Sain juuri kuulla, että ystäväpariskuntamme on yrittänyt lasta yli 8 vuotta ja ovat menossa adoptiojonoon. Kyseessä on "nuori" pariskunta, jolta avioliittonsa alkuvuosina joskus kuulin, että yritetty on, mutta ei ole tärpännyt. Tuntui järkyttävältä, kun näin pitkän ajan jälkeen sain kuulla, että he ovat käyneet läpi joukon tutkimuksia, hedelmöityshoitoja ja valtavan määrän odotusta ja surua. Välillä he eivät "ehtineet" tapaamaan meitä (meillä on kaksi lasta, 7- ja 8-vuotiaat). Jos olisin tiennyt, mikä tuska heillä on sisällään, olisin ymmärtänyt heitä aivan eri tavalla ja pystynyt olemaan enemmän ystävänä ja tukijana. Nyt tietysti tuntuu etuoikeutetulta, että tiedämme mikä on kiikastanut väleissämme jo vuosia, mutta ei lapsettomuus ole mikään häpeä tai epäonnistuminen. Toivoisin, että muut lapsettomat ymmärtäisivät ottaa myös ystävänsä tai muut tärkeä ihmiset mukaan prosessiinsa, eivätkä työntäisi näitä pois. En aio kysellä joka kerta nähdessämme, että milloin he saavat adoptiolapsen - olen vain iloinen, että he ovat löytäneet tällaisen mahdollisuuden toteuttaa omaa toivettaan lapsesta.
Ystävän kohtaaminen
Mallu34
4820
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Lapsettomuudesta ystäville kertominen osoittautui itselleni yllättävän vaikeaksi asiaksi, vaikka alkuun kuvittelin kaipaavani kaiken mahdollisen tuen. Kuitenkin hoitojen edetessä ja mahdollisuuksien kadotessa asiasta tuli niin henkilökohtainen, että siitä puhuminen puolisonkin kanssa oli vaikeaa.
Ystävät, joilla itsellään oli, tai saivat lapsia samaan aikaan kun itse pettyi kuukausi toisen jälkeen, olivat niin eri elämäntilanteessa, että ymmärrys olisi ollut lähinnä sanahelinää. Näin sanoi ystäväni minulle aikanaan kun rehellisesti kertoi ettei todellakaan osannut kuvitella mitä kävin läpi. Myös jatkuva selittely niille ystäville, jotka asiasta tiesivät lisäsi paineita ystävyyteen. Vaikka he hyvää hyvyyttään kyselivät kuinka hoidot edistyivät ja jokohan pian tärppäisi, he lisäsivät tuskaa entisestään.
Tiedän että ajattelet hyvää ystäväsi puolesta, mutta pahinta mitä voit hänelle sanoa, on että ymmärrät. En minäkään voi sanoa keskenmenon saaneelle ystävälleni ymmärtäväni hänen kokemustaan, koska en ole sitä läpi käynyt. Elämän kipeimmät asiat oppii ymmärtämään vain ne itse läpikäymällä. Onneksi jokaiselle annetaan vain se mitä on mahdollista sietää..siihen jaksan yhä uskoa.
Kerro ystävällesi reippaasti, millaista tukea ja apua olet hänelle valmis antamaan, ja hän varmaan ottaa omansa tarpeen mukaan! Mukava että olet ajatellut ystävääsi!
En todellakaan voisi sanoa ymmärtäväni, kun omat lapseni ovat syntyneet melkein "pyhällä hengellä" eli melkein ensimmäisellä yrityksellä. Kieltämättä lasteni rankat alkuajat (selviävätkö hengissä jne.) on jäänyt tämän ystävän kanssa juttelematta, vaikka en silloin tiennyt hänen lapsettomuushoidoistaan. Ehkä tosiaan osa asioista on niin kipeitä, että niitä ei pysty jakamaan.
Itse en aio kysyä mitään lapsiin liittyvää enää keneltäkään lapsettomilta, niin monta keskenmenoa olen jälkikäteen ystäviltäni kuullut. Haluan vain olla tarjolla, jos asioista halutaan keskustella. Vaikeinta tässä on, että itseni on steriloitu 30-vuoitaana, koska mikään muu ehkäisykeino ei yliherkkyyksien ym. takia ollut mahdollinen (ja koska raskaudet ovat alkaneet niin "helposti). Sitä asiaa en tule kertomaan koskaan lapsettomille tuttavilleni/ ystävilleni. En silti halua menettää näitä ystäviä, vaikka erilaisissa elämäntilanteissa elämmekin.
halusin kirjoittaa sinulle, koska olet aikamoinen harvinaisuus ystäväksi, ehkäpä tämä lapseton ystäväsi on sen huomannutkin jo.
Totuus on se, että vaikka sinulla olisi kuinka SYDÄNYSTÄVÄ jonka kanssa olisit niin läheinen kun vaan olla voi, ja jos hän saa perheen ja lapsia ja itse et vaikka kuinka haluaisit ja turhaan vuosikaudet yrittäisit- ystävyys tulee muuttumaan, kun lapsia toiselle syntyy.
Itselläni oli ihana ystävyyssuhde, asuimme jopa yhdessä ennen kuin muutimme yhteen poikaystävien kanssa, puhuimme kaikesta ja teimme yhdessä kaiken- uskoin todella että tuo ihminen on sielunkumppani ja rinnalla ikuisesti.
Itse olin jo kärsinyt lapsettomuudesta ja siihen liittyvästä sairaudesta vuosia kun aloimme lapsettomuushoidot, niillä ei ollut tulosta vaan kerta toisensa jälkeen verisiä pettymyksiä. Samaan aikaan ystäväni tuli vahingossa raskaaksi, päätti pitää lapsen ja synnytti, meni naimisiin ja tuli heti vielä uudestaan raskaaksikin.
Jo ekan raskauden aikana minulla oli hirvittävän vaikea olla hänen kanssaan, sanoinkin sen hänelle ja se varmasti loukkasi vaikkei hän myöntänyt.
Pikkuhiljaa välit alkoivat viiletä koska en kestänyt seurata läheltä mahan kasvua ja kuunnella raskauteen liittyviä vaivoja jne. Tuntui niin pahalta toisen onni- se on uskomatonta. Samalla ajattelin että olen ihan mitätön ja turha, kun en edes raskaaksi voi tulla- mitä elämällä on siis väliä enää?
Ystäväni sai vauvan ja etäännytti itsensä minusta- hän oli nyt korkeampaa kastia ja sai maistaa "oikeaa elämää" niinkuin hän itse sanoo.
Tuntuu ettei meillä ole enää mitään puhuttavaa, hän on kadonnut vaippamaahan kokonaan(olen joskus pyytänyt että jos hän saisi miehen hoitamaan lasta vaikka 3 tuntia jotta pääsisimme leffaan tms, muttei käy.)
Jos tapaamme, lapsi on mukana- samalla muistuttaa minua siitä että elän "en oikeaa elämää" vaan jotain muuta- TURHAA elämää?
Jos joskus puhumme puhelimessa niin keskustelu on pelkkää valitusta siitä kuinka rankkaa on hoitaa alle 2 vuotiasta ja olla raskaana- en oikein osaa sääliä häntä siksi.
Suren menetettyä ystävyyttä, mutta kaipa se elämä joskus antaa uusia ystäviä?
..tosi juttuja nuo edellisen kirjoittajan sanomat.
Mallu,kun sanoit ettei lapsettomuus ole epäonnistuminen- sitä se nimenomaan asianomaisille on-valtava pettymys itseen ja kehon toimimattomuuteen. Se pistää ihmisen NIIN matalaksi kun vain voi- vaikkei ulkopuolista painostusta lasten "hankkimiseen" olisikaan tai sukulaiset olisi koko ajan kyselemässä vauvauutisia.
Itse kärsin lapsettomuudesta viisi vuotta ennenkuin ainokaiseni sai hoidoilla alkunsa, nyt lapsi on pian 2v mutta olen edelleen identiteetiltäni "lapseton", tavallaan! Niin hassulta kuin se kuullostaakin niin tosi on.
Toki olen mitä suurimmassa määrin ÄITI, mutta lapsettomuuden tuska ja se loputon epätoivo ja itsetunnon romahtaminen kuukausi toisensa jälkeen on jättänyt minuun ilmeisesti ikuiset arvet- olen eri ihminen nyt kuin ennen sitä kriisiä- elämäni suurinta ja pitkäkestoisinta. Useinhan kaikkeen siihen liittyy vielä erikseen masennus ja unettomuusongelmatkin- minulla ainakin.
Silloin on tuttavien turha tulla sanomaan että "rentoutukaa ja lopettakaa se vimmattu yrittäminen- sillä lailla 1000 kaveriani on tullut lopulta raskaaksi!" Sarjassamme "kamalimpia sammakoita joita voit suustasi päästää..."