Novelli: Kuninkaan sukua (intro)

Luku I

Meri oli tyyni. Tol Uinenin saaren takana seisoivat ylpeinä ja voittamattomina sotalaivat, joiden lyhtyjen valot täplittivät merenpintaa Rómennan hämärtyvässä illassa.
Kevät oli aluillaan ja jopa täällä, Númenorin siunatuilla mailla saattoi aavistaa syntymän ja uudistumisen hengen. Rannassa, Yavannamírelehdossa, tuoksu oli huumaava sen kukkien juuri puhjettua punaisista nupuistaan. Rantalehdossa ja kaupungin vilkkailla rantakaduilla oli suuret jälleennäkemisten juhlat, sillä Númenorin sotaväki oli palannut voittoisasta sodasta, kaukaa Keski-Maasta.
Kaikkialla kuhisi ihmisiä ja katujen varsilla, soihtujen valossa, kaikui soitto ja nauru. Oli asepukujen mustaa ja hopeaa, oli silkkiä ja pellavaa, sillä vaikkei pröystäily ja kerskailu kuuluneet númenorilaisten tapoihin, nyt oli juhlan aika ja sen annettiin myös näkyä.
Rómenna oli suuri kaupunki. Sen hallinnosta vastasi kaikista muista Númenorin kaupungeista poiketen, itse kuningas(1). Kuuluihan se Arandorin hallintoalueeseen ja sijaitsi pääkaupunki Armelosin kupeessa. Muita alueita hallitsi kuninkaalle sukua oleva ruhtinas, mutta Rómenna oli poikkeuksellinen. Sillä oli kansan valitsema edustaja, jonka kuningas nimitti aina vaalien jälkeen tärkeään virkaansa.
Rómennan hallintorakennus oli valta valkoinen linna kaupungin keskellä, mutta se ei silti vetänyt vertoja laivamiestenkillan tornille (2). Killan huikean korkea terävähuippuinen valkoinen torni kohosi ylväänä ja yksinäisenä kaupungin laidalla. Se oli rakennettu korkealle kukkulalle ja niin korkea se oli, että sieltä näki vaivatta kauas Rómennanlahdelle aina Tol Uinenille saakka. Jopa yksinäisen haltiasaaren haltiat ihmettelivät sen uljautta ja ylistivät sitä Tol Eressëan tornien vertaiseksi.
Tornin ylimmässä kerroksessa oli kilta-sali, johon suuriin voitonjuhliin olivat kokoontuneet kaikki Númenorin ylhäiset. Siellä olivat kuningas, hänen poikansa sekä neuvoston kaikki jäsenet (3) ynnä laivaston kaikki kapteenit, amiraalinsa johdolla. Mukana oli myös monia kenraaleja ja muita korkeita upseereita sekä kaikki kaupungissa vierailulla olleet Tol Eressëan haltiat.

"Tämä on historiallinen hetki", sanoi kuningas Tar-Minastir. "Koskaan ennen tällä ajalla emme ole asein puuttuneet Keski-Maan asioihin."
Hän piti pienen tauon ja jatkoi:
"Tämä päivän on todellakin historiallinen. Se on voiton päivä Lännelle ja paha on jälleen karkoitettu kauas. Kohottakaamme malja voitokkaalle sotaväellemme ja lavamiesten kaukokatseiselle toiminnalle. Ilman heitä Keski-Maa olisi mennyttä. Terveydeksemme."
Tar-Minastir kohotti maljan ja tyhjensi sen. Vain lähinnä seisseen kuulivat kuninkaan jatkavan:
"Ja suokoon Eru, ettei historia tältä osin toistu enää koskaan."

Juhlat jatkuivat myöhään yöhön. Rómennan ympäristöön oli pystytetty tuhansittain telttoja, joissa sotilaat viettivät juhliaan. Isil kiiltävä, jota myös kuuksi sanotaan, nousi myöhään. Pitkään se viipyi punaisena ja suurena itäisellä taivaalla ja kun se viimein purjehti korkeammalle taivaalle loisti se täytenä koko voimallaan ja himmensi lähimpien tähtien valon.
Tyynessä ja selkeässä yössä tuoksui jasmiini ja Yavannamíre. Hiljalleen Tinuvielin ja kehrääjälintujen öinen konsertti hiljeni ja sotilaiden teltoilla soihdut sammuivat yksi toisensa jälkeen. Myös laivamiesten killan salissakin tarinat oli sillä erää kerrottu, eikä paikalla ollut kuninkaan ja hänen poikansa lisäksi enää kuin muutama upseeri.

"Kuninkaani", sanoi kuninkaanperijä amiraali Ciryatur. "Katsoin haikeana, kuinka jätimme taaksemme Keski-Maan rannat, enkä kerrassaan ymmärrä, miksi me jälleen hylkäämme ne."
"Olemme keskustelleen tästä", sanoi Minastir. "On sanottu, että aikamme Númenorissa kestää, mikäli olemme pyytettömiä ja noudatamme Erun tahtoa. Siihen ei kuulu muiden maiden hallitseminen, kuin omamme. Tiedän, että Aldarion teki niin. Hänellä oli syynsä, oikeutettuja tai ei, mutta enää niin ei tehdä ja näin on hyvä."
Ciryatur loi masentuneen katseen tornin ikkunoista kauas itään. Pimeältä ulapalta ei näkynyt enää laivojen valoja. Yö oli ottanut juhlivan kansan.
"Entä jos varjo palaa? Entä jos seuraavalla kerralla olemme yhtä valmistatumattomia ottamaan vastaan pimeän myrskyn? Me emme edelleenkään tunne Keski-Maata niin laajasti kuin pitäisi."
"Ei poikani. Tästä emme enää puhu. Emme voi mennä Keski-Maahan. Tiedän, että se on Erun tahto. Hautaa nämä asiat ja muista sanani myös, kun aikasi kuninkaana tulee."
"Näin siis kiität poikaasi ja kansaasi", sanoi Ciryatur tuohtuneena ja jatkoi: "Annat kaiken palautua ennalleen. Seuraavalla kerralla vihollinen on entistä vahvempi ja tietää aikeemme. Meidän on varustauduttava tähän. Anna minulle mahdollisuus järjestää edes laivastomme ja jatkaa armeijan kouluttamista. Anna meille mahdollisuus tutustua edes Keski-Maan rannikkoon, vaikka emme tutkisikaan sisempiä maita."

Minastir oli pitkään hiljaa ja sanoi lopulta: "Tarkoituksesi on hyvä, ymmärrän sen, mutta lupaani et saa kuin laivaston huollon ja varustamisen suhteen. Siinä ole todistettavasti oikeassa. Emme jatka enää tätä keskustelua."
Kuningas kääntyi kannoillaan ja käveli ulos kiltasalista. Voitonjuhlista oli Tar-Minastirille, ihmisten korkealle kuninkaalle, tullut hävitty taistelu. Kuten sodassa, myös tässä taistelussa, voittaja oli rohkea ja armoton Ciryatur.

****
1) Rómennan komentosuhteista ja vallanjaosta ei Tolkien puhu mitään. Tosiasia on vain, että Rómenna kuuluu Arandoriin. Koska Rómenna on Númenorin toiseksi suurin kaupunki, täytyy sillä olla jonkinlainen oma hallinto, siksi olen jäljitellyt tässä feodaaliajan hallintorakennetta Euroopassa lisättynä pienellä ripauksella alkeellista demokratiaa.

2) Tolkienin mukaan Laivamiesten killan sali rakennettiin Aldarionin nuoruudessa ja se oli varsin näyttävä, sillä sieltä näki kuulema Rómennan lahdelle aina Tol Uinenille saakka (etäisyyttä arviolta 30 virstaa, sillä karttaa Tol Uinenin tarkasta sijainnista ei ole).

3) Neuvoston Tolkien kuvaa varsin pieneksi. Siinä on mukana kuninkaan perijä, edustajia Númenorin kaikilta hallintoalueilta sekä asiantuntijoita, joita kutsutaan yksittäisiin istuntoihin. Neuvosto toimii kuninkaan apuna päätöksen teossa ja vastaa siis likimain hallitusta. Kansanedustajistoa ei tuohon aikaan tietenkään ollut, sillä järjestelmä oli tyypillinen feodaalijärjestelmä.

Luku II

Voitonjuhlia seurasi verkkainen aamu. Edellisenä yönä laiskasti noussut isil ei malttanut mennä mailleen vielä silloinkaan kun Ciryatur oli jo kutsunut laivamiesten killan päällystön koolle ja Arien purjehti jo korkealla taivaalla.

Läsnä olivat laivaston amiraaliksi nimitetty Izidu-Beth sekä kaksi laivaston kapteenia.
"Minastir on palannut jälleen epäröivien ja toimettomien kuninkaiden vankkumattomaan ruotuun", Ciryatur aloitti. Izindu-Beth hymyili mielessään, sillä hän oli kuullut nämä ajatukset ystävänsä suusta lukemattomia kertoja.
"Keskusteltuani viime yönä isäni kanssa, sain silti vanhoja aikoja myönteisemmän vastauksen. Voimme varustaa laivaston ja vakuutan teille, että siitä tulee ennen näkemätön."
"Kuinka aiotte rakentaa laivaston ja mihin tarvitsemme enemmän aluksia, kuin meillä jo on?", kysyi Izindu-Beth.
"Nykyisen laivamme pidetään tietenkin merikelpoisina ja jos joku joudutaan purkamaan, rakennetaan tilalle entistä suurempi ja vahvempi. Minä haluan lisäksi aluksia, joille voimme ylittää meren nopeasti ja jatkaa Keski-Maan rannikoilla jokia myöten ylemmäs. Minua kiinnostaa myös vähän tutkittu etelä."
"Saitteko kuninkaan suostumaan riippumattoman tarkkailuaseman perustamiseen?"
"En, mutta odotamme kruunun siirtymistä minulle. Siihen asti tyydymme partioimaan merialueita ja ehkä joissain tapauksissa myös jokia. Seuraavan viiden vuosikymmenen aikana haluan, että Keski-Maan rannikko ja joet ovat toimestamme tutkittu niin perinpohjin kuin mahdollista. Ja mikäli joku merimiehistä haluaa välttämättä rantautua, niin sillehän en mahda mitään", sanoi Ciryatur vinosti hymyillen.
"Aivan aluksi aloitamme laajan puunkorjuun Hyarrostarissa Aldarionin metsissä, korjaamme ja laajennamme Rómennan kuivatelakat uuteen uskoon. Ja sen jälkeen... Sen jälkeen me odotamme."

Ja kauan he saivat odottaa jopa númenorilaisten mittapuulla.

Luku III

Vuodenajat vaihtuivat tiuhaan. Númenorin leppeät kesät eivät Ciryaturia kiinnostaneet, vaan hän ja amiraalinsa Izindu-Beth purjehtivat kerta toisensa jälkeen itään ja pohjoisen myrskyihin, eikä kuningas katsonut tätä suopein silmin.
Eruhantalën jälkeen kuninkailla oli tapana pitää juhlat linnan pihalla ja siihen kutsuttiin paljon väkeä kaikkialta Númenorista (1). Oli kahdeksannentoista vuosisadan vuosi yhdeksäs viidettä, kun Ciryatur oli sattumoisin Númenorissa. Tuon vuoden kiitosjuhlissa hän tapasi tumman neidon (2), pohjoisen Ondoston ruhtinaan tyttären, Ondomiríelin, joka oli sukua Andúnien ruhtinaille ja tummatukkainen kuten nämä (3).
Tuon tapaamisen jälkeen Ciryatar lähti merille yhä harvemmin, mutta ei hän unohtanut laivastoaankaan, vaan kehitti Rómennan ja muiden satamien telakoita ja patisti laivamiehet yhä tarkempien karttojen tekoon. Itse hän viihtyi kuitenkin enemmän maissa.

Kymmenen vuotta ensikohtaamisen jälkeen Ciryatar ja Ondomiriél avioituivat. Suuret kuninkaalliset hääjuhlat vietettiin keskikesän aattona Rómennan rantapuistossa merenrannalla. Noissa ikimuistoisissa juhlissa oli mukana myös amiraali Izindu-Beth, suuri mies, jonka ainoa poika oli kadonnut sodanmelskeissä.
Neljä vuosikymmentä myöhemmin syntyi kunikaanperijälle, kuten Númenorissa oli tapana sanoa, ensimmäinen lapsi. Tämä oli jo syntyessään roteva ja mustatukkainen ja hänen nimekseen annettiin Atanamir. Neljä vuotta myöhemmin, vuonna 1804 toista auringon aikaa, syntyi Atanamirille veli, jonka nimeksi tuli Aphanuzîr (4). Hän oli kaikin tavoin veljensä kaltainen, jopa niin, että vartuttuaan pojat usein sekoitettiin toisiinsa.
He asuivat pääkaupunki Armenelosissa ja he olivat myös kuningas Tar-Minastirin silmäterät. Linnan ulkopuolella, laajassa puistossa, oli kuninkaanperijän talo (5), mutta niin rakkaita pojat Minastirille olivat, että useammin kuninkaan tapasi täältä, lapsenlapsiensa luota, kuin kuninkaanlinnan keskustornista valtaistuimeltaan.

Mutta aika kului ja pojat varttuivat. Apahanuzîr, joka viihtyi paljon meren äärellä isänsä kanssa, täytti pian kaksikymmentäviisi vuotta ja tuli täysi-ikäiseksi. Vuosien myötä Aphanuzîr oli isänsä opissa tullut taitavaksi purjehtijaksi ja jousen sekä nuolen käyttäjäksi. Rómennanlahden purjehduskilpailuissa hän oli monena vuonna voittaja. Lannistumaton hän oli, itsepäinen ja kiivaskin ja kaikkiaan hän muistutti paljon isäänsä.

