollut----
Kun ei sitä sieluntoveria kohdalle koskaan osunut, niin mieluummin yksin nyt.
Liitoissanikin olin yksinäinen, rakastettu, mutta liian erillainen. Kuin katsoja, ei osallistuja.
En syytä kumppaneita, minusta puuttui jotain, he jäivät vaille. Ehkä tietämättään.
Joskus kuitenkin, vieläkin, päiväuni hänestä , puuttuva puolikas, samanlainen , jossain.
Ehkä seuraavassa elämässä.
Luin jostakin, että kun löydämme sen oikean sieluntoverin, niin liitto toimii hyvin sen takia että tietämättämme olemme valinneet henkilön, joka "parantaa" jotakin rikkinäistä meissä ja tekee meistä ehjän ihmisen.
Samoin on sieluntoverin laita, hän on valinnut juuri sinut, joka parantaa hänen haavansa.
Uskon että jotakin mystillistä siinä on kun puhutaan henkilökemiasta, vetovoimasta...
Sieluntoverin löytyminen on kuin neulan etsintä heinäsuovasta. Mutta kun sen löytää,niin varmaan
ELÄMÄ aukeaa.
Nuoruudessa oli intohimo, jota luuli rakkaudeksi, se oli kait sitä kemiaa, mutta todellinen sielunveljeys on ihan toista. En minä sitä ainakaan avioliitossani saanut kokea.
Vieläkään ei oikeaa sielunkumppania ole tullut vastaan, on se kummaa, kun niitä on niin harvassa.
Nyt sitä pinnistellään eron jälkeen yksinäisenä, mutta parempaa tämä on kuin aviossa yksinäisyydessä, siinäkin on suuri ero!
Luulenpa, että kun parisuhteessa vallitsee sielujen sympatia, vallitsee siinä myös kaiken kestävä rakkaus. Ei niin, etteikö sitäkin joskus koeteltaisi, mutta se kestää koettelemukset ja vain vahvistuu niiden ansiosta.
Ylipääsemätön sudenkuoppa sielujen sympatiallekin on kuolema...
Siis onko parisuhteessa jollakin ihan oikeasti sitä sielujen sympatiaa vai onko sielujen sympatia joku paljon käytetty fraasi, jota ei ole olemassakaan?
Onko täällä joitakin ihmisiä, jotka voivat sanoa avioliitossaan vallitsevan sielujen sympatian?
Ja vielä olisi kiva tietää se resepti, jolla se on saavutettu?
Minä uskallan sanoa, että oli. Sitä enemmän sitä oli, mitä pitempään liittomme oli kestänyt. Nyt olen 9:ttä vuotta leskenä, siksi imperfekti. Sielujen sympatian saavuttamiseen ei ole yleispätevää reseptiä. Jokainen ihminen on omanlaisensa.
Sen syntyyn tarvitaan aikaa ja kärsivällisyyttä. Monesta karikosta pitää ensin selviytyä. Senkin jälkeen täytyy osata luovia ja puhaltaa sopivasti tuulta purjeisiin. Peilityynellä ei voi purjehtia.
Luultavasti myös lähtöasetelma vaikuttaa. Eli kahden ihmisen on oltava luonteeltaan sellaisia, että heidän välilleen voi syntyä harmooninen suhde.
on nykyajan keksintö niinkuin seksikin,että pariskunnat siis avioparit ,olisivat yhdessä onnellisia,niin että kannattaisi mainita,ainahan sitä on onnellinen oli kuka tahansa kaverina,kun menee hyvin kaikki ,jos ei ole yhteistä työjuteltavaa omia asioita ei kannata tyhjää vetkutella edestakaisin,vaan kun on toiseen tottunut 40,vuottakin ei osaa elää enää toisten kanssa, sinä et mielestäni ole erilainen kun muutkaan, kaikki eivät vain tule ajatelleeksi onko heillä tylsää vain ei,tottumue sekin,
Sitovat meitä yhteen ja kiintymys on olemassa, se on selvää. Toiselta puolen taas jotkut negatiiviset käytöstavat ajavat pareja erilleen.
Esim. jommankumman puolison ilkeät pistävät huomautukset, saavat toisen puolen vanhetessa vielä enemmän tehoa ja vaikuttavuutta ajatellen toista puoliskoa, eikä sellaisiin ilkeisiin huomautuksiin koskaan totu.
Miten mukavaa olisikaan, kun ihmiset ohjaisivat ylimääräisen energiansa etsimään toisesta ihmisestä niitä hyviä puolia eikä vain niitä ilkeitä puolia.
Jotenkin joskus miettii ja etsii niitä syitä itsestään, miksi toinen käyttäytyy niinkuin käyttäytyy. Tällaisten mietintöjen jälkeen ajatukset palaavat hyvin usein opittuun arvomaailmaamme ja niihin arvostuksiin, jotka ovat meille tärkeitä. Kaipa se on niin, että toiselle tärkeä on toiselle vähemmän tärkeä asia ja näin niitä erimielisyyksiä tulee.
kavari hankalasti niin sanoo takaisin, ei se muuten usko, luulen että kurin puuttesta alkaa kaveri pisteliäästi huomautella, sanoo että tuossa on hirret poikki mene jos ei passaa olla kunnolla, meillä kyllä ei säästellä suoria sanoja ,on vain pysynyt kotona,
Kun on kaikki jo puhuttu. Kun ei mikään enää ole uutta, kun toisen askelista jo kuulee mikä on mielentila. Kun on kiitollinen siitä lyhyestä ajasta, minkä toinen on poissa, kaupassa tai askareissaan kodin ulkopuolella.
Kun ei jaksaisi enää millään kuunnella jaarituksia ensi viikon suunnitelmista, sillä ne ovat olleet suunnitteilla jo 10 v. Ensi viikolla yllättäen rahat ovatkin lopussa, tai sataa, tai selkä rupesi taas vaivaamaan.
Ja naapuri sanoo:"Kyllä teillä sitten on mukavaa, kun aina kuljette yhdessä. Jo 50 vuotta! Ajatella!!"
Ymmärrän tilanteesi, joka sekään ei aina ole kaikkein paras. Kyllä avioparitkin tarvitsevat tilaa ja omaa aikaa. Jos koskaan ei ole sitä omaa aikaa, kyllä toisen puolen ajatukset siinä todellakin tietää jo ajatuksista.
Kultaista keskitietä on vaan niin mahdottoman vaikea löytää ja kaipa se on niinkin, että totutuista tavoistakin on vaikea luopua.
Kuitenkin Sinulle toivon kaikkea parasta ja hyvää kesän jatkoa!
sinulla totisesti ajankulua,toiseen ei kannata nojata ajankulussa,lähde äkkiä liikkeelle jos jalat vielä kantavat,ilmottaudu vaikka päiväkotiin papaksi joka pitää lapsia sylisä tai häivy hitsin kauas ettei kuulu toisen ääni se on molemmille pelastus,ja kun tulet kotiin takaisin, jos marina jatkuu tai tyhjän höpötys, lähde kävelemään,sano syyksi että haluat olla rauhassa,
Olen ollut 42 vuotta aviossa.Tyynet ja myrskyt on koettu.Välillä tuntui ,että olisi parempi olla yksin yksin kuin kaksin yksin ,kun tuntui ,että kaikki oli sanottu.Käveltiin eri suuntiin.Tuli herätys,sanan täydellisessä merkityksessä.otettiin JEESUS KRISTUS johdattamaan ja se nuoruuden ensi rakkaus löytyi välillemme uudestaan.HUrraa huutoja se ei tiellemme tuonut,mutta opimme kuuntelemaan toisiamme uudella tavalla ja antamaan anteeksi.
Olen iloinen siitä, että joku löytää ns. "yhteisen sävelen". Minusta on ihanaa,
jos voi jakaa ajatuksia toisen kanssa, se
on kaikkein ihanteellisin tilanne.
Toivottavasti kaikki jatkuu kohdallanne
hyvin jatkossakin.
Olkaa kiitollisia, jos saatte olla yksin, kun esim. toinen on poissa kotoa. Silloin voi tehdä omia juttujaan toisen läsnäolosta häiriintymättä. Voi vaikka vain lueskella ja pohdiskella, hoitaa ihoaan ja kynsiään, kokeilla uusia kampaustyylejä, katsoa vaatevarastojaan "sillä silmällä"; mitä voi antaa pois ja mitä muunnella jne. Voi vaikka rauhassa siivoskella arkistojaan tai järjestää valokuviaan. Ylipäätään kaikkea sitä mitä tietää toisen karttavan. IHAN RAUHASSA YKSIKSEEN JA NAUTTIA YKSINÄISYYDESTÄ! Edelliset olivat naisten puuhia, mutta miehet voivat esim. järjestellä urheiluarkistojaan, järjestää työkalujaan, suunnitella uusia järjestelyjä jne. Ei tarvitse aina olla toisen kanssa, täytyy osata olla omissa oloissaankin, siis yksinäisyydessä. Kummallakin täytyy olla omat ajatuksensa ja menonsa. JA OMAT KAVERINSA! Antaa toisen mennä kavereidensa kanssa, ei saa tuntea jäävänsä yksin. OLETHAN ITSESI KANSSA, ET OLE SIIS YKSIN!
Kun mies on kaappijuoppo ja tietää sen itsekin, olet pääsemättömissä. Mies ei edes uskalla lähteä yksin, koska päätyy aina viinakauppaan.
Kun viinanhimo sitten kuitenkin tulee ylivoimaiseksi, keksii vaikka minkä asian, joka on hoidettava juuri nyt, kun minulla on shampoo tukassa tai kakunvatkaus kesken. On lähdettävä hoitamaan se juttu.
Katson kellosta: 20 min. viinakauppaan, perilla 5 min, takaisin 20 min, keksityn asian hoito 5 min. yhteensä siis 50 min.
Aivan oikein, auto ajaa pihaan: "Tapasin Oskarin tuossa kaupalla, en päässyt lähtemään, kun hänellä oli niin paljon puhumista metsästysseuran kokouksesta. Sori, että viivyin näin kauan."
"Kakku on valmis", sanon. Illalla en sitten enää sano mitään, koska minusta ei ole humalaisen seuralaiseksi.
Sanoisin, että tämä on sellaista yksinäisyyttä, joka voi viedä voimat loppuun, molemmilta!
"ELÄMÄ, - ah outo sana,
tääll' on mana..."
Olen koko lähes 40-vuotisen liiton ajan kokannut, tiskannut ja siivonnut-kahden työn ohella. Ollut uskollinen, ostellut kukkia, taipunut vaimon päähänpistoihin, valvonut yökaudet kuunnellen sairasta syyttelyä ja epäilyjä pettämisestä. Olen vaihtanut vaippoja ja yrittänyt olla kiva isä, minkä lapset on aikuisina todenneetkin. Vieraiden kuullen vaimo syyttelee minua huorapukiksi, ja vannoo vielä löytävänsä "oikean miehen, jolla on oikea vehje". Kahden kesken taas valittaa että "se sattuu" ja marttyyrinä sitten tv:tä katsellen levittää kinttunsa. En haluaisi sellaista seksiä, oikeastaan siinä ei ole mitään seksikästä, masturbointikin on vähemmän masentavaa. Haluaisin monta kertaa viikossa, mutta olen "onnellinen"(irvokas sana)edes kerrasta kuussa. Koko seksi tuntuu inhottavalta, silti en voi mitään sille, että huomaan ajattelevani naista alinomaa, ketä tahansa jolle se ei olisi vastenmielistä. Nukumme eri huoneissa, koska vaimo kuorsaa, enkä vuorotyäläisenä saisi nukuttua. Se mahdollistaa onneksi yöllisen hinkkauksen peiton alla, muuten tulisin hulluksi.
Mennessämme naimisiin olin täysin kokematon, kun taas hänellä oli ollut suuri määrä kumppaneita.
Voi miten tahtoisin vielä kerran kokea lämpimän naisen kanssa kuutamoyön, vaeltelun syksyisessä metsässä, hiljaisen keskustelun... Kotona puhutaan vain huutamalla, ja ivaten. Erosta en uskalla puhua, saattaisi tapahtua jotain hirveää, hän on uhannut polttaa talomme ja tappaa lapset jos edes mainitsen sen sanan. No, lapset ovat onneksi jo aikuisia. Ainoa tapa lähteä olisi tehdä se arvaamatta, salaa, kun hän on jossain asioilla. Kuitenkin minun on häntä sääli, enkä raaski tehdä sitä.
en tiedä, kauanko olet ollut yksinäinen avioliitossasi? olen ollut avioliitossa 30 v. ja tällä hetkellä vieläkin yksinäisempi. puolisollani on omat haasteet ja toiveet, joita toteuttaa. olen odottanut aikaani liian monta vuotta, eikä se koskaan näytä koittavan. ulkopuolisten silmin kaikki on ok, mutta itse koen olevani todella yksin. keskustelun aiheet ovat vähentyneet, en saa enää kaveria mihinkään puolisostani. turhaan olen odottanut monta vuotta, enää ei näy mitään odotettavaa!