Kirjahyllyssäni on kirja "Sukulaissuhteet solmussa? Vihanpidosta sovintoon", jonka on kirjoittanut tri Ira Heilveil, psykoterapiakeskuksen johtaja ja perheterapiaan keskittyvän instituutin perustaja (Yhdysvallat, Kalifornia) ja kirja on suomennettu vuonna 1999.
Kirjan takakannessa kerrotaan, että toimiva sukulaisverkosto antaa edellytykset entistä rikkaampaan ja sopusuhtaisempaan elämään. Kirjassa kerrotaan käytännönläheisesti suvun ihmissuhteista, niiden kipeistä ongelmista sekä keinoista, miten edetä vihanpidosta sovintoon. Kirjassa kerrotaan esimerkkitapausten avulla sukujen tilanteista. Sukukriisit, sukukaunat usein toistuvat suvussa - ellei kierrettä pystytä katkaisemaan. Jos asioita on päästy perkaamaan pidemmällä aikavälillä, on saattanut selvitä, miksi on menetelty tietyllä tavalla.
Onko joku lukenut kyseisen kirjan tai jonkin muun samaa aihepiiriä käsittelevän kirjan?
Onko sellaisia kokemuksia, että ihmissuhteet sukulaisten kesken ovat lähentyneet pitkien aikojen jälkeen? Onko tavallista, että ei pidetä yhteyttä muuta kuin joulukorttien tai merkkipäivien muistamisten kautta? Tai jos välit ovat kokonaan menneet, miksi ne menivät?
Kirjan takakannessa kerrotaan, että toimiva sukulaisverkosto antaa edellytykset entistä rikkaampaan ja sopusuhtaisempaan elämään. Kirjassa kerrotaan käytännönläheisesti suvun ihmissuhteista, niiden kipeistä ongelmista sekä keinoista, miten edetä vihanpidosta sovintoon. Kirjassa kerrotaan esimerkkitapausten avulla sukujen tilanteista. Sukukriisit, sukukaunat usein toistuvat suvussa - ellei kierrettä pystytä katkaisemaan. Jos asioita on päästy perkaamaan pidemmällä aikavälillä, on saattanut selvitä, miksi on menetelty tietyllä tavalla.
Onko joku lukenut kyseisen kirjan tai jonkin muun samaa aihepiiriä käsittelevän kirjan?
Onko sellaisia kokemuksia, että ihmissuhteet sukulaisten kesken ovat lähentyneet pitkien aikojen jälkeen? Onko tavallista, että ei pidetä yhteyttä muuta kuin joulukorttien tai merkkipäivien muistamisten kautta? Tai jos välit ovat kokonaan menneet, miksi ne menivät?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Toiset on sukurakkaita (tai uteliaita), toiset ei.
On oma valinta, ei mitään kaipuuta muutokseen.
Erilaisuus kuuluu ihmiseen.
Omaiseni oli mielisairas ja välejä sukulaisiin ei ollut, eikä ole edelleenkään. Jatkuu jo kolmannessa sukupolvessa.
Minun mielestä on kolmenlaisia ihmisiä: perheeseen päin olevia (ne joilla on sisaruksia), kavereihin päin olevia (ainoita lapsia) ja niitä, jotka ymmärrävät, että kaikkein toksisimmat ihmiset löytyy perheenjäsenistä, joilla on eniten vaikutusta sinuun.Pahimmillaan pyrkivät sepittää koko elämäntarinasi ja estää unelmiasi ja aikeitäsi ja toimia sabotoijina, vaikka kuinka ennen rakastit.Silmäni ovat avautuneet.Olin ennen läheinen toisen vanhempani kanssa, mutta silmäni avautuivat sabotoimiselle, vähättelylle ja sellaiselle, että vedetään tikapuut alta.Narsistisia piirteitä ovat sellaiset, että vanhempasi ei kestä, jos kehityt häntä paremmaksi, jolloin valtasuhteet muuttuu.Omassa perheessä on tuettu vain perinteista omalle sukupuolelle "parhaiten sopivaa harrastusta".Jos olisin jäänyy katsomaan elämääni näiden sekaan, en voisi, enkä saisi tehdä mitään elämässäni.Kaikki mikä on ollut minulle hauskaa ja eniten onnea tuovaa on ohitettu merkityksettömänä ja asiat, jotka ei jotenkin sovi sukupuolelleni tai poliittiseen vasemmistolaiseen ideologiaan perinteisesti on olleet sellaisia, että niitä pitää estää tai arvottaa negatiivisiksi kommenteissa, jotta jää varmasti paha mieli ja en valitsisi polkua enää. Kaikki ei todellakaan ole sitä miltä näyttää.Samassa ihmisessä voi olla paljon rakastavaa, mutta kuitenkin niin paljon narsistisia piirteitä.Asiat ovat usein damaan aikaan " joo ja ei, eika joko tai," niin kuin yhteiskunta yrittää selittää. Kannattaa miettiä onko oma perhe tai suku paras auktoriteetti tai oman elämän sepittäjä.
Sisareni miehensä kanssa lienee vaikuttanut siihen, että minulla ei ole hänen lapsiinsa ja näiden perheisiin mitään yhteyttä. Toinen hänen lapsistaan oli kummilapseni ja minun oli aikoinaan muistettava lahjoin vaikka rahat olivat todella vähissä. Olen joskus vuosia sitten sanonut sisarelleni pari kertaa, että hän ei halua minun olevan missään tekemisissä lastensa kanssa. Hän ei ole sanonut tähän mitään.
Sisareni muistaa minua merkkipäivinä ja jouluna. Niin minäkin häntä. Joskus on kyllä ollut puhetta, että eivät aikuiset tarvitse lahjoja. Tämä pitää varmaan toistaa. Olen miettinyt, että jos sanon sisarelleni että eihän meidän tarvitse ollenkaan pitää yhteyttä. Emme varmaan koskaan enää tapaa, koska en ole tervetullut hänen kotiinsa. Eikä sisareni varmasti lähde täällä asti käymään. Sisareni on miehensä tossun alla ja mies ei ilmeisesti pidä minusta.
Olen jo vuosia ajatellut ottaa etäisyyttä, koska minusta sisareni olisi hyvä saada kokemus siitä kun joku hylkää. Voin olla väärässä. Olen jonkun kanssa keskustellut näistä ajatuksista, eikä minua ole tuettu näissä hylkäämisajatuksissa. Haluaisin puhua asiat halki, mutta vaikuttaa siltä, että sisareni on imenyt lapsuudenkodin opit siitä, ettei asioista puhella. Nykyisin lähettelemme tekstiviestejä ja hän sivuuttaa sellaiset asiat tyystin, jotka jostakin syystä eivät kiinnosta tms. (minulle tärkeät asiat).
Onko joku katkaissut välit omaisen tai useammankin kanssa? Tai onko sinut jätetty - jos on, niin onko asiasta keskusteltu?
On riidelty tilapäisesti vuosien aikana mutta aina on sovittu. Anteeksianto vapauttaa. Me emme pyydä anteeksi, se ei kuulu perheemme kulttuuriin, rupeamme vaan taas pitämään yhteyttä. Eli välit ovat hyvät niiden kanssa jotka vielä ovat hengissä, eikä kukaan ole kuollut vihat mielessään.
On sellaista joo, myönnän.
Olisi ihanaa jos olisi sukulaisia tai ylipäätään suku, jossa oltaisiin läheisia keskenään ja pidettäisiin yhteyttä puolin ja toisin.
Valitettavasti tätä onnea ei minulle ole suotu esim. siskoani olen pyytänyt usemman kerran kyläilemään kun ovat paikkakunnalla, asumme eri kaupungeissa, "katotaan, katotaan" on vastaus ja koskaan hän ei tule. Olen hänen yhden lapsensa kummi kuten hänkin yhden meidän lapsistamme; koskaan hän ei lasta muistanut kun taas minä muistin syntymäpäivänä ja jouluna lähes 20 vuotta; kiitosta koskaan saamatta
EI jaksa enää siskon kanssa vaan antaa olla hänen omissa oloissaan.
Kiitoksen takiako, sitä saadaksesi, sinä olet kummilastasi muistanut?
En ole hän, jolle vastasit. Mutta puolestani vastaan, että kyllä se kuuluu hyviin käytöstapoihin kiittää kun joku muistaa merkkipäivänä. On lapselle itselleen eduksi jos oppii hyviä käytöstapoja jo varhaisessa vaiheessa.
Itse mainitsin aikonaan sukulaiselle, jonka lapselle olin lahjoja laitellut, että eipä ole koskaan kiitosta kuulunut. No tuli sitten kerran joku kiitoskortti - lieneekö vanhempi ne itse askarrellut.
Niissä onnittelukorteissa ja postitse tai muuten lähetetyissä lahjoissa on ollut oma vaivansa. Aika pieni vaiva on sanoa niistä se kiitos tai lähettää vaikka kiitoskortti. Mutta aika monelle se taitaa olla ylivoimainen teko.
Noinkin varmasti, se on kiva ja hyvä, että ihmiset osaavat ja hoksaavat kiittää. Mutta kiitoksen takia kummilapsia ei kuitenkaan muisteta. Tai sitten olen ymmärtänyt jälleen kerran jotain täysin väärin.
Ei tietenkään kummilapsia sen kiittämisen takia muisteta. Mistä ihmeestä tuollaista sait päähäsi?
Vai oletko itse niin huonokäytöksinen, että et itse koskaan kiitä mistään ja sinua ottaa aivoon jos joku kehtaa mainita, että kiittäminen kuuluu hyviin käytöstapoihin? On aika sinunkin opetella hyviä käytöstapoja vaikka olisit kuinka vanha.
Puhu pukille. Luki-luki ...
Osui ja upposi!
Mikä? Sun luku- ja ymmärrystaito vai?
Solmuja on kaikilla, umpisolmujakin, mut saahan ne aukikin.
Kunnolla kireäksi vedettyä umpisolmua ei saa.
Ammattilainen voi saada.
Merimies on erimies ja ammattilainen on ... ammattilainen.
Kansimies kiinnittää aluksen, ja irrottaakin.
Solmullako?
Suku on pahin, perhe paras.
Sukuahan se perhekin on.