Vuodet kuluivat ja aina kevään saapuessa Ciryaturin mieli purjehti kauas itään, kuten laivamiesten isän Aldarionin aikoinaan. Kauan hän peitti kaipauksen tuskan, mutta viimein hän lausui Ondomírielille:
"Kauan on aikaa siitä, kun viimeksi nostin purjeet ja matkustin tuntemattomille maille. Mieleni halajaa itään, sillä haluaisin vielä kerran nähdä sinisten vuorten hämärän, ja mieluusti näyttäisin ne myös pojillemme."
Tämä oli pitkään hiljaa ja sanoi lopulta: "En ole Erendis. Tiedät kyllä mitä ajattelen merestä ja seikkailuista menneillä mailla, mutta tiedät myös, että rakastan sinua. Toivon, että vanhat ajat eivät enää palaa. Enkä halua, että sinä tai poikasi joudutte vielä sotaan. Mene siis ja näytä pojillemme se maa, jota Edain ovat verellään puolustaneet ja kerro heille, kuinka sota voidaan tulevaisuudessakin estää."

Ciryatur suuteli vaimoaan tämän tummille hiuksille ja tunsi silmiensä kostuvan. Hänen pitkä kaipauksensa täyttyisi pian.


***
1) Eruhantalë on syksyinen kiitosjuhla Erulle. Juhlien jatkot eivät ole Tolkienin, mutta oletan suuren ihmisjoukon saavan ja haluavan jotain muutakin kuin hiljaisen kävelyretken Meneltarmalle.

2) Koska Atanamir syntyi 1800, on Ciryaturin täytynyt mennä naimisiin noin 1750 paikkeilla. Númenorilaiset tekivät harvat lapsensa verrattain myöhään meikäläisittäin ajatellen.

3) Ondomirél on suurhaltiakielinen nimi, jota tästä Ondostarin ruhtinaan tyttärestä myöhemmin käytettiin ja kansa tunsi hänet sillä nimellä. Hahmo ei ole Tolkienin, eikä hän mainitse Tar-Ciryatanin puolisoa nimeltä, mutta epäilemättä sellainen kuitenkin oli olemassa :-) Númenorin kuninkaalliset ottivat Aldarionin jälkeen puolison aina Elrosin perijöistä ja jokaisen ?provinssin? tai hallintoalueen hallitsijaperhe kuului tähän sukuun.

4) Tolkien ei kerro Tar-Ciryatanilla olleen muita lapsia kuin Tar-Atanamirinä myöhemmin hallinnut vanhin poika. Annaaleissa mainitaan myöhempien kuninkaiden kohdalla yleensä vain vanhin poika, vaikka epäilemättä muitakin lapsia heillä on ollut. Tässä kerrottu Aphanuzîr ei ole Tolkienin kertoma hahmo, mutta varsin todennäköinen silti.

5) Armenelosista Tolkien on kirjoittanut vain, että se oli jo valmis, kun númenorilaiset sen ensi kerran näkivät. Tolkien kertoi númenorilaisten arvelleen sen olleen Tol Eressëan haltioiden rakentama. Oletan, että vähintään kuninkaanlinnan keskustorni, jollainen kaikissa vanhoissa linnoissa on, oli valmiina. Linnaa ja kaupunkia rakennettiin mitä suurimmalla todennäköisyydellä myöhemmin lisää (KTK s. 233) ja korjattiin vanhaa. Kaikissa vanhoissa linnoissa on kehiä, joten oletan Armenelosin linnan olleen tuon kaltainen. Linnaa ympäröi puisto, jossa muut kuninkaalliset, kuten Erendis (Aladarionin ja Erendisin taru: KTK s.260) asuivat.

Luku IV

Rómennan satamassa, yksitoista vuosisataa aiemmin kuningas Tar-Aldarionin rakennuttaman aallonmurtajan suojissa, satamalaiturin pollareissa seisoi viisi hyvin kaunista ruskeakylkistä laivaa.

Koska laivat olivat tyypiltään leveitä, saattoi niitä kuljettaa myös soutaen. Miehistö oli asettautunut soutajien paikalle ja sitenn ne saatettaisi ulommas Rómennan vuonoon jossa purjeet viimein reivattaisi.

"Miksiköhän meren ylitykseen lähdetään näin monella aluksella?", ihmetteli uurteisista kasvoista päätellen monet tyrskyt nähnyt merimies (1).
"Etkö tiedä?", toinen sanoi. "Tällä kertaa matkaan lähtee laivamiesten päällikkö ja hänen molemmat poikansa."
"Ei kai... Uskomatonta! Edellisestä matkastahan on jo kohta kuusi vuosikymmentä, mikäli oikein muistan. Ja mikäli vanhat merkit pitävät paikkaansa, mukaan lähtee myös amiraali. Minne kuninkaanperijä menee, sinne hän seuraa varjona perässä", mies sanoi.
"Oikeassa olet. Katso laiturille. Sieltä he saapuvat."

Puolilta päivin laivat irtautuivat laiturista ja jokaisen laivan raa?an nokkaan oli sidottu ikivihreä paluunoksa. Meri oli tyyni ja merta ylittävien sekä niitä saattavien pienempien laivojen armada lipui soutaen ulos satamasta. Hitaasti ne katosivat vuonosta Rómennan vuonoon ja laiturille hyvästelemään kerääntyneet hajaantuivat hiljalleen. Lopulta vain Ondomiríel ja hänen huonepalvelijansa seisoivat laiturilla katsoen kaukaisuuteen.
"Outo tunne vaivaa minua", Ondomiríel sanoi. "Luulen, että tämän jälkeen kaikki ei ole enää entisellään. Jotain pahaa on tapahtumassa, sillä varjo valtaa sydämeni."

Silloin suuri musta perhonen lensi heidän ohitseen. Sitä perhosta sanottiin Númenorissa kaartilaiseksi, sillä se oli mustaa ja hopeaa. Toisaalta sen sanottiin ennustavan varjon paluuta kuolevaisille maille. Harvinainen se kuitenkin oli noina aikoina (2).

*****

1) Kolumbus purjehti Amerikkaan kolmella laivalla. Turvallisuussyistä tähän ylitykseen otetiin viisi laivaa. Olihan mukana Númenorin tuleva hallitsija, tämän perijät sekä heidän sukulaisiaan.
2) Tolkien ei kerro Númenorin hyönteisistä, mutta epäilemättä saari, jolla oli paljon kukkivia kasveja, keräsi ympärilleen myös runsaan hyönteisfaunan. Oletan, että Númenorissa olisi voinut olla Väli- ja Etelä-Amerikan morfojen tyyppisiä suuria perhosia.
Perhonen voidaan tulkita myös Manwën lähettilääksi, jos oikein pessimistisesti asiaa halutaan tulkita ;-)

Luku V

Tuuli virisi tuttuun tapaan heti Rómennanlahden ulkopuolella. Koska matkaan lähdettiin keväällä, jolloin tuulet olivat suotuisampia, matka eteni joutuin (1). Vain kerran laivasto jäi rasvatyyneen, muuten tuulet olivat varsin hyvät.
Aphanuzîr oli laivassa, jonka kapteenina oli yli kahdenkymmenen merenylityksen kokemuksella Ulbar (2).
Pienessä upseerien kajuutassa himersi rasvalyhty ja sen seinät oli koristeltu taidokkain maalauksin valkoisista haltialaivoista, joita Númenorin kuuluisin taiteilija Manonâkhi (3) oli Eldalondën satamassa nähnyt.
Kapteeni oli kotoisin tuosta kauniista satamakaupungista, joka sijaitsi Númenoren länsiosissa vehreän Nísimaldarin laaksossa. Tuohon satamaan yksinäisen haltiasaaren haltiat kauniilla laivoillaan usein laskivat. Näistä kapteeni kertoi auliisti Aphanuzîrille, tämä kun ei ollut koskaan käynyt lännessä.
Kuninkaanperijän poika vähätteli miehen puheita ylimielisesti ja piti tätä liki yhtä hassahtaneena kuin vanhaa kuningasta, joka ihaili yli kaiken Eldaria, näiden tapoja, kauneutta, kieltä ja tapaa tehdä kaikki kauniiksi. Aivan kuin ihmisistä jaloimmat olisivat toisen luokan kansaa. Loppumatkan kapteeni oli viisaasti hiljaa, eivätkä he juuri muistakaan asioista keskustelleet.
Aphanuzîr olikin melkoisen helpottunut, kun Keski-Maan korkeat ja terävähuippuiset vuoret sinertivät kaukana edessä.

He olivat saapuneet muinaiseen Lindoniin, joka merkitsee Laulun maata, sillä muinaisaikoina nandor-haltiat asuivat noilla seuduin. Kaikista Ardan asukkaista he olivat parhaita laulamaan ja musisoimaan ja noihin aikoihin noissa nimettömissä metsissä kaikui muiden matkaajien korviin hyvin kaunis laulu ja se sai Sindarinkielisen nimen Lindon.
Lindonissa he saapuivat harmaisiin satamiin, jonka vihreät haltiamaanrannat nousivat ylemmäs kultaisista hiekkarannoista ja sekoittuivat lopulta vuorten sineen. Laivat laskivat täysin purjein vuonoon, jonka reunoilla korkeat valkoiset tornit kurottautuivat ylös tervehtimään saapuvia laivoja.
Kun laivat lähestyivät satamaa, näkivät he valtavan venevalkaman. Siellä mainingit keinuttivat satoja valkoisia haltialaivoja, joista monien kokkaa koristivat uskomattoman taidokkaasti veistetyt joutsenen päät.
Satamalaiturilla oli harmaisiin pukeutuneita haltioita, joista yksi oli erityisen pitkä.
"Tervetuloa ystävät", tämä sanoi syvällä tummalla äänellään. Hänen kasvonsa olivat ajattomat, mutta hänen leuastaan kasvoi harvaa partaa, joka teki hänestä paljon muita haltioita vanhemman ja arvovaltaisemman näköisen.
"Liian harvoin näemme teitä ystävät. Liian kauan on siitä, kun tähdenmaan perijä on viimeksi käynyt näillä rannoilla."
"Terve tavattuamme satamien päällikkö", sanoi Ciryatur. "Tulin näyttämään pojilleni itäiset maat ja uudistamaan ystävyytemme, hyvä Cirdan. Mieluusti tapaisin myös ystävämme Gil-galadin, sillä toden totta velvollisuuteni kansaani kohtaan odottaa, enkä enää usein purjehdi itäisille maille."
"Ilman muuta. Luulen, että Gil-galad odottaa jo meitä."


****

1) Vëantur toi laivansa ensimmäisenä takaisin Keski-Maahan suotuisten kevättuulien puhaltaessa (KTK s.235), joten keväällä tuulet ovat olleet enimmäkseen läntisiä ja syksyllä itäisiä. Tämä on tyypillistä päiväntasaajan molemmin puolin olevillä kääntöpiireillä. Vaikka Arda olikin vielä tuolloin litteä ja tiet suoria, oleva sääilmiöiden muistuttavan meidän päivien säätä. Tästä voidaan vetää johtopäätös, että kadonnut lahjamaa on ehkä sijainnut noin viikon tai kahden purjehdusmatkan päässä länteen, jommankumman kääntöpiirin leveysasteilla.

2) Ei Tolkienin hahmo. Kokeneita merenkävijöitä täytyi Ciryaturin toimien ansiosta olla paljon. Merenkävijäsuvuissa suosittiin poikien nimissä tunnettujen merenkävijöiden nimiä. Ulbar oli nimeltään myös Aldarionin yksi kapteeneista.

3) Manonâkhi on adunaicia ja tarkoittaa käsissä olevaa henkeä. Eldalondë oli länsiosissa, jossa puhuttiin käytännössä koko Númenorin historian ajan Sindaria, vaikka sen käyttö kiellettiinkin loppuvaiheessa. Siitä syystä historian tutkijoille on nimen historia on käsittämätön.
Oma hahmo, ei Tolkienin.

Luku VI

Niin seurue jatkoi Gil-galadin kotiin Lindonin pohjoisosien läntisillä rannoilla (1). Siellä he viettivät jälleennäkemisen juhlat, joiden veroisia ei oltu nähty sodan jälkeen. Mukana oli paljon tummia Noldoja, joiden kauniin kielen sointia ei kuultu Keski-Maassa enää muualla kuin täällä ja kaukaisessa Imladrisissa Noldorin ruhtinaiden kohdatessa.
Metsän keskellä, korkeiden pylväshaapojen reunustamalla aukiolla kaikui soitto ja laulu. Jotkut vanhimmat sotilaat ja laivamiehet näkivät haltiaystävänsä monien eronvuosien jälkeen (2). Yhdessä koetut vaarat ja taistelut kerrottiin nyt vailla huolta pimenevän illan ja turvallisten tähtien alla.
Kun hämärtyi ja Valarin sirppi kohosi korkeammalle taivaalle, suuri valkea sytytettiin aukean keskelle ja kauniit soihdut ja hopealyhdyt sytytettiin luonnon muodostamaan saliin. Luonnollisestikin Ciryatur, suuri päälliköiden joukossa ja Sauronin kukistaja, oli pääasiallinen juhlinnan kohde, mutta myös hänen poikansa kiinnostivat haltioita kovasti.

