Mitä on tämä masentuneisuus joka meitä vaivaa? En ole yksin, olen yksi meistä monista kun tätä palstaa lukee. En käsitä tätä voimaa, onko se pahuutta vai vain kemiaa vai mitä vittua. Taistelemme sitä vastaan joka päivä, ja se kuluttaa meitä mutta taistelu pitää pinnalla. Jos luovutat ja jäät makaamaan, vaivut syvemmälle. Jos taistelet ja esität positiivista, selviät mutta väsyt. Mitä vittua tämä on? Nuoruudesta asti, samaa paskaa. Komea, (muuten)terve, hyvin kasvatettu poikalapsi kärsii koko elämänsä, ei ole elämäniloa vaikka kaikki pitäisi olla hyvin. Läpi silti mennään,se on varmaa. Kysymys kuuluu vain että miksi?
from cradle to grave
one
8310
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Odotamme liikaa elämältämme ja itseltämme syyllistäisin suoraan saippua oopperat sun muut kauheat ja röyhkeät jotka näyttää elämisen mallia mitä sen pitäisi olla, eikä sitten osata olla tyytyväisiä siihen pieneen punaseen mökkiin metsän laidalla ja pitää pikkulintuja kavereinaan vaan vaaditaan aina vaan sitä täydellisyyttä.
Kemiaahan se on. Käsiksi siihen pääsee vain muuttamalla jotakin... Jossain on epäilty syyksi omega-3 rasvahappojen puutetta, toisaalla "allergiaa" eri ruoka-aineille, liikunnan puutetta yms yms. Tietysti on myös jonkinlainen alttius ja herkkyys meillä jotka helpoiten vaivumme...
Itse pistän hanttiin luopumalla selkeästi lisä-aineita sisältävistä ruuista ja syömällä tuota omega kolmosta suoraan kapseleina. Ja liikkumalla vaikkei yhtään mieli tekisi... kun aamulla vain haluaisi jäädä sänkyyn makaamaan... mutta aina siitä saa syyn hetkeksi nousta ja se hetki on käytettävä sitten kokonaan: ulkoiltava tai jotain muuta liikettä. Nyt on hyvä kausi pitkällä, vaikka väsymys onkin tosi kova (varmasti noita naisten vaivoja vaihteeksi taas).
Pitää vain ajatella masennusta vihollisena, ei itseään. Näin mä olen ajatellut ja pyrin siten toimimaan. En salli itseni syyttää omaa kehnoutta ja tyhmyyttä niinkuin tahtomattani automaattisesti tulee mieleen. Eli ettei musta oo mihinkään, turhaa tää on... Mutta kun ei ole! Turhaa olisi jos sille tunteelle antaisi periksi.
Joskus tosiaan tuntuu helpommalta ajatella että on riivattu ja koittaa taistella sitä vastaan; Ajatella tämä tila ihan itsestä riippumattomana eikä antaa negatiivisille ajatuksille itseä tai maailmaa kohtaan tilaa ollenkaan - vain se yksi paholainen...
Pitää puhua sitä paskaa oloa pois, jotta joku muu saisi järjen äänen kuuluviin vaikkei sitä omasta pääkopasta tunnu aina löytyvän (kun taustalla jomottaa se maailma on paskaa, en osaa mitään, en sovi mihinkään täällä). Aina ei korvia löydy; täällä onneksi on ymmärrystä.
Itse vasta tänään eksyin tänne, täällä jotenkin osaa suhteuttaa sen oman ajattelunsa... Että on näin paljon kunnon ihmisiä jotka ajattelee elämästään huonosti... Että en olekaan ainoa joka kokee näin ja se joka eniten kärsii. Kammottavaa, että toisen hätä voi tuoda itselle toivoa. Mutta se tässä on hyvä puoli eikä sitä saa unohtaa. Ja ehkä tämän kokee samoin muutkin jotka käy?
Toivon että saisin masennukseni kautta uutta ymmärrystä toisia ihmisiä kohtaan ja osaisin tulkita heitä paremmin ja herkemmin. Valitettavasti musta tulee vain ihan hemmetin itsekeskeinen masentuneena, muun maailman murheet on niin pieniä muka tai sitten vain osoituksia siitä että koko maailma on paska eikä koskaan parane. Mutta yritän, ihan yhtä urheasti kuin te muutkin. Parhaimpina hetkinäni valmennan itseäni niihin huonompiin, jotta osaan suhteuttaa ajatukset.
Tämä on sellainen aihe että olisin siitä valmis kirjoittamaan jonkun kanssa pitkästikin, jonkun joka painii samojen asioiden kanssa...?
Niin olen myös paljon pohtinut mikä tämä masennuksen voima oikein on? Omalla kohdallani olen mieltänyt sen niin että sen tarkoitus on nimenomaan pysäyttää meidät tarkastelemaan omaa sisimpäämme ja tulemaan lähelle Itseä.
Edellinen kirjoitti että haluaisi masennuksen auttavan häntä tulemaan herkemmäksi muille ja muiden tunteille, mutta itsellä on täysin päinvastainen ajatus. Siksi että siitä syystä olen sairastunut että olen liian herkkä kollektiivisille voimille sekä toisten tarpeille sekä hyväksynnälle sitä kautta.
Tämä oma masennuskauteni on auttanut minua löytämään tien omaan sisimpääni ja omien tunteideni äärelle. Ne ovat pelottavia asioita jos ei ole pitkään aikaan ollut niiden kanssa kahden, siksi halu paeta niitä on niin suuri.
Olen aina ollut kiinnostunut itsetutkiskelusta, joten pitkä tie tämä on ollut tulla tutuksi itselleen, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa. Tietysti on hyvä jos on tukea esim. vertaistukiryhmät tai terapia. Koska tarvitsemme peiliä joka heijastaa itseämme takaisin, jotta se tulisi tutummaksi. Ei kuitenkaan tarkoita että alamme toisista hakea itseämme vaan siten että tarkastelemme tunteita mitä toiset meissä herättävät ja sitä kautta löydämme tien omiin alitajuisiin käyttäytymismalleihimme.
Olen myös sitä mieltä että terveelliset elintottumukset ovat tarpeelliset, mutta ne tulevat yleensä luonnostaan mukana kun hylkäämme elämän muiden ehdoilla ja alamme elää omillamme ja kyseenalaistamaan miksi mitäkin teemme.
Haluaisin vielä selventää, että en ole mikään kylmä ja kova tyyppi... Tarkoitin vain, että silloin kun masennus ottaa otteen niin sitä kääntyy liiaksi sisäänpäin - ei huomaa niitä hyviäkään asioita ympärillään eikä osaa myöskään herkistyä auttamaan jos joku toinen tarvitsisi tukea: sitä vaan pistää kaiken paskan maailman piikkiin eikä jaksa nousta vastaan.
Enpä usko että kukaan meistä voi olla oikein kova tyyppi jos altistuu masennukselle. Kysehän onkin siitä että otetaan liian raskaasti asiat - niin raskaasti ettei jakseta niitä alkaa selvittää vaan lannistutaan.
Minä olen täysin tuota edellisessä mainittua itsetutkiskelua vastaan.
Jos jää liikaa masennuksissaan pohtimaan todellista luontoaan niin erkaantuu ulkomaailmasta ja näkee itsensä ihan suhteettomana
* suhteettoman onnettomana: vertaapa silloin tilannettasi vaikkapa tsunamiorpoihin ja ainoat lapsensa menettäneisiin vanhempiin
* suhteettoman huono-ihoisina: vertaa silloin itseäsi tulipalossa vammautuneisiin
* suhteettoman kiltteinä ja uhrautuvina: vertaa silloin äiti Teresaan
* suhteettoman huonot vanhemmat omaavana: vertaa silloin esim. Tanjas Van Deer Beltiin jota isä käytti hyväksi kaksi vuosikymmentä ja piti vankinaan.
* suhteettoman saamattomana: kysy ystäviltäsi tai lähimmiltäsi mitä olet tehnyt heidän hyväkseen; varmasti olet piristänyt heidän elämäänsä jossain vaiheessa (etsi kortteja ym. todistusaineistoa tämän varalle ja säilytä kaikki piristävät tekstarit pahan päivän varalle)
ym. ym.
Yksin emme ole mitään muuta kuin toivottomia. Pitää kurkottaa toisiin ihmisiin jotta saisi suhteellisuutta elämäänsä. Pitää uskaltaa peilata itseään todenmukaisesti.
Pitää osata nähdä virheensä muiden kautta jotta osaisi tehdä paremmin. Pitää olla kypsä kritiikille jotta voi kehittyä. Ja jos tämä hienovarainen mutta kannustavaksi tarkoitettu kritiikki ei uppoa sinuun niin sitä suuremmalla syyllä riennä ulkomaailmaan :)
Sisimmästä ei löydy totuuksia, totuus löytyy niiltä ihmisiltä joita kunnioitamme. Jos yritämme elää heidän normiensa mukaan emme koskaan epäonnistu omalla tiellämme.
TUNTEELLINEN SIILI
Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kenelläpä, kellä
on vastaansanomista?
Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla,
siilin hellyys piili.
Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!
Ja se on aivan totta:
Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.
Kirjittanut: Kirsi Kunnas
Edellisen viestin ajatukset ovat ihan vsatakkaisia oman elämänkatsomukseni kanssa.
Olen sitä mieltä että tuolla tyylillä ollaan aina toisten vietävissä sekä myös alttiimpia mielenterveys ongelmille. Kuvitellaan nyt että seuraan jotain auktoriteettiä sokeasti (mm. uskovaiset), mutta kun huomataan että tämä auktoriteettikin on vain ihminen ja alkaa tehdä "virheitä" (syntejä) elämässä niin mitä tapahtuu sille joka on uskonut oman elämänsä tällaisen auktoriteetin varaan???? Hän kaatuu siinä mukana tai jatkaa harhassa elämistä.
On aika kapeakatseista vertailla omaa elämäänsä muihin. Me olemme kaikki ainutlaatuisia yksilöitä, vaikka elämme yhteisöissä. Meillä on kaikilla omat yksilölliset tehtävät elämässä ja vaikutamme yhteisöömme parhaiten elämällä oma elämämme siten että kunnioitamme omaa sekä muiden yksilöllisyyttä.
Itse uskon siihen että meillä kaikilla on sisimmässä kaikki viisaus jota tarvitsemme elääksemme elämämme niin kuin on tarkoitus.
Siksi uskon myös itsetutkiskelun voimaan.
Tietenkään jos ei usko näin niin silloin paras on olla ulkoaohjauksessa. Ehkä elämän sitenkin voi suorittaa? Itse olen sen huonoksi havainnut.
Olen 45 vuotias, joten elämänkokemusta on kertynyt monenlaisista elämänmuodoista, perhekokonaisuuksista ja ihmissuhteista sekä myös muista kulttuureista.
Harhaahan se on jos on väärät käsitykset itsestäänkin. Ei kukaan näe itseään ilman peiliä. Totta se, että pitää tarkkaan tutkiskella mihin "yhteisöihin" itsensä lykkää...
Minä en ole vielä keski-ikäinen mutta maailman rumimmat kasvot olen nähnyt. Lapsena uskoin enkeleihin ja yksisarvisiin, mutta sen jälkeen kielsin elämän myrskyjen jälkeen kaiken. Olin monta vuotta ateisti, en uskonut jumaliin enkä ihmisiin koska sain pettyä niin usein.
En vieläkään usko uskontoihin. En usko personoituun jumalaan. Mutta uskon ihmisiin, siihen että minä en ole harhaa kun voin kulkea toisten keskellä. Ja vaikka välillä masennun, niin se masentunut maailma on täynnä negatiivisia vääristymiä joihin minun on toisten avulla tartuttava. Muistathan että tämä keskustelu lähti käyntiin juuri masennuksesta.
Minä uskon että raamattu ja muut pyhät kirjat ovat viisaita kirjoja, mutta niitä on osattava tulkita oikein. Ne ovat elämänoppaita eivätkä mitään sankaritarinoita oikeasta menneisyydestä. Tutkimalla niitä itsekseen ja peilaamalla maailmaan voi jokainen oppia elämästä ja itsestään sekä siitä millaiseksi ja mitä kohti pyrkiä. Itse on itselleen määriteltävä synnit ja selvitettävä miksi mikäkin teko on oikea.
Kun teot lähtevät omasta sydämestä (vaikka mistä lähteestä omaksuttuna) niin ei se ole auktoriteetteihin nojaamista vaan puhdasta elämänviisautta joka on sisäistetty. Se on elämän tarkoitus ja ihmisen mitta.
Yksin sitä on täysin tuuliajolla; eihän ihminen syntyessään tiedä juuri oikeaa ja väärää vaan hän oppii sen muiden ihmisten kanssa. Samalla tavalla pitää olla uskallusta oppia omista virheistään ja muiden kritiikistä läpi koko elämän. Yksin sitä voi selitellä omat vikansa pois maailman syyksi tai suurennella ne mahdottomiksi. Suhteellisuutta tarvitaan.
Mikään ei ole mahdotonta, katsokaapa miten paljon selviytymistarinoita maailma on pullollaan. Kukaan ei ole kuitenkaan onnistunut elämässään yksin vaan mahtimiehillä ja naisillakin on tukijoukkonsa. Yksin tulee hulluksi, katsokaapa susilapsia ja erakoita.