Eläessäni en ole ollut tällaisessa tilanteessa. Vuoden aikana minulta on lähtenyt kaikki alta, enään ei ole mitään eikä ketään. Lähti mies, suurin osa ystävistä, joiden kanssa tuntui vaan etten ole enää samalla aaltopituudella laisinkaan, lähti työpaikka, ja nyt kaiken kruunasi se, etten päässyt opiskelemaan unelmieni kouluun. Odotin niin paljon koulua, jotta vihdoin saisin edes jotain sisältöä ja uusia kontakteja elämääni, mutta ei. Taas uusi välivuosi. Ihastuin, mutta näköjään taas käy niin että minut jätetään kuin nalli kalliolle. Mulla ei ole enää elämässäni ketään. Ihmisiä pyörii kyllä ympärilläni, mutta silti tuntuu todella yksinäiseltä.Ei ole ihmisiä jotka oikeasti ymmärtäisivät. En tunne kuuluvani mihinkään. Päivittäin saan kehuja luonteestani, ulkonäöstäni, monista asioista. Mutta silti putoan aina pohjalle. Mikään ei loppupeleissä onnistu.
Nyt alkaa olla voimat lopussa, yksinäisyys on kyllä kamalin kohtalo minkä elämä voi antaa :(
Nyt alkaa olla voimat lopussa, yksinäisyys on kyllä kamalin kohtalo minkä elämä voi antaa :(
Vastaukset 5
Vanhimmat
Totta. Yksinäisyys on hirveää. Itsekin olen yksinäinen,ja olen aina ollut. Minua ei tosin kehuta. En ole lihava tai mitenkään poikeava muuten kuin pukeutumiseltani muista. Itken illalla itseni uneen ja aamulla yritän etsiä syitä elää. Mutta tähän asti oon ilman rakkautta pärjännyt ja ehkä aurinko vielä tulee esiin pilven takaa kauneimpana kuin koskaan! Jaksamista sinulle.
Aina yhtä järkyttävää lukea tällaisia viestejä ja miettiä niitä ihmiskohtaloita jotka näitä kirjoittavat. Olen itsekin silloin tällöin tänne kirjoitellut ja tiedän miten onnetonta on olla yksin. Ei saa tukea oikein mistään, kukaan ei muista (tai siltä ainakin tuntuu), muuttuu näkymättömäksi. Ulkonäöllä ja luonteella ei taida olla mitään merkitystä yksinäisyyden kanssa, kunpa joku osaisi sanoa mistä se yksinäisyys johtuu. Onko se masennusta vai sitä ettei muut ole tarpeeksi kiinnostavia? Eikö minulle anneta tilaisuutta tutustua muihin? En tiedä.
Minä pääsin opiskelemaan haluamaani paikkaan, mutten silti ole onnellinen koska olen niin epävarma ja ujo. En tutustu muihin ja se minua eniten pelottaakin. Yksinäisyys on maailman pelottavin asia. Mieluummin kuolisin kuin eläisin lopun elämääni yksin. Saa nähdä miten käy...
Ihan sama juttu täällä. Yksinäisyys on pahinta mitä voi kuvitella. Tiedän täysin miten hirveätä se on. Yhtäkään päivää ei jaksaisi enää tätä ahdistavaa yksinäisyyttä.
Yksinäinen olen minäkin. Ihmisiä on kyllä ympärillä, mutta jotenkin olen kuin tyhjiössä vieläkin. Nämä ystävät ympärillä ovat työn tulosta, sillä pari vuotta sitten meni miehen mukana kaikki. Itkin yksinäisyyttä puoli vuotta, ja sitten aloin harrastamaan. Aloitin hyvin varovaisilla askelilla, sillä masennuksissa ja yksinäisenä ei paljon jaksa. Menin joihinkin tapahtumiin, ja olin vaan sen aikaa kun jaksoin. Vähitellen jaksoin pidempään. Opin ottamaan kontaktia toisiin ihmisiin. Nyt olen sitten tässä, mutta jatkuva pelko yksinäisyydestä pelottaa. Se tekee myös ilottomaksi ja katkeraksi..jopa rakkaudettomaksi. Ja näistä asioista kierre vaan pahenee.
Oli sitten minkälainen tahansa. Sinä itse teet joka päivä elämääsi. Ei sitä mahdollisuutta kannata heittää hukkaan. Osallistu, vaikka et aina tosissasi jaksaisikaan. Vähitellen alat saamaan tuttuja, sitten ystäviä ja vähitellen opit myös luottamaan siihen, että ystävät pysyvät.
Pahinta omasta mielestäni on se, että kohta ei itsekään tunne itseään. Muuttuu näkymättömäksi. ei kukaan-ihmiseksi. Kaikki toiveet ja unelmat on haudattuna jossain sisimpäni syvyyksissä. Toisinaan tunnen itseni yhtö arvokkaaksi kuin tien varrella kasvava heinänkorsi. Ihmisiä kyllä tulee ja menee, ja monet luulevat minut tuntevani, vaikka todellisuudessa he näkevät vain yhdentekevän, persoonattoman kuoreni. Ehkä useimmille riitääkin ihmisestä pelkkä kuori.. Tai ehkä en vain ole vielä kohdannut elämässäni niitä ihmisiä, jotka pystyisivät ja haluaisivat nähdä myös todellisen sisimpäni.