"Tervetuloa Aphanuzîr", sanoi tummatukkainen, harmaisiin pukeutunut haltia. "Olen Celebnor Aiwendil, Finrodin huoneen väkeä (3). Tapanamme ei ole kuulustella arvovieraitamme, mutta älä pahastu, vaikka väkemme kyselyt siltä tuntuisivat. Loukata he eivät halua ja uutiset lännestä kiinnostavat meitä nykyään enemmän kuin Keski-Maan huolet. Haltioiden aika näillä rannoilla käy vähiin, pelkään ma, mutta kerro meille Númenorën saaresta, jonne näkyy yksinäisen haltiasaaren vaaleat tornit ja kultaiset rannat."
Ympärille kerääntyi lisää uteliasta väkeä ja Aphanuzîr oli hieman hämillään saamastaan huomiosta.
"Isäni Balgumagan, tai Ciryatur, kuten te sanotte, tietää kertoa ja sanoo varmasti kaiken olellisen. Minä en tietä valtion asioista tai haltiasaaren ihailusta mitään, enkä vanhempanakaan saa kovin korkeaa asemaa valtakunnassamme. Veljeni Atanamir perii kruunun isäni jälkeen, kysykää kuulumisia häneltä", vastasi Aphanuzîr töykeästi.
"Kuten haluat. Olet tervetullut seuraamme, mikäli miellyttää. Siirrymme siis kiusaamaan veljeäsi", sanoi Celebnor kujeillen.

Aphanuzîr jäi yksin ja hän seurasi syrjäsilmällä, kun seurue siirtyi hänen veljensä ympärille. Siellä he viipyivät vielä lyhyemmän tovin ja veljekset jäivät kaksin juhlakentän laidalle.
"Painukoon pian länteen tuo Valarin vakoojien utelias joukko", kuiskasi Atanamir veljelleen. Tämä nyökkäsi vastaukseksi ja he hymyilivät.


****

1) Gil-galadin asuinpaikkaa Tolkien ei kerro tarkemmin. Vain, että hänen kansansa asui Lindonissa.

2) Oli vuosi 1829, joten haltioiden sodasta Sauronia vastaan oli kulunut 129-130 vuotta. Lähes kaikki sotaan osallistuneet númenorilaiset jotka kotiin palasivat, olivat yhä elossa. Minastir nimittäin valitsi joukkoihin mielellään nuorempia miehiä iältään mieluiten 30-100 vuotta. Tämä on siis oletus, ei Tolkienin tieto tai Christopherin tutkimuksista. Toki númenorilaiset olivat asekuntoisia luultavasti jopa n. 200 vuoden ikään asti (KTK s. 306 Christopherin teksti Tolkienin irrallisesta kirjoituksesta)

3) Ei Tolkienin hahmo.

Luku VII

Poikien riemuksi ja sodan käyneiden veteraanien harmiksi matka jatkui pian. He nostivat ankkurit jo kaksi päivää myöhemmin ja purjehtivat ulos Lhûninlahdelta. Sitten laivat kääntyivät rannikkoa etelään, ohittivat Baranduin, Gwathlon ja Anyren jokisuut. Kolmannen päivän iltana edessä häämötti suuri Andrastin niemimaa, sen tummat metsät ja loivasti kohoavat vuoret (1).
"Tähän jäämme toviksi, niin on sovittu. Täydennämme muona- ja vesivarastomme niiltä osin, mitä Lindonista emme mukaan saaneet", sanoi kapteeni Aphanuzîrille.

Ja niin tapahtui. Laivat nostivat kölit ja laskivat Andrastin loiville hiekkarannoille. Merimiehet loikkasivat suolaiseen veteen ja kiskoivat raskaat laivat kiinni särkille. Sitten he vetivät laivoista pitkät köydet niemimaan puihin. Kun nousuvesi vapautti laivat hiekasta, kiristivät he köysiä sitä mukaa, kunnes alukset olivat turvassa aalloilta nousuveden ylärajassa (2).
Merimiehet ja sotilaat rantautuivat ja pystyttivät telttaleirin. Yli kolmensadan miehen vahvuinen osasto kulutti paljon muonavaroja, joten miehet jakautuivat osastoihin ja virittivät pian riistalle pyyntiansat.
Ennen iltaa miehistöllä oli jo syötävänään kaksi villisikaa. Kun he kahden päivän päästä jatkoivat matkaa, oli joukon muonavarat riittävät ainakin viikon merimatkaan.
Ankkurit nostettiin jälleen ja suuren Belfalasin lahden ylitys alkoi. Tuuli oli enimmäkseen vastainen, mutta Ciryaturin vikkelät alukse oli tehty luovimaan. Neljässä päivässä maata oli jälleen näkyvissä ja edessä avautuivat laajat ja moninpaikoin tutkimattoman etelänmaat.
Yhä etelään, pitkin rannikkoa he jatkoivat ja saapuivat lopulta suojaisaan lahteen, joka oli nimeltään Umbarin lahti. Se oli laaja luonnon muodostama satama, jonka pohjukassa oli pieni alkuasukaskylä (3). Vuosien varrella oli edellisiltä matkoilta kylään jäänyt joitain joitain númenorilaisia. Tämä oli tietenkin tapahtunut Ciryaturin kehotuksesta ja yksi tämän retken tarkoituksista olikin tarjota vapaaehtoisille seikkailijoille mahdollisuus palata kotiin ja antaa mahdollisuus uusille uudisraivaajille ja tutkimusmatkailijoille.
Ciryaturia ja laivamiehiä, etenkin Izindu-Bethiä, kiinnosti kovasti miesten keräämät tiedot, sillä osa heistä oli sotilaita, osa diplomaatteja ja mukana oli myös joitain tieteilijöitä. Tulossa olisi siis runsaasti lisätietoja paikallisten tavoista, maantieteestä ja alueen luonnosta. Tämä kaikki oli tietenkintehty ilman kuninkaan suostumusta, mutta kuten aina, Ciryatur piti päänsä ja halveksi isänsä päättämättömyyttä ja kaipuuta vanhoihin aikoihin.

****

1) Andrastin maantiedettä Tolkien ei kerro. Oletus on tehty Tolkienin kartasta, jota Christopher on täydentänyt.
2) Nopeiden tutkimusmatkoihin tehtyjen veneiden mallina on 900-1100-lukujen viikinkialukset, jotka ovat erittäin leveitä, niiden syväys on hyvin pieni ja niissä on ylös nostettava köli. Ne soveltuivat erinomaisesti myös avomerellä purjehtimiseen ja niitä voitiin myös soutaa. Näiden ominaisuuksien ansiosta tutkimusmatkat (niin viikinkien kuin númenorilaistenkin) voitiin ulottaa hyvinkin pitkälle ylävirtaa Keski-Maan suuria jokia. Tämä on omaa olettamustani, mutta melko todennäköinen laivojen tyyppi tässä vaiheessa. Suuret sota-alukset ja myöhemmin aarrelaivat muistuttivat varmasti enemmän Kreikan kauppalaivoja n300ekr-500jkr tai kiinalaisten aarrelaivoja 1200-1400. Nämä laivatyypit tarvitsivat laajoja kuivasatamia. Oletan, että juuri tällaisista satamista on kysymys ainakin Rómennassa, jotta Eämbarin kaltaisia laivahirviöitä aikoinaan voitiin rakentaa.
3) Umbarin alueesta Tolkien sanoo, että maa muodosti siellä luonnon muovaaman sataman. Olen piirtänyt alueesta kartan, jonka julkaisen myöhemmin. Se vaikuttaa järjenvastaiselta, mutta on ainoastaa peilikuva todellisesta kartasta. Vastaava alue (tai likimain) löytyy Massachusettsista, Bostonin eteläpuolelta ja sen nimi on Cape Cod.

Luku VIII

Kylän asukkaita kokoontui rannalle, kun Ciryatur laski laivansa laituriin. Asukkaat olivat selvästi númenorilaisia lyhyempiä, ihonväriltään tummempia ja useimmilla heistä oli tummat hiukset ja tummat tuliset silmät.
Viimeisten vuosikymmenien ajan heidän joukossaan suneet númenorilaiset olivat toki saaneet kylässä aikaa jo pieniä muutoksia (1).
Sataman vallit oli kivetty uudelleen númenorilaisin menetelmin ja aallonmurtaja sekä laivalaituri oli selvästikin tehty númenorilaisia varten, koska kylän asukkaat eivät liikkuneet pienillä veneillään ja kanooteillaan kovinkaan kauas rannikolta, eivätkä he juuri edes kalastaneet (2).
Väki oli pukeutunut ruskeisiin säkkimäisiin vaatteisiin, jotka Ciryaturin pojista näyttivät varsin ryysyisiltä. Paikallisen väen tungoksessa heitä vastaanottamassa oli myös muutamia pitkiä númenorilaisia.
"Tervetuloa herrani", sanoi kultatukkainen mies. "Kauan on siitä, kun viimeksi täällä kävitte. Olen enemmän kuin iloinen jälleennäkemisestämme."
"Samoin minun puolestani Herendil (3)", Ciryatur vastasi. "Olet näköjään hoitanut satamatyöt hyvin. Nykyiset laivani eivät niitä juuri tarvitse, sillä niiden syväys on pieni. Tulevat rahtilaivat, jotka tänne ehkä joskus saapuvat, tarvitsevat niitä kyllä. Voisitko osoittaa meille paikan, johon voimme leirimme pystyttää ja mikäli sinulla on tarjota majapaikka pojilleni, amiraalille ja minulle, olen kiitollinen."
"Totta kai. Umbarnín varrella on laajoja kenttiä, jonne miehet voivat leiriytyä. Minun asumuksessani taas on hyvin tilaa teille neljälle."

****

1) Tolkienin mukaan Ciryatur perusti hallintoaikanaan pieniä siirtokuntia Keski-Maahan. Oma epäilyni on, ettei hän kuninkaanperijänä, pitkillä makoillaan, ollut aivan viaton jo ennen tätä. Etenkin kun tiedetään hänen halveksuntansa isänsä ajatuksia kohtaan. Vuosienkirjassa asia sanotaan selvemmin: noin vuodesta 1800 eteenpäin númenorilaiset alkavat perustaa siirtokuntia rannikoille.
2) Sataman rakennustekniikat ja tietämys olivat Númenorissa huippuluokkaa. Satama on varmasti tehty kylään ensimmäisenä. Vuosienkirjassa (TSH s. 953) sanotaan, että 2280 Umbarista tehdään Númenorin suuri linnoitus. Atanamir on siis jatkoi isänsä aloittamat rakennustyöt loppuun.
3) Oma hahmo.

Luku IX

Miehistö leiriytyi muutaman virstan päähän kylästä ja kuninkaan seurue seurasi Herendiliä. He kulkivat kylään, jonka rakennukset olivat puisia ja yksikerroksisia. Yhdessäkään ikkunanpuitteessa tai päätylaudassa ei ollut koristeita, mutta käytännöllisiä rakennukset toki olivat. Ne oli rakennettu kestämään merenrannan viimat ja suolaiset tyrskyt, joten ne olivat ajan harmaannuttamia ja tukevia.
Oli kylässä toki uudempiakin taloja, joista jotkut olivat laudoista rakennettuja. Kaikkialta kuitenkin näki, että vaikka kylä oli vanha, koristeeton ja käytännöllinen, eikä se suinkaan ollut kuihtumassa, vaan kehittyi jatkuvasti (1).

Yhden talon avoimista ikkuluukuista heitä seurasi vanha harmaahapsinen nainen, toisesta kalpeakasvoinen mies, jonka pitkät ja harvat hiukset harottivat epämääräisesti. Kaikkialta seurattiin silmä tarkkana ja uteliaana uljaita merentakaisia ihmisiä. Toisella pihalla lauma leikkiviä lapsia lopetti toimensa toviksi ja jäi kiinnostuneena seuraamaan joukkoa.
"Namarië, namarië", he huusivat seurueen perään ystävällisen haltiakielisen tervehdyksen, joka luultavimmin olikin ainoa sana tuosta kielestä, jonka he osasivat (2).
Herendilin talo oli punaisella maapohjaisella maalilla siistitty hirsirakennus, jota ympäröi matala pensasaita ja vihreä piha. Kaikkiaan talo oli varsin viihtyisä. Tilavan eteisen jälkeen tultiin suureen tupaan, jonka keskellä oli avoin tulipesä. Herendil ohjasi Atanamirin ja Aphanuzîrin tuvan sivulla olevaan pieneen huoneeseen.
"Voitte laskea mukananne olleet varusteet noihin arkkuihin", hän sanoi. "Olkaa kuin kotonanne. Palvelijani voittaa kelloa, kun on ruoka-aika, muuten olkaa ja kulkekaa, kuten haluatte."

Pojat, jotka olivat vielä nuorukaisia Númenorin mittapuulla, totisesti ottivat ilon irti ja pyrkivät seuraavien viikkojen ajan tyydyttämään pohjatonta utelaisuuttaan. Pian he tulivat tutuiksi lähes kaikkien kyläläisten kanssa ja hiljalleen alkoivat ymmärtää Keski-Maan ihmisten puheenpartta, jota sanottiin Westroniksi. Se poikkesi hieman Númenorin kielestä adunaicista.
Umbarin kylässä kului vuosi ja hieman toista. Veljekset tunsivat alueen lopulta varsin perinpohjaisesti. Kun toinen syksy koetti, tuli kotiinpaluun aika. Itäiset syysmyrskyt nousivat kesän lopulla ja haikein mielin pojat jättivät Umbarinlahden valkoiset hiekkarannat, palmut, oudot puut, maat ja eläimet.
Jotkut vuosikymmeniä kylässä asuneet númenorilaiset lähtivät heidän mukanaan takaisin länteen ja moni menomatkalla mukana olleista jäi vastaavasti Umbariin.
"Hyvä Herendilini. Vaikka minulla ei ole valtuuksia nimittää sinuavielä, niin tiedä, että sinä päivänä, kun saan kruunun, olet Umbarin kuvernööri", sanoi Ciryatur. "Olet pitänyt meitä hyvin ja olen nähnyt työsi tulokset. Jää hyvästi siis ystäväni."
Herendil kätteli kuninkaanperijän ja Izindu-Bethin, halasi pojat ja toivotti kaikille hyvää matkaa.

Eikä kukaan heistä tiennyt, että yksi kantoi mukanaan salaisuutta, joka tulisi muuttamaan maailman.

****

1) Mielessäni on Bretagnen tai Normandian rannikkokylä noin 800jkr. Taloissa on turve tai ruokokatot. Paanulautaa on vain kaikkein suurimmissa taloissa. Kiveä ja rappausta ei käytetä, sillä kivenkäsittely ja alueen maalaji ei sovellu kunnon kivityöhön.
2) ja liian juhlallinen normaaliin käyttöön. Quenyaa ei käyttänyt puhekielenä yksikään ihminen. Vain kuninkaan rukoukset Meneltarmalla puhuttiin suurhaltioiden kielellä

Luku X

Kahdeksan kolmatta vuotta oli kulunut ensimmäisestä matkasta itään, eikä kumpikaan Ciryaturin pojista ollut, lupaavan alun jälkeen, kiinnostunut merestä ja purjehtimisesta.

Atanamirista oli kehittymässä isänsä kaltainen, hieman kiivasluonteinen ja hurja, mutta seikkailijaa hänessä ei ollut. Tarkasti hän kuunteli ja kannusti aina tilaisuuden tullen isäänsä siirtokuntien kehittämishankkeissa.

Aphanuzîrista oli sitä vastoin tulossa melkoisen sulkeutunut, eikä hän tullut kiivaan luontonsa vuoksi toimeen juuri muiden kuin veljensä kanssa.

Kuningas Minastir oli jo vanha ja kansa, sekä tietenkin erityisesti Ciryatur, odottivat merkkejä kruunusta luopumisesta. Kaiken aikaa oli kuningas ollut tietoinen poikansa toimista idässä, vaikka tämä kuvittelikin toimivansa salaa. Poikansa suunnitelmat tietäen, hän viivytti kruunusta luopumista niin pitkään kuin kykeni.

Oli toisen ajan vuosi 1869. Sata ja seitsemän seitsemättä oli kulunut ammoisesta sodasta ja nyt viimein oli muutoksen aika. Tar-Minastir tunsi ensimmäisiä merkkejä lähestyvästä vanhuudesta. Vaikka Númenorin kansa ja erityisesti Elrosin perilliset olivat pitkäikäisiä, eivät he olleet kuolemattomia. Hyvissä ajoin ennen kuolemaansa kuninkailla oli tapana luovuttaa Númenorin siipikruunu, valtikka ja sormus perilliselleen.

Tietenkin näin päätti tehdä myös Tar-Minastir, vaikka sanotaankin hänen tehneen sen painostuksen alla. Ciryatur halveksui yhä avoimemmin isäänsä, tämän saamattomuutta ja jatkuvaa haltiatapojen vaalimista. Juuri siksi Ciryaturista tuli kansan keskuudessa aina vain suositumpi.

Hän valvoi Númenorin etuja purjehtimalla sodanjälkeisinä aikoina toistuvasti itään ja hän rakennutti laivastosta hienomman ja tehokkaamman kuin se oli koskaan ollut. Ciryaturin ansiosta vanhentuneet ja puutteelliset meri- ja maakartat saatiin viimein ajantasalle ja julkinen salaisuus oli monien laivamiesten jättäytyminen tarkkailijoiksi Keski-Maan rannikoille. Erityisesti tämä seikka hiersi Ciryaturin ja Tar-Minastirin välejä.

Molemmin puolisesta epäluottamuksesta huolimatta luopumisen hetki tuli silti vääjäämättä Minastirin eteen.

Ciryatur käveli kuninkaanlinnan pihaan. Tuo linna oli valtava, ja korkealle kohosi sen valkoisen keskustornin pinaakkeli. Torni ja sitä ympäröivä piha istutuksineen sekä ulkorakennuksineen olivat yksin laakealla kukkulalla, kun ihmiset ensimmäisen kerran saapuivat Valarin lahjamaalle.

Kauas valkoinen torni näkyi jo muinaisina aikoina, kun ihmiset valesivat nykyisen Rómennan kaupungin lahdelta sisämaahan kohti saaren valtavaa keskusvuorta Meneltarmaa.
Tornille Elros puolhaltia, joka tunnetaan Númenorissa nimellä Tar-Minyatur, antoi nimeksi Armenelos. Sen ympärille rakennettiin pian suuri kaupunki ja torni otettiin kuninkaanlinnaksi.
Keskustornin ympärille, entisten huoltorakennusten tilalle rakennettiin viisikulmainen kehämäinen rakennus. Siinä oli viisi matalampaa tornia, joissa kussakin oli Númenorin viiden provinssin edustajat (1).
Linnan suureen keskuspihaan oli sisäänkäynti kaikilta viideltä sivulta. Nyt Ciryatur astui pihaan Orrostarin portista. Hän käveli kuninkaanlinnaan ja asteli ripeästi kierreportaat ylös keskustornin ylimpään huoneeseen.
Huone oli tyhjä lukuunottamatta suurta valtaistuinta salin keskellä. Seinien kiveyksessä oli syvänteitä, joiden varjoissa olivat kaartin vartijat, mutta valtaistuimella istui Tar-Minastir. Ciryatur kumartui ja sanoi:
"Kutsuitte kuninkaani."

****

1) Linnan arkkitehtuuri ei ole Tolkienin kertomaa historiaa.

Luku XI

"Onya. Olet odottanut kauan tätä hetkeä, sen tiedän", sanoi Minastir. "Tunnen iän painavan hartioitani ja pian on aikani siirtyä Kuninkaiden laaksoon."
"Isäni, kuninkaani. Vaikka olen tätä päivää odottanut, kuten sanot, en sitä koskaan ole toivonut. Olet kansamme johtaja, viisas ja varovainen ja minä edustan kansallemme enemmän Aldarionia. Kummallakin meillä on puolemme", sanoi Ciryatur.
"Niin, aika näyttää, kumpi niistä paremmaksi osoittautuu", sanoi Minastir. "Nyt kuitenkin on tullut aika luopua kruunusta. Kutsuttakoon heti kokoon neuvosto sen laajimmassa mitassaan. Maan kaikista osista tulkoon siihen edustajat, sillä nyt haluan toimilleni laajan tuen."
Minastir huokaisi ja katsoi ulos tornin avarasta ikkunasta, jonka yläpuolella roikkui vanha miekka, kirves ja keihäs (1). Ciryatur kumarsi ja poistui valtaistuinsalista vaiti mutta tyytyväisenä.

Aphanuzîr asui kuninkaanperijän suvulle osoitetussa talossa kuninkaanlinnan pihan itäosissa. Se oli rakennettu vahvasta kivestä ja kalkittu kauttaaltaan valkoiseksi. Talon huoneet olivat korkeat ja sen seinillä oli Númenorin historiasta kertovia seinävaatteita. Vieraisille tulevia vastaanotti suuren historioitsijan, Vardamir Nólimonin, luonnoksen mukaan tehty taidokas maalaus ihmisten saapumisesta lahjamaahan.
Suuressa talossaan, Númenorin historian keskellä, Aphanuzîr istui tulisijan ääressä yksin ja synkkänä.
"Miksi minun piti nähdä vielä tämäkin päivä", hän mietti. "Ciryaturin kruunajaisten jälkeen veljeni on sataman päällikkö ja virallinen kuninkaanperijä. Hänestä tulee kunnioitettu ja rikas mies. Minä puolestani kuihdun johonkin hirveään hallintovirkaan ja joudun arkistoimaan historian pölyisiä hyllyjä. Ei, sitä ei voi sietää. Olen kuninkaan jälkeläinen, jaloa sukua ja tiedän, että suuri kohtalo ja mittaamattomat aarteet odottavat minua."
Hän kaivoi taskustaan kauniin hopeisen sormuksen, johon oli kiinnitetty suuri punainen kivi. Kiveä kehystivät käärmeet, jotka syleilivät toisiaan. Ahpanuzîr katsoi sormusta ja sanoi:
"Sinä haltiasormukseni pelastat minut jälleen!"
Tulen liekin loimussa hän hymyili leveästi ja hänen tummat silmänsä leiskuivat tulenpunaa.
"Sinusta, aarteeni, tulee huoneeni perintökalleus."


****

1) Tolkienin mukaan númenorilaiset kantoivat kaikkien kolmen edainin sukukuntien tunnukset lahjamaalle.

Luku XII

Númenorin perimäjärjestys ja perinne vallan siirtämiseksi isältä pojalle oli mutkaton. Neuvosto kokoontui kuninkaan pyynnöstä ja tämä kertoi kruunusta luopumisesta. Neuvoston tarkoituksena oli antaa siunaus kuninkaan vanhimmalle pojalle, kuninkaanperijälle tai poikkeuksillisilla ja vahvoilla syillä jättää tämä tekemättä (1). Niin tai näin, se ei vaikuttanut kruunun siirtymiseen, eikä edes kuningas voinut siihen vaikuttaa.
Yksikään Númenorin kuningas ei tehnyt lakimuutosta tähän seikkaan ja vain yksi, viimeinen, otti kruunun ilman neuvoston käsittelyä (2).

Armenelosissa juhlittiin. Tavan mukaan kuningas ja kuninkaanperijä ratsastivat kaupunkiin sen eteläportista, samasta paikasta, josta Tar-Minyatur oli aikoinaan saapunut. Kumpikin heistä oli pukeutunut hopeiseen rengaspaitaan ja mustaan viittaan, johon oli hopealangoin kirjailtu koristeellinen puu sekä heidän kummankin henkilökohtaiset tunnuksensa (3).
Yhdessä he ratsastivat ylös kuninkaanlinnaan valtavan juhlakansan keskellä. Katujen varsille, heidän hevostensa eteen, heitettiin ruusujen terälehtiä, tuoksuvien puiden lehviä ja muita kauniita kukkia, joita Númenorin vehreissä laaksoissa kukki.

Varsinaiset kruunajaiset olivat linnan keskustornin suuressa salissa. Se oli sata ja kahdeksankymmentä jalkaa pitkä ja kuusikymmentä leveä, ja sen reunoilla oli kiillotetut teräslaatat marmorisin ja koristeellisin pylväin jaetuissa tiloissa.
Salin yhdellä sivulla yli kymmeniä korkeita ikkunoita, joista näki linnan pihaan ja sali oli koristeltu upeaakin upeammilla kukkalaitteilla. Eikä vähätellä voinut myöskään suuren salin toisessa päässä ollutta pöytää, joka notkui herkkuja (4).

Juhlaväki oli kokoontunut salin toiseen päähän ja linnan kaartilaiset, viimeiseen asti kiillotettuinen sotisopineen, olivat eristäneet toisen pään. Tähän tilaan kuningas Tar-Minastir ja Ciryatur saapuivat ja heidän perässään tuli palveluskuntaa.
Juhlakansa hiljeni, kun seremoniamestari puhalsi pieneen hopeiseen torveen kuninkaallisten saapumisen merkiksi.

"Tervetuloa ystäväni. Tervetuloa haltiasaaren Teleri. Suuri on iloni nähdä teitä vielä kerran sillä, kuten hyvin tiedätte, on tämä osaltani jäähyväisten aika. Viimekuun kymmenentenä päivänä Neuvosto on hyväksynyt kruunusta luopumiseni. Sata ja kahdeksan kahdeksatta on siitä, kun otin vastaan Valarin lahjamaan hallitsijan tehtävät. Siihen tehtävään on sisältynyt paljon huolta, vastuuta, iloa ja suruakin. Onya. Toivon, että sinun kautesi on helpompi"
Minastir otti siipikruunun palvelijan kantamalta purppuratyynyltä ja kaikki näkivät sen kauneuden. Se oli hopeinen, yksinkertainen ja pröystäilemätön. Se oli ihmisten kuninkaan symboli. Minastir laski sen poikansa kultaisille hiuksille ja sanoi:
"Tar-Ciryatan. Päiväsi alkavat tästä."

Tavan mukaan uusi kuningas ei sanonut tilaisuudessa mitään. Juhlakansa puhkesi suosionosoituksiin, mutta yksi ei niihin osallistunut. Aphanuzîr seisoi yksi seinustalla ja katsoi synkkänä maahan.

**********

1) Tämä tapa ja perimysjärjestys on selvitetty Akallabêthissa sekä Aldarionin ja Erendisin tarussa. Kumpikaan ei kerro, että neuvosto voi jättää antamatta hyväksynnän perillisen kuninkaaksi julistamiselle. Tällainen ?takaportti? on kuitenkin saattanut hyvin olla, sillä vaikka Númenor oli feodaalinen yhteiskunta, oli se kuitenkin myös monilta osin hyvin demokraattinen.

2) Oma oletukseni, mutta oleellista ei ole neuvoston hyväksyminen tai hylkääminen, sillä Sauron oli jo saanut valtakunnan sekaisin ja määräsi käytännössä koko valtakunnan asioista.

3) Piirsin tunnukset. Tämän tapaisia tunnuksia käyttivät ainakin Karolingien kuninkaat, jotka Paavi oli siunannut hallitsemaan kristittyjä kansoja. Tolkienin kertomuksissa monet hallitsijat käyttivät sinettiä. Mm. sineteissä oli aina tällainen heraldinen tunnus.

4) Mielessäni heijastelee Versáillesin peilisali Verdunissa. Peilejä ei ole vielä keksitty (tai ainakaan Tolkien ei niitä mainitse missään). Siksi esitän, kuten tuohon aikaan tapana oli, käyttää kiillotettua terästä.

Luku XIII

Seuraavana päivänä kuninkaan seurue ratsasti Armenelosin kukkulalta Síril-joen yli etelään ja nousivat lounaisen Tarmasundarin nousun. Kapea, mutta ratsastettava polku vei ylös harjanteelle, kunnes tultiin vuoren juurelle.
Siihen jätettiin hevoset saattajien hoiviin ja siitä alkoi pitkä nousu kohti pyhän vuoren, Meneltarman, huippua. Valkoisiin pukeutunut seppelepäinen seurue käveli koko matkan uuden kuninkaan johdolla.
Kauas oikealle laaksoon jäi Noirinnan hautalaakso, sekä Sírilin lähteet. Kapea polku, jota he seurasivat, jatkui ensin itään, pohjoiseen, länteen ja lopulta, koko vuoren kierrettyään, jälleen etelään. Silloin seurue oli perillä.
Korkealta vuorenlaelta näki kauas. Tällä kertaa maisema oli kuitenkin peittynyt utuun ja jopa Meneltarman yli pyyhki muutamia repaleisia ja kosteita pilviverhoja. Kalliopaasilla, laajan laen reunalla, istui hievahtamatta, kuin varjoina, kotkia.
Kuningas käveli keskelle huipun laakeaa, luonnonmuodostamaa, amfiteatteria ja aloitti puheen. Näin, kuten aina aiemminkin, kuninkaan ensimmäiset sanat lausuttiin aina Erulle (1).
"Meidän ajanlaskussamme kauan sitten vannoin antavani kaikkeni pahan kitkemiseksi maailmasta. Paha on nyt karkoitettu, muttä yhä se tai sen uhka vainoaa lapsiasi.
Morgoth on poissa, mutta hänen henkensä liikkuu yhä Ardassa. Pahoin pelkään, että lapsistasi me, Atani, olemme turhan helposti omaksuneet pahat teot ja ajatukset.
Toivon, että omalta osaltani voin tehdä yhä jotain Keski-Maan vapaiden kansojen hyväksi, sillä, niin pelkään, paha palaa ennen pitkää ja voi olla, että silloin se nielee vielä lännenkin."

Tar-Ciryatan piti tauon, Hän otti mukanaan olleeseen laakeaan hopeiseen astiaan vettä pienestä lammesta laakean huipun keskeltä.
"Tässä astiassa saattaa näkyä hallitsijakauteni tapahtumia, niin sanotaan (2)."
Kuningas odotti, että astia rauhoittui. Sitten hän henkäisi vedenpintaa ja se väreili. Yltä kuvastuva harmaa taivas värjäytyi punaiseksi ja kun vesi oli jälleen tyyni, kuvastui siitä auringonlasku. Järkyttyneenä kuningas tyhjensi astian ja sanoi:
"Kuka voi kertoa mitään ennusmerkistä? Sydämeni sanoo, että näimme auringonlaskun ja järkeni sekä toiveeni on auringonnousun kannalla. Minä olen Tar-Ciryatan ja lupaan kantaa vastuuni Númenorin ihmisistä sinun kunniaksesi."

Viimein vaitonainen seurue poistui huipulta ja itse kukin pohti ennustuksen merkitystä. Siinä oli varmasti pohtimista sadoiksi vuosiksi.

Aphanuzîr käveli seurueessa veljensä Atanamirin rinnalla. Atanamir oli nyt uusi kuninkaanperijä ja tästä eteenpäin he eivät enää olisi tasaväkisiä veljeksiä. Atanamirillä oli Númenorissa loistava tulevaisuus ja Aphanuzîr unohtuisi historianlehdiltä.

"Kumpaanko uskot, aamuun vai iltaan?", Aphanuzîr kysyi.
"Iltaan tietenkin. Uskon, että näimme Eldarin illan, sillä heitähän vuoren laki oli puolillaan."
"Eldar katoavat kuolevaisilta mailta, eihän siihen ennustusta tarvita. Ja kun he ovat poissa, saa Sauron hallita ja sortaa täysin vapaasti."
"Olet ehkä oikeassa. Onneksi vanhuudenhöperöksi muuttuva vanha kuningas ei hallitse enää. Isässämme on riittävästi miestä tekemään asialle jotain ja onhan hän ja paljon tehnytkin", sanoi Atanamir.

**********

1) Kuninkaan ensimmäinen puhe Erulle ei ole Tolkienin kertomaa. Hän mainitsee vain kolme vuosittaista rukousta. Muuten rituaali noudattaa likimain hänen kuvaustaan.

2) Ennustemalja on ideana lainaus Galadrielilta. Arvelen, että näin pyhällä paikalla on voimia, jotka vastaavat vähintään Lorienin ja Galadrielin sormuksen voimaa.

Luku XIV

Juhlat Armenelosissa jatkuivat kolmatta päivää. Kun oli kolmannen päivän auringonlaskun aika ja valkeiden tornien huiput värjäytyivät punaan, ratsasti uusi kuningas seurueineen sisään kaupunkiin. Silloin kaikilla kaduilla hurrasivat ihmiset ja soihdut syttyivät juhlien alkamisen merkiksi.

Ylhäinen seurue, jalojen haltioiden kanssa, ratsasti sisään linnan porteista ja he siirtyivät linann keskustornin suureen saliin.
Nyt sali, jossa kruunajaiset oli pidetty vain kahta päivää aiemmin, oli koristeltu valtavan kauniiden Yavannamíren kukkien paljoudella, joiden punaisen sävyjä syvensivät tuhannet lyhdyt ja soihdut.
Telerin laulajat aloittivat musiikin, jota riitti aina seuraavaan aamuun. Lauluissa kerrottiin enimmäkseen vanhoista ajoista. Niissä kerrottiin tapahtumista ensimmäisellä ajalla, Silmarileista, Gondolinin tuhosta, länteen saapumisesta ja Valarin maista, mutta oli myös uudempia lauluja, joissa kerrottiin toisen ajan suuresta sodasta pimeää vastaan sekä erityisesti uuden kuninkaan Tar-Ciryatanin osuudesta siinä. Osuudesta, joka ei todellakaan ollut vähäinen.

Ilta oli jo pitkällä ja Aphanuzîr katsoi parvekkeella linnan pihan yli kaupunkiin, jossa juhlat myös jatkuivat. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa, kun joku tuli hiljaa hänen viereensä ja sanoi:
"Ole tervehditty kuninkaan poika." Vieras oli pitkä haltia. Eräs heistä, jotka olivat osallistuneet seremoniaan taivaanpylväällä.
"Olen Glorfinniel."
"Tervehdin sinua myös Glorfinniel", sanoi Aphanuzîr hajamielisesti. Oikeastaan hän ei olisi piitannut seurasta ja haltioiden lähellä olo sai hänet aina vaivautuneeksi. Hänen mielestään he olivat usein yksinomaan koppavia.
"Huomaan, että olet ehkä väsynyt. Silti haluaisin hieman keskustella kanssasi."
Haltia katsoi kirkkailla sinisillä silmillään Aphanuzîria syvälle silmiin.
"Kiitos Glorfinniel, mutta ehkä joskus toiste. Ehkä todellakin menen jo nukkumaan." Hän pusersi esiin väkinäisen hymyn ja teki lähtöä, mutta haltia sanoi:
"Odota pieni hetki. Näen, ettei kaikki ole hyvin. Huomaan silmissäsi suljettuja portteja ja ulkomuotosi hämärtää. Tämä huolestuttaa minua ja haluan auttaa sinua, ymmärräthän."
Aphanuzîr nauroi ääneen ja muuttui sitten vihaiseksi. Hän sanoi hiljaa mutta hyytävästi:
"En kaipaa apua, mutta olen suorastaan liikuttunut ja kiitän siitä, että kannatte huolta terveydestäni."

Aphanuzîr poistui kuninkaanlinnasta niin pian kuin pystyi. "Valarin saastaiset vakoojat!", hän puhisi mennessään. "Kiinnostuneita terveydestä! Niin varmasti. He kadehtivat aarteitamme. En halua enää asua näin lähellä heitä. Haluan pois Númenorista, heti!"

Luku XV

"Tämä on kallein aarteesi", sanoi harmaantunut harvahapsinen mies, jota kyläläiset sanoivat noidaksi, jotkut tietäjäksi.
"Ota se kaulaltani, pyydän. Lukko avautuu helposti."
Nuori Aphanuzîr avasi soljen hiertyneeltä kaulalta. Kultaisessa ketjussa roikkui hopeinen sormus, jossa oli suuri punainen kivi.
"Haltiat tekivät sen kauan sitten ja siinä on taikaa", kuiskasi mies käheällä äänellä. "Mutta jos annan sen sinulle, lupaa, että viet tämän linnaasi ja kätket sen hyvin."
Tietäjä kaivoi viittansa taskusta pienen puisen rasian.
"Jos avaat sen tai et vie sitä perille, sormuksesi taika raukeaa."
"Mikä tämä taika on ja millä oikeudella annat tehtäviä tulevan kuninkaan pojalle?"
"Taika, joka antaa ikuisen elämän ja loputtomat rikkaudet. Yksikään kuolevainen ei parempaa voi toivoa. Kun käytät sitä, muut eivät voi sinua nähdä."

Aphanuzîr nauroi miehen puheille ja harvahapsisen miehen ilme muuttui. Enää edessä ei seissyt ennen aikojaan harmaantunut etelän ihminen, vaan pitkä ja ylpeä númenorilainen, joka puhui Sindarin kielellä:
"Älä väheksy vähäisempien lahjoja Aphanuzîr, kuninkaanperijän poika. Ota vastaan lahja, mutta muista ehtoni. Vie lipas kuninkaanlinnaan, kätke se ja ole vaiti kaikista keskusteluistamme. En vaadi sinulta mitään, mutta muista, että taika raukeaa, jos et noudata pyyntöäni."
Enää Aphanuzîr ei nauranut. Leiritulen loimussa seisovasta miehestä uhkui voimaa, jota hän ei ollut koskaan kokenut.
"Entä, jos kokeilen sormustasi. Sanot, että muut eivät voi nähdä minua ja se on helppo todeta."
Aphanuzîr otti sormuksen ketjusta ja laittoi sen sormeensa.
Siinä samassa maailma muuttui harmaaksi ja varjottomaksi. Elolliset olennot, kasvit ja eläimet muuttuivat haljuiksi varjoiksi ja harmaiden seinien ja kallion päällä leijui usvaa, jossa liikkui uhkaavia tummia varjoja. Kylän kaikki äänet kuuluivat selvinä; hevosen vetämien rattaiden kitinä, astian kolahdus ja lähimmän talon lasten äänet.
Mutta noita, joka vieressä seisoi oli selvääkin selvempi. Tämän kammottavan kelmeissä kasvoissa hehkuivat tummat silmät syvällä kuopissaan ja hänen luisevassa kädessään oli kultainen kiiltävä sormus. Noita nauroi kolkkoa naurua, joka tuntui tulevan maan alta:
"Kuninkaanperijän poika. Jos täytät tehtäväni, osasi on olla kuolematon. Osasi on olla kuningas, maailmanaikojen kuningas, joka hallitsee, kun nykyisten kuninkaiden suku on jo aikaa sammunut. Osasi on saada rikkauksia ja valtaa, määrättömästi, aikojen loppuun."

Aphanuzîr muisti tämän keskustelun, kuin eilisen päivän, vaikka aikaa oli kulunut jo miltei kolmekymmentä vuotta. Puurasia oli edelleen hänen kirstussaan, mutta kaunis hopeinen sormus oli hänen mukanaan aina.
Monen monta kertaa hän oli käyttänyt sormusta, kun sen taikavoimia oli tarvittu. Sen avulla hän oli mukana neuvoston kokouksissa, kuunteli salaa ihmisten puheita ja välitti tietojaan yleensä veljelleen, uskoen näin saavansa häneltä enemmän arvostusta.
Mutta tietojen vuotamisen vaikutus ei ollut aivan sitä, mitä Aphanuzîr ajatteli. Atanamirin mielestä hänen veljensä, mielenlaadultaan ennen niin samankaltainen, oli hiljalleen muuttunut oudoksi.
"Jälkeen jääneeksi" tai yksinkertaisesti "typeräksi" muut linnanväestä häntä nimittivät ja vähän samaan tapaan ajatteli myös Atanamir.
"Omituista, että hän jopa näyttää yhä vastikään täysikasvuiseksi tulleelta", sanoi eräs kaartilainen Atanamirille hieman ennen kruunajaisia.

Ja toden totta, niin oli.

Luku XVI

"Tatanya. Luulen, että veljeni on tulossa hulluksi", sanoi Atanamir uudelle kuninkaalle. "Hän on jo vuosia vaikuttanut oudolta ja kertoo asioita, joita muut pitävät salaisuuksinaan. Minusta kaikki ei ole kohdallaan ja pelkään, että täällä ollessaan hän vahingoittaa kuningashuonetta."
"Olen havainnut ja kuullut samaa jo monelta muultakin. Oikeastaan odotin vain, koska sinä kerrot samaa", Tar-Ciryatan sanoi. "Olen myös miettinyt, mitä tehdä ja luulen, että tiedän nyt ratkaisun."
"Niinkö? Tuo on erittäin mukava kuulla", sanoi Atanamir huojentuneena.

Aphanuzîrin talon tammisilta ovilta kuului koputusta.
"Menkää pois", hän huusi. "Haluan olla rauhassa!"
Mutta koputus jatkui itsepintaisesti ja hänen oli pakko nousta ylös. Ovella oli Atanamir, jonka Aphanuzîrin huonepalvelija oli päästänyt sisään.
"Tervehdys veljeni. Voinko jutella hetken? Minulla olisi loistavia uutisia kerrottavana."
Atanamir astui ovesta, jätti ohimennessään viittansa palvelijalle, marssi veljensä perässä takkahuoneeseen ja istuutui pöydän ääreen.
"No, mitä sinulla on sydämelläsi?", Aphanuzìr kysyi happamasti.
"Muistatko kun nuorempana kävimme isämme kanssa kaukomailla. Nyt se kylä, jossa aikaamme enemmän vietimme, alkaa kuulemma jo muistuttaa kaupunkia. Kuningas haluaa perustaa sinne Númenorin ensimmäisen siirtokunnan ja hän pyysi minua kysymään, haluatko palata noille maille?"

Aphanuzîrin päässä risteili monenmoisia tuntemuksia, mutta päällimmäisenä oli riemu. Hänen suurin ja salaisin toive toteutuisi.
"Mikä on se kuninkaallinen virka, jota siellä hoitaisin?"
"Saat Umbarin kuvernementin (1) hallintaasi. Järjestät asiat siellä niin, että kun aikani kuninkaana tulee, voit kerätä siirtokunnasta riittävästi verovaroja armeijamme kuluihin."
"Minä suostun, veljeni. Me olemme aina ymmärtäneet toisiamme, mutta luulen, ettei nykyinen kuningas pidä ajatuksesta verojen keräämiseksi."
"Olen samaa mieltä, mutta tästä emme vielä puhu. Pyydän vain, että järjestät asian siten, että verottaminen on mahdollista.
Isämme antaa sinulle kuvernöörin valtakirjan. Käy hänen luonaan allekirjoittamassa se. Sen jälkeen olet vapaa lähtemään ja tietenkin myös palaamaan, jos haluat."
Aphanuzîr hymyili leveästi.
"En varmaankaan palaa, mutta toivon, että käyt luonani niin usein kuin mahdollista."

Veljekset katsoivat toisiaan hetken ja he hymyilivät.

*******

1) Tolkien ei ole ottanut kantaa tähän. Periaatteessa vanhassa feodaalijärjestelmässä on kuninkaita, kaupungeissa ruhtinaita ja pienissä kylissä linnanherroja. Kun eurooppalaiset perustivat alusmaita ja siirtokuntia 1400-1800-luvuilla, monet näistä olivat kuvernementteja, joita hallitsi kuninkaan suorassa alamaisuudessa kuvernööri.

Luku XVIII

Herendil, Umbarin komentaja, joka oli Ciryaturin muinaisen lupauksen turvin ottanut itselleen nimityksen kuvernööriksi, otti vastaan juuri Umbariin saapuneen kuninkaan pojan.
Kuvernööri oli rakennuttanut itselleen palatsin. Se sijaitsi aivan kaupungin keskustassa. Palatsin ruokasalissa hän ja Aphanuzîr kohtasivat pitkästä aikaa.
"Kauan on siitä, kun te ja veljenne lähditte takaisin länteen, mutta minulle se on kuin eilis päivä. Ette usko, kuinka mukavaa on nähdä teitä jälleen", hän sanoi.
"Mukavaa on palata myös minusta, Herendil. Mukavia olivat ne päivät pikkukylässä yli kolme vuosikymmentä sitten."
Syntyi vaivautunut hiljaisuus, kunnes Aphanuzîr jatkoi:
"Olet toiminut kuninkaan edustajan hyvin, Herendil. Olet saanut kylän kukoistamaan. En ollut uskoa silmiäni, kun katsoin sataman rantakatua. Sehän oli kuin Rómennan satamasta. Puuhökkeleitä oli enää muutamia ja rannan rakennuksien kivityö oli miltei yhtä hyvää kuin meillä."
"Niin. Täällä on tapahtunut yhtä sun toista, mutta paikallisten asukkaiden silmä ja mieli eivät taivu samaan tarkkuuteen kuin númenorilaisten. Siksi rakennukset eivät ole yhtä vahvoja ja kauniita. Se on sääli, mutta luultavasti tänne muuttaa aikojen saatossa enemmänkin meikäläisiä."
"Epäilemättä, mutta oikeastaan aloin puhua kuninkaan määräyksestä", Aphanuzîr sanoi ja tuijotti suuresta ikkunasta merelle.
"Mistä määräyksestä?"
"Hän on tehnyt minusta Umbarin kuvernöörin. Vaikka olet toiminut hyvin, on sinun nyt aika palata Númenoriin tai jäädä Umbariin toisiin toimiin."
"Mitä? Kuningashan lupasi?"
"Lupasi, mitä lupasi. Tässä on silti allekirjoitettu paperi, joka kertoo asemani tässä kaupungissa." Aphanuzîr kaivoi liivinsä taskusta kuninkaan sinetillä varustetun paperin. Herendil otti sen, mursi tikarillaan sinetin ja luki sen.
Hänen kasvonsa valahtivat kalpeiksi ja hän istuutui huokaisten.
"Olen antanut koko elämäni herralleni Ciryaturille. Näin hän palkitsee minut pitkäjänteisestä työstäni hänen kunniakseen." Herendilin huulet pusertuivat viiruksi ja paperi rusentui hänen nyrkissään.
"Älkää toki ottako sitä noin raskaasti hyvä mies. Minulle riittää, että olette pakanneet omat tavaranne huomiseen mennessä", sanoi Aphanuzîr. Hän nousi lähteäkseen ja sanoi: "Älkääkä sitten kajotko kuninkaan omaisuuteen. Kaikki mitä palatsin sisällä on, ovat kuninkaan omaisuutta ja siten myös minun. Asetan lähtiessäni sotilaani vahtimaan taloa sen aikaa."
Aphanuzîr poistui palatsista ja Herendilin elämäntyö, muistot ja saavutukset jäivät kuninkaan pojalle.
Niin suuri ja hengeltään vahva oli Herendil, että hän ei tehnyt elettäkään osoittaakseen suuttumusta tai katkeruutta. Vähin äänin hän pakkasi laukkunsa ja poistui linnasta. Hän lukitsi palatsin oven ja antoi monimutkaisen avaimen kaartin sotilaille, jotka ulko-oven eteen oli jätetty vartioon.

"Kuninkaan omaisuus on tallessa ja näköjään hyvissä käsissä. Vartioikaa sitä hyvin", hän sanoi lähtiessään.

Luku XVIII

Aphanuzîr seisoi palatsin parvekkeella ja palatsin puistoon ja etupihalle oli kokoontunut miltei koko Umbarin väki.

"Hyvät Umbarin asukkaat. Olen Aphanuzîr, jonka jotkin teistä vanhimmista varmaan vielä muistavatkin. Olen kuningas Tar-Ciryatanin poika ja tästä lähtien kaupungin ja sen ympäristön kuvernööri. Umbarista tulee tästä päivästä lukien virallisesti Númenorin siirtokunta, jonka hallinnasta vastaan minä." Hän piti pienen tauon. Katsoi kansaa, josta paistoi tyytyväisyys uuteen järjestykseen.
"Aluksi järjestämme armeijamme uudelleen ja osasta armeijaa tulee kuvernementin kaartia, jotka edustavat suoraan kuningasta ja ovat suorassa komennossani. He valvovat järjestystä kaupungissa ja ympäristössä. Laki olen minä ja lupaan olla kaikkien kuninkaallisten tavoin puolueeton ja oikeudenmukainen kaikille maani asukkaille tasapuolisesti.
Lupaan kaikille teille, että tulevaisuudessa kaupunkimme kehittyy ja luo vaurautta ympärilleen. Umbarista tulee Keski-Maan kaupan, kulttuurin ja tietämyksen kehto sekä lännen ihmisille portti itään. Lännen tietämys, historia ja kulttuuri tulevat jalostamaan näitä maita nyt ja aina."
Kansa hurrasi ja osoitti suosiotaan uudelle kuninkaalliselle kuvernöörille.

Puheen aika oli ohi ja palatsin pihalla Aphanuzîrin ympärille kerääntyi paljon kansaa. Armeijan korkein upseeri tuli Aphanuzîrin luokse ja sanoi:
"Herrani. Olen kapteeni Banazîr. Olen valmis ryhtymään kaartin johtoon, mikäli niin haluatte."
"Kaartin johtoon ajattelin juuri armeijan korkeampaa upseeria. Tulkaa talooni, niin keskustelemme tästä tarkemmin."

Miehet istuivat avoimen takkatulen loimussa. Huonepalvelija kaatoi miehille hopeisiin pikareihin punaista viiniä.
"Perustelkaahan nyt tarkemmin, miksi olisitte kaartin päällikkö", Aphanuzîr vaati.
"Olen armeijamme vanhin upseeri ja palvellut kuningasta armeijassamme jo yli seitsemän vuosikymmentä. Tunnen nämä maat ja ihmiset paremmin kuin moni númenorissa asunut."
"Paikka on teidän Banazîr. Nimitän sinut kaartin päälliköksi." Aphanuzîr otti miekkansa ja löi miehen tehtäväänsä.
"Ja nyt annan ensimmäisen tehtävän. Kokoa kaartiin sata parasta sotilastamme ja laita heidät selvittämään jokaisen Umbarin asukkaan nimi, syntymähetki ja toimi. Laita heidät toimittamaan asukkaille samalla paperi, jonka täytettyään ja verotustoimistoomme toimitettuaan saavat oikeuden asua Umbarissa."
"Verotustoimistoon? Eihän meillä ole sellaista."
"On, jahka olet perustanut sellaisen. Ja toinen tehtäväsi on ehkä vaikeampi. Etsi käsiisi mies, jota kolme vuosikymmentä sitten nimitettiin noidaksi. Toimita hänet elävänä eteeni. Ja nyt voit poistua."

Luku XIX

Palatsi oli laitettu juhlakuntoon, sillä oli uuden kuvernöörin virkaanastujaisjuhlat. Sen ruskeakiviset seinät oli päällystetty kauniilla ja värikkäillä huovasta tehdyillä seinävaatteilla ja valtavan suuri tamminen pöytä notkui herkkuja ruokasalin reunalla.
Kutsuttuja (ja joitain kutsumattomiakin) vieraita saapui paikalle pitkälti toista sataa, mutta Herendil ei kutsusta huolimatta saapunut. Kun ilta viimein saapui ja aurinko painui mailleen, juhlat alkoivat.

"Tervetuloa, ystäväni", aloitti Aphanuzîr. "Kuten puheessani jo aiemmin sanoin, on tämä suuri päivä Umbarille ja myös minulle. Ajat tulevat muuttumaan, mutta vain paremmiksi, kuten tulette huomaamaan. Jaan teille tietämykseni ja tinkimättömän uurastuksen yhteiseksi hyväksi. Palkitsen luottamuksen ja rankaisen lainrikkojia viisaasti ja armollisesti.
Palvelijani, kaatakaa nyt juhlakansalle viiniä. Juhlat alkakoot."

"Terveyksenne, kuvernööri Aphanuzîr", sanoi upeaan sotilasasuun pukeutunut Banazîr.
"Terveydeksi", sanoi juhlakansa, yhteen ääneen.

Ulkona, katoksen alla olevat muusikot aloittivat soitannon ja sinne Aphanuzîr seurueineen siirtyi.

Koristellun puun alla oli paikallisia ihmisiä parhaisiinsa pukeutuneena ja heidän luokseen Aphanuzîr suuntasi, sillä välit alkuperäiskansaan olivat erittäin tärkeät.
Mutta kun Aphanuzîr pääsi seurueen luo, näki hän jotain, mikä pysäytti hänet täysin. Seurueen laidalla, yksin ja hiljaisena, seisoi hieman hajamielisen näköisenä neito. Tämän mustat hiukset kimalsivat soihtujen valoa ja kun neidon kauniit tummat silmät kohtasivat Aphanuzîrin katseen, tuntui kuin koko maailma olisi hiljentynyt.

Aphanuzîr ravistautui irti tunteesta, jota hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut. Hän asteli neidon luo ja suuteli tämän kättä:
"Tervetuloa. Olen asunut näillä kauan sitten, mutta en silloin, enkä sen jälkeen ole kohdannut mitään kaltaistanne."
Neito punastui ja kumarsi kuvernöörille.
"Valtias. En ymmärrä mitä tarkoitatte."
"Olkoon tällä kertaa. Ehkä keskustelen siitä kanssanne joskus toiste", Aphanuzîr sanoi, kumarsi ja poistui seurueineen toisaalle. Mutta koskaan aiemmin ei mikään tapahtuma ollut saanut Aphanuzîria näin pois raiteiltaan.

Juhlat olivat kylässä ennen näkemättömät ja ne jatkuivat myöhään yöhön. Vähitellen soitto hiipui ja juhlaväki teki lähtöä.
"Hyvää yötä itse kullekin. Toivottavasti juhlat olivat miellyttävät", sanoi Aphanuzîr.

Kun seurue, jossa neito oli, teki lähtöä, siirtyi Aphanuzîr varjoihin. Hän kaivoi liivintaskustaan haltiasormuksen ja laittoi sen sormeensa.
Harmaassa usvassa neito käveli kotiaan kohti kahden ystävättärensä seurassa. Heidän verensä hehku loi usvan sekaan selvän varjon, jota Aphanuzîrin oli helppo seurata. Rantatiellä, meri hohti kylmää valoa, kuin valtava kalmisto, jonka haamut olivat juuri heräämässä ja meren äänet kirskuivat Aphanuzîrin korviin kuin miljoona lokkia. Niistä huolimatta hän seurasi neitoja lähietäisyydeltä ja mielessään Aphanuzîr vannoi:
"Olen löytänyt kaikista maailman aarteista suurimman. Otan hänestä selvää. Tutkin hänen elämänsä pienintä piirtoa myöten ja sitten otan hänet vaimokseni. Mitään en riskeeraa ja muita miehiä en hänen lähelleen päästä. Hän on minun!"

Kaunis neito hyvästeli ystävänsä, astui sisään harmaahirsisen talon ovesta ja veti oven kiinni perässään autuaan tietämättömänä siitä, että hänen huoneessaan olisi nyt ja monena muunakin yönä kutsumaton varjo.

Luku XX

Aphanuzîr heräsi huonepalvelijan kirkkaan hopeakellon ääneen. Joku kehtasi tulla häiritsemään hänen uniaan juhlien jälkeisenä päivänä, vaikka hän oli nimenomaan luvannut vapaapäivän kaikille kylän asukkaille.

"Herra. Teitä odotetaan aulassa. Asia on kuulemma kiireinen, muuten en olisi teitä herättänyt", sanoi palvelija.

Aphanuzîr puki päälleen hätäisesti ja riensi alakertaan vierastaan vastaan jo valmiiksi vihaisena. Aulassa istui Herendil, joka huomatessaan uuden kuvernöörin tulevan nousi seisomaan.
"Aphanuzîr", tämä aloitti. "Olen tutkiskellut lakeja ja tullut tulokseen, että kannaltani on paikallaan esittää teille virallinen valitus syrjäyttämiseni johdosta."
"Mitä te sanotte! Virallinen valitus? Umbarin virallisin taho olen minä, enkä ota valitustasi vastaan. Ettekö te hyvä mies ymmärrä. Poistukaa talostani heti, pakatkaa laukkunne tänään ja kadotkaa tästä kylästä tai en enää vastaa seurauksista."
"Teillä ei ole oikeuksia esittää tuollaisia vaatimuksia, sillä?"
"Nyt riittää!", Aphanuzîr sanoi tuohtuneena. "Vartijat. Saattakaa tuo jästipää ulos."
"Aphanuzîr. Kadutte vielä tätä!", huusi Herendil, kun kaksi kookasta vartijaa raahasi tämän ulos talosta. Kun mies oli saatu ulos, sanoi Aphanuzîr:
"Kutsukaa Banazîr luokseni, heti."

Oli miltei puolipäivä, kun Banazîr tuli kuvernöörin luokse.
"Banazîr. Olette panneet kiitettävästi toimeen edelliset määräykseni. Nyt annan tehtävän, joka on salainen. Tarvitsette siihen kaksi luotettavinta miestänne. Ottakaa Herendil ja tuokaa hänet Umbarnín putoukselle ylihuomenna puolen päivän aikaan.
Ja on toinenkin tehtävä, joka ei ehkä ole yhtä epämiellyttävä. Esittäkää kutsuillani olleelle tummatukkaiselle neidolle kutsu illallisille. Odotan häntä tänä iltana. Niin tiedätte kyllä ketä tarkoitan."

Banazîr kumarsi mitään sanomatta ja poistui palatsista.

Luku XXI

Illallinen oli katettu.
Tarjolla oli eteläisiä hedelmiä, vaaleaa leipää ja parasta viiniä, jota Aphanuzîr oli tuonut mukanaan Númenorista.
Hän odotti pitkään, käveli hermostuneesti huoneessaan, istuutui jälleen takan ääreen, kohensi tulta ja odotti edelleen.
Viimein ulko-oven ovirengas kolahti. Aphanuzîr kiirehti avaamaan ohi hämmentyneen huonepalvelijan. Kun ovi avautui, edessä oli parhaansa päälleen laittanut neito:
"Olen Nûlumin Gimilzîrin tytär. Kutsuitteko minut kylään, vai olenko mahdollisesti erehtynyt tai saanut väärää tietoa?"
"Nûlumin. Ette ole erehtynyt. Pyytäisin teitä illastamaan kanssani, jos haluatte. Pöytä on katettu ja odotin jo teitä", sanoi Aphanuzîr ja tunsi palan kurkussaan.
Neito astui sisään, jätti taivaansinisen viittansa palvelijalle ja astui yläkertaan kuvernöörin saattamana. He istuivat takkatulen ja lyhtyjen valossa, kertoivat toisilleen vapautuneesti kaikesta, mikä kummallekin oli tärkeää.
Kun ilta eteni neidon käsi löysi kuvernöörin käden. He katsoivat toisiaan, rakastuivat ja suudelma kruunasi kummankin toiveet ja täytti ne.

"Nûlumin. Ilta on jo pitkällä ja huomispäivän velvollisuudet odottavat. Jos haluatte, palvelijani saattaa teidän kotiin, mutta takaisin tänne, vierelleni, olette aina tervetullut."
"Mielelläni tulen, jos pyydätte, herrani."

Aphanuzîr asetteli sinisen viitan neidon hartioille ja kiinnitti soljen tämän kaulalla. Hänen kätensä eksyi mustien hiusten yöhön ja hän suuteli tätä otsalle sanoen:
"Tulkaa huomenna, pyydän."

"Tulen", neito vastasi silmillään ja hymyili.

Ovi painui kiinni hänen perässään ja Aphanuzîr oli jälleen yksin.

Luku XXII

Umbarnín oli kapea ja nopeasti mereen juokseva virta. Se ei ollut kaukana Umbarin kylästä ja muutaman virstan päässä merenrannasta se oli aikojen saatossa kovertanut itselleen kymmeniä metrejä syvän uoman kalkkikallioon.
Oli puolen päivän aika, kun tuolle näköalapaikalle ratsasti Aphanuzîr, ja siellä olivat myös Banazîr kahden kaartilaisen sekä vangitun Herendilin kanssa.

"Kas. Et näköjään piitannut neuvoistani ja lähtenyt kylästä", Aphanuzîr sanoi. "Käskyn täyttämättä jättämistä sanotaan kapinoinniksi, kuten varmaan lakikirjaan perehtyneenä tiedätkin. Kerropa minulle, mitä kapinoinnista sanotaan laeissamme?"

"Siellä missä lakeja laaditaan ja noudatetaan, myös tuomarit ovat valat vannoneita ja kunnioittavat lakeja."
"Olet kapinallinen ja saat rangaistuksesi. Vartijat. Sitokaa tuo roisto mestausasentoon."

Vartijat sitoivat Herendilin polvilleen, Aphanuzîr veti esiin pitkän miekkansa, kohotti sen ja antoi voimaa yhteen iskuun. Herendilin pää putosi ja vieri alas jyrkännettä. Se vieri alas Umbarnín jokeen, josta se vuosia myöhemmin löydettiin, mutta rakastetun johtajan, Herendilin, ruumista ei löydetty koskaan.

Banazîr ja vartijat käänsivät päänsä, mutta Aphanuzîr hymyili teloituksen jälkeen synkästi.
"Näin käy kaikille kapinoitsijoille. Silloin kun lakia rikotaan näin räikeästi, pitää meidän olla armottomia, muulloin olemme jaloja. Tästä tapauksesta ette puhu muille, ette edes keskenänne. Se, joka määräyksen rikkoo, tuomitaan ankarimman mukaan."

Suuren pelon vallassa miehet ratsastivat Aphanuzîrin jäljessä takaisin kylään.

Luku XXIII

Aphanuzîr kostutti metsonsulkaista kynäänsä mustepullossa, laski sen paperille ja aloitti ensimmäisen kirjeensä Umbariin saapumisen jälkeen.

"Rakas Veljeni

Yli kaksi vuotta on siitä, kun saavuin tänne peräkylään. Uskoakseni olen täyttänyt isämme toiveen kaupungin kehittämisestä.
Mutta minulla on myös henkilökohtaista kerrottavaa. Tapasin maailman kauneimman naisen Nûlumin. Hän on paikallisia asukkaita, mutta tumma ja kirkassilmäinen kuin Númenorin kaunein nainen nuoruudessaan.
Yli vuosi sitten avioiduin ja nyt kasvatamme poikaamme kuvernöörin palatsissa kuninkaallisin tavoin ja toivein.
Sauronin väkeä liikkuu toisinaan läheisillä metsillä ja vuorilla, mutta yhtään suurempaa sotaväkeä emme ole tavanneet. Kaikki tiedustelijat olemme tappaneet mutta uskomme, että Sauron on silti saanut jo vihiä asettautumisestamme Keski-Maan eteläosiin.

Sopimuksemme mukaan, olen kartoittanut verojen keruumahdollisuudet ja laskelmieni ja arvioni mukaan saatu verotuotto riittää täkäläisen sotaväen ylläpitoon. Paikallisilla on kohtalaisen paljon kultaa, hopeaa ja helmiä, sekä kohtalaisen taidokkaita koruja, joista ainakin osan luulen olevan peräisin kääpiöiden aarteista.

Olen takavarikoinut joidenkin lainrikkojien omaisuutta ja lähetän kirjeeni mukana joitain parhaista aarteista.

Jos olet kuullut jotain toteuttamistani tuomioista, niin voin kertoa sinulle, että täkäläiset liioittelevat aina kuulemaansa. Kun raportoinnin aika tulee, he kertovat huimimman tarinansa ja lisäävät siihen aina jotain.
Täkäläisiin ei voi täysin luottaa, siihen tulokseen olen tullut.
Joskus minusta tuntuu, että se tauti on tarttumassa myös täällä asuviin númenorilaisiin.

Mutta en ikävystytä sinua huolillani tämän enempää. Sano terveisiä vanhemmillemme, erityisesti Ondomírielille.

Tulette vielä olemaan ylpeitä sukulaisestanne. Tämä neitseellinen maa on vain odottanut tilaisuutta. Minun kauttani se alkaa viimein elää.

Parhain terveisin.

Kuvernööri Aphanuzîr"

Hän taittoi kirjeen, laittoi kuoreen, sinetöi sen ja antoi eteenpäin. Pitkään hän oli pelännyt kirjeen kirjoittamista, mutta halu kertoa lapsesta sai hänet viimein tekemään sen. Hän tyhjensi viinilasillisen loppuun ja paneutui maate.

Kun kynttilä sammui, öiset äänet kantautuivat kadulta Aphanuzîrin korviin. Tornipöllön käheä kutsuhuuto säikäytti palatsin tornissa yöpyneet kyyhkyt, ja kauempana puistossa, aivan nurmikon laidalla puuhasi mäyrä öisillä retkillään. Nämä Aphanuzîrin herkistynyt kuulo tavoitti vaivattomasti.

Kirje ja odotus, vastaako siihen kukaan, painoi mieltä, eikä uni tullut silmään. Silloin unen ja valveen rajalla Aphanuzîr näki sänkynsä päädyssä hahmon.
Se oli hyvin pitkä, kalpea ja tummahiuksinen haltia, joka kohotti kätensä kohti Aphanuzîria:
"Anna se takaisin. Anna se takaisin", hahmo kuiskasi ja tuli lähemmäs. Sen kasvoilla oli hirvittävät arvet, sen silmät olivat kalman harmaannuttamat ja ne hohtivat ikkunasta paistavan kuun valossa.
"Minä taoin sen. Se on minun! Minun?"
Aphanuzîr hyppäsi kauhuissaan pystyyn ja huusi:
"Et saa sitä. Katoa kammotus! Et saa sitä, sillä kohtalo on antanut sen minulle."

Viereisessä huoneessa vauva heräsi ja Nûlumin riensi miehensä huoneeseen:
"Mikä hätänä."
Aphanuzîr seisoi huoneen nurkassa kalpeana, hikisenä ja vapisi kauttaaltaan.
"Luulen, että näin painajaista, ei muuta."

Nûlumin halasi häntä hellästi. Silitti tämän hiestä märkiä hiuksia ja sanoi:
"Yön äänet sinut ehkä herättivät. Älä pelkää Númenorin uljas mies. Niin kauan, kuin te olette täällä, kukaan ei meitä uhkaa."

Vauva hiljeni ja puiston äänet hiljenivät, mutta Aphanuzîr tiesi ettei kalpea haltiakuningas ollut vain unta. Mutta mikä tai kuka se oli, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Luku XXIV

Aphanuzîr avasi palatsin aarrekammion oven. Hän käveli sisään kultaisen kynttelikön kanssa ja ihaili aarrettaan, jonka arvo ylitti monin verroin Númenorin kuninkaan aarremäärän.

Koska Atanamir ei ollut vastannut hänen kirjeeseensä, oli hän toimeenpannut verotuksen omin päin. Ja koska kuningas oli halveksinut hänen avioliittoaan, vaimoaan ja lastaan, eikä ollut antanut siunaustaan, päätti hän olla luovuttamasta ainuttakaan aarretta isälleen.

Jo kymmenenä vuotena hän oli toimeenpannut ankaran verotuksen, josta ei laitettu rikkaakaan sen enempää armeijan kuin Umbarin asukkaidenkaan yhteiseksi hyväksi. Kaikki aarteet hän otti itselleen ja piti ne visusti piilossa kammiossaan.

Yhä enemmän hän viihtyi yksin aarteiden keskellä ja laiminlöi velvollisuuksiaan hallitsijana ja perheen isänä. Ja mitä enemmän hän siellä aikaansa vietti, sitä enemmän hän himoitsi lisää aarteita. Varmaakin varmempi hän oli myös siitä, että kansa pimitti aarteitaan ja valehteli julkeasti omaisuutensa määrän. Hän oli vakuuttunut myös siitä, että erityisesti alkuperäisasukkaat hautoivat laajaa kapinaa.

Päivät hän vietti aarrekammiossaan ja illan tullen hän laittoi sormuksen sormeensa ja kuunteli ihmisten keskusteluja Tavernoissa ja kaduilla. Eikä Nûlumin huolestuminen vaikuttanut tuohon käytökseen ainakaan myönteisesti, olihan hän Númenorin korkeaa kuninkaallista sukua, joka pystyi hallitsemaan itsensä, ainakin omasta mielestään, paljon tavallisia ihmisiä paremmin.

Mutta taustalla oli musta voima, joka ylitti kaiken sen, mihin yksikään kuolevainen kykeni. Varjo oli jo saavuttanut Aphanuzîrin, mutta sitä hän ei enää huomannut, eikä välittänytkään.

Totuus oli, että Umbarin kansa, niin paikalliset kuin númenorilaisetkin, alkoivat pian napista verotusta vastaan, vaikka nämä puheet eivät kuvernööriä saavuttaneetkaan. Tosiasiassa Aphanuzîr ei ollut enää lainkaan suosittu ja hänen mustat epäilyksensä takana puhumisesta ja juonittelusta eivät enää olleet lainkaan tuulesta temmattuja.

Mutta yksin kammiossaan hän oli Herra.

Aphanurîr levitti kaikki kerätyt kultakaulanauhat suurelle pöydälle. Hän hyväili niitä, antoi kiiltävän kullan valua sormien välistä ja rubiinien ja ametistien välkehtiä soihtujen punaisessa valossa, eikä hän ollut koskaan nähnyt mitään kauniimpaa.

"Aarteeni", hän sanoi.

Luku XXV

Aphanuzîrin parta ja ennen korpinmustat hiukset olivat alkaneet harmaantua (1) ennen aikojaan. Vaikka hänen kasvonsa piirteet olivat kuin nuoren aikuisen, voi huolien ja synkkien ajatusten varjon lukea hänen harmaista kasvoistaan ja synkistä silmistään.

Ymmällään oli hänen vaimonsa, joka pelkäsi ja oli kovasti huolissaan miehensä tilasta. Aphanuzîr näki painajaisia miltei joka yö, puhui itsekseen ja suuttui herkästi pienistäkin vastoinkäymisistä. Hän ei huolehtinut itsestään juuri lainkaan eikä hän juuri välittänyt läheisistäänkään. Ja tilanne paheni vuosi vuodelta.

"Ne hylkiöt!", hän huusi. "Ne saastat uhmaavat minua. Juonittelevat selkäni takana, vaikka kuvittelin heidän olevan puolellani."

Aphanuzîr viskasi tinatuopinsa seinään ja huonepalvelijat katsoivat tämän päiväistä raivokohtausta kalpeina ja huolissaan.

"En olisi uskonut, että kaartilaisetkin ovat minua vastaan. Saastaiset, mudassa ryömivät, mitään osaamattomat täkäläiset moukat ovat saaneet heidätkin taakseen. Vielä minä heille näytän, kuka on tämän kaupungin herra."

Kuolaa valui hänen rintamukselleen, kun hän uupuneena istuutui juhlasalin pöydän ääreen.

"Vielä minä niille näytän", hän huokasi.

Kun ilta saapui, Aphanuzîr laittoi sormuksen sormeensa ja meni tavernaan, jossa tiesi paikallisten tapaavan toisiaan. Suuri seurue istui siellä pyöreän pöydän ja ruskeaa juomaa sisältävien puukolpakoiden ääressä.

"Se hullu vain lisää veroja. Vuosi vuodelta saamme maksaa enemmän siitä, että númenorilaiset sortavat ja kiristävät meitä. Miksi me siedämme moista?", sanoi tumma, tuuheapartainen mies.
"Tämän täytyy loppua. Jos allekirjoittaisimme vetoomuksen kuvernöörille ja antaisimme sen hänelle heti huomenna. Jokainenhan meistä tietää, että veroiksi annettuja tavaroita ei ole käytetty yhteiseksi hyväksi ja sotaväkikin saa odottaa palkkojaan aikojen loppuun saakka", sanoi kuivakka vanha mies.
"Vai vielä vetoomuksen. Mitä te luulette sen hyödyttävän. Näytetään voimamme ja osoitetaan mieltämme näkyvästi hänen palatsinsa edessä", sanoi kolmas mies, ja jatkoi: "Mutta ensin vannomme, että otamme yhdessä vastuun tästä."

Aphanuzîr tunsi useimmat seurueen jäsenet ja tarkasti hän painoi mieleen niiden kolmenkymmenen paikalla olleen nimet ja naamat.

Seuraava aamu koetti kuulaana ja kadulla liikkui useita kaartilaisosastoja. Ne kiersivät talosta taloon ja herättivät joukon paikallista väkeä.
Tuntia myöhemmin koossa oli kolmekymmentä edellisenä iltana tavernassa tavannutta miestä puolipukeisina ja vastaheränneen näköisinä. Heidät oli koottu kadulle ja heitä vartioi toistakymmentä kaartilaista, joilla jokaisella oli miekka paljastettuna kädessään.

Pidätys oli tehty, mutta kukaan muu kuin seurueen jäsenet, eivät aavistaneet, mistä oikein oli kysymys ja kauhuissaan heistä itse kukin mietti mitä tuleman pitää.

Hetken päästä paikalle ratsasti itse Aphanuzîr ja hän johti vangit ja heidän vartijat ulos kaupungista, sekä asetti vartion, ettei heitä seurattaisi.

Kukaan ei kuullut pidätetyistä sen koommin, mutta epäiltiin, että Aphanuzîr oli toimeenpannut teloituksen omin käsin ja hautauttanut ruumiit kauas kaupungin ulkopuolelle. Joku sanoi nähneensä kaukaa vuorien takaa savua myöhemmin pidätyksen jälkeisenä päivänä, joten huhut ruumiiden polttamisestakin yltyivät.

Tosiasiassa Aphanuzîr laittoi vangit murhaamaan toisiaan ja hautaamaan ruumiit. Viimeisen eloonjääneen hän surmasi itse. Tämän tavan hän valitsi siksi, että paikalliset uskoivat murhamiesten joutuvat kuolemansa jälkeen pimeään ja hirveään paikkaan.

Kun operaatio oli ohi Aphanuzîr hymyili mielessään, hän oli hoitanut ongelman pois päiväjärjestyksestä.

***
1) Oli vuosi 1889. Aphanuzîr on saanut sormuksen vuonna 1830. Hän on pitänyt sormusta 59 vuotta ja käyttänyt sitä lähes päivittäin ja pahassa tarkoituksessa. Siitä syystä sormuksen vaikutukset alkoivat jo näkyä, vaikka hän oli vasta 85 ikäinen, eli númenorilaiseksi varsin nuori.
Heidän keskimääräinen elinikänsä oli noihin aikoihin noin 220 vuotta ja kuninkaallisten aina yli 400.
Aphanuzirhan jäi 26-vuotiaan näköiseksi, sillä tuon ikäisenä hän sai sormuksen Noidalta. Normaalisti númenorilaiset näyttivät noin 40-50-vuotiaalta ja melko lailla iättömiltä aivan elämänsä viimeisiin vuosiin saakka, jolloin taudit ja vanhuudenheikkous heidät otti.

Luku XXVI

Aphanuzîr oli murtunut mies.
Vaikka moni muu asia Aphanuzîrin elämässä oli häntä vastaan, oli rakkaus aarteista suurimpaan, hänen vaimoonsa, yhä palava.
Kymmeneen vuoteen ei kuvernööri kuunnellut muiden kuin vaimonsa neuvoa ja vaikka hän oli laiminlyönyt velvollisuuksiaan isänä ja kuninkaan edustajan, oli hän silti vaimolleen aina ystävällinen.
Nülumin huolehti ja hoiti pintaan ja sieluun tulleet vammat kuntoon ja silitti ne pois kuten hänen äitinsä Ondomíriel aikoinaan.
Nülumin oli hänen elämänsä valo ja nyt tuo valo oli iäksi sammunut. Outo sairaus iski hentoon naiseen, kuume nousi ja kuolema korjasi hänet pian. Aphanuzîr itki tämän vuoteen vieressä koko sen tuskallisen yön, mutta heidän poikansa ei ollut enää läsnä. Tämä oli kadonnut vuotta aiemmin, eivätkä parhaimmatkaan jäljittäjät häntä löytäneet.
Mutta Nûlumin, joka oli vain kolmen viidettä ikäinen ja parhaassa iässään, poistui tästä maailmasta, eikä Aphanuzîr puhunut enää mitään.
Koska rakkaus pakenee häntä hän päättää vihata sitä. Hän vihaa kaikkea ja kaikkia elollisia.

Aphanuzîr oli väsynyt, sillä hän oli nukkunut viikkoja vain lyhyin pätkin. Kalpea öinen taivas häämötti mustan seinän keskellä, mutta ikkunasta ei kulkenut sisään muu kuin öinen hopeinen loiste ja leuto tuulen henkäys, joka leyhytti seinävaatteita.
Seinällä oli myös suden talja, hän tiesi sen, vaikka olikin liian pimeää erottaa mitään. Hän odotti jotain, mutta tämä yö oli ollut rauhallinen. Kaukaa kantautuivat vain kaupungin ihmisten ääniä, eikä unta olisi häirinnyt mikään. Siltikään uni ei vain tullut.
Hän ei uskaltanut antautua, sillä Se tuli aina silloin, kun uni hänet saavutti. Ei saanut nukahtaa, ei saanut, ei?

Seinällä hehkui kaksi pistettä. Ensin kuin kuun säteitä heijastaen, mutta kohta ne hehkuivat kuin kekäleet.
"Ei! Ei taas" Mene pois!", mies huusi, mutta kaukaa kuului vain kolkko nauru.
"Heikko ihminen. Heikko ihminen", se sanoi synkällä äänellään syvyyksistä. Seinällä hehkuvien kekäleiden alla hehkui myös sen suu, jota reunustivat hirvittävät kulmahampaat.
"Pakene roisto. Pelko on paras liittolaisesi, sillä kukaan ei sinuun enää luota", se sanoi ja murisi vertahyytävästi. Talja liikahteli ja ojenteli valtavia teräväkyntisiä käpäliään.

Eikä kukaan ollut enää Aphanuzîrin turvana. Ei ollut syliä, ei huolehtivaa kättä, ei ystäviä eikä mitään mitä rakastaa.

Luku XXVII

Umbarin ilmaa leikkasi vertahyytävä ja hirveä huuto, joka herätti monet sinä yönä. Ja ne, jotka eivät heränneet, näkivät sinä yönä kammottavia painajaisia.
Kaupunkiin kajasti loimotus, joka tuli palatsista. Korkeat liekit löivät öiselle taivaalle ja palon äänet kantautuivat kauas. Ja moni kaupungin asukas näki, kuinka Keski-Maan kaunein rakennus paloi tuhkaksi ja kiviläjäksi yhdessä yössä.

Kun tuhka jäähtyi, etsittiin raunioista turhaan kuvernööriä, tämän palvelijoita tai ainoatakaan aarretta, jota tämä oli aikojen saatossa kylästä kerännyt.

Kuninkaan poika oli poissa, eikä yksikään kaupungin asukas häntä kaivannut. Koska ruumista ei löytynyt, ei hautajaisia pidetty ja hiljalleen, vuosien vieriessä, hullu kuvernööri unohdettiin. Verotuslait muutettiin pian entistä paljon lievemmiksi ja kaartin sotilaat liittyivät jälleen Númenorin sotaväen vahvuuteen.
Oli kuin Umbarin historiassa olisi ollut kahden vuosikymmenen mittainen aukko, johon sen asukkaat eivät mielellään olisi enää katsoneet.

Kukaan ei siis tiennyt, missä oli kuvernööri, heidän veroina kerätyt tavarat ja kuninkaallinen pursi, joka oli seissyt Umbarin satama-altaassa vuosikausia. Myös Aphanuzîrin lähin mies Banazîr oli poissa. Asukkaat veikkasivat kuvernöörin palanneen länteen, mutta se ei pitänyt paikkaansa, sillä lännessäkään hänestä ei tiedetty mitään.

Monta vuotta myöhemmin Banazîr palasi Umbariin, mutta koskaan hän ei kertonut, missä oli ollut ja miksi.

Keski-Maan lyhytikäiset sukupolvet vaihtuivat tiuhaan ja muiston rippeetkin hullusta kuninkaanpojasta katosivat tai muuttuivat saduiksi, joilla peloteltiin pieniä lapsia.

Mutta kaukaa nimettömästä etelästä tuli kauan palon jälkeen huhuja hirveästä ja verisestä kuninkaasta, joka tuli pohjoisesta ja toi tullessaan hulluuden, kauhun ja pimeän pelon.

Luku XXVIII

Palavat tummat silmät olivat syvällä kuopissaan, kuin elävään pääkalloon kiinnitettyinä, sillä se taika, joka häntä piti otteessaan, ei laskenut irti elämästä.
Jokainen hetki oli tuskaa, sillä hän oli kantanut suurta sormusta yli kolme vuosisataa. Niin suuri tuska oli, että hän ei voinut paikoillaan. Niin sanoi myös ääni hänen päässään, joka häntä eteenpäin pakotti.

Hän oli riutunut varjoksi, mutta vahvaksi sellaiseksi. Hän sipaisi paakkuuntuneet, harvat hiuksensa taakse, laittoi jälleen siipikruunuisen kultaisen kypärän päähänsä ja jatkoi matkaa.

Hänen miekkansa oli nimeltään "musta liekki". Sen olivat takoneet Númenórin sepät Lahjamaan ensimmäisinä vuosikymmeninä. Se oli suvun perintökalleus ja kulkenut kuninkaan nuorimmalle pojalle aina Elrosilta saakka. Ja nyt sille oli käyttöä.

Jostain oli lähistölle hiipinyt kolme resuiseen eläimen nahkaan pukeutunutta mustapartaista, tummaihoista miestä. Aphanuzîr heräsi pieneen risahdukseen ja hetkessä hän oli pystyssä. Hän oli pitkä mies ja hänen miekkansa oli yli kyynärän verran pitempi kuin yhdelläkään vastustajista.

Ja hetkessä hän pisti lähimmän hyökkääjistä kuoliaaksi. Mutta jäljelle jääneet miehet taistelivat kiivaasti. Kiivaan lyöntisarjan päätteeksi hän sai lopulta toisen miehistä väsymään. Mies teki virheen. Hän jätti suojauksen avoimeksi ja seuraavassa hetkessä hänellä ei ollut enää päätä.

Jäljelle jäänyt mies heittäytyi maahan ja anoi armoa.
"Kuka olet?" Aphanuzîr kysyi hyytävästi.
"E-en tiedä. Olen kotoisin Núrnen järven rannalta. Minulla ei ole nimeä."
"Kuka on päällikkösi?"
"Meillä ei ole päällikköä. Me metsästämme ja elämme vapaina luonnossa."
"Kerro minulle missä olen? Niin päästän sinut vapaaksi."

Mies katsoi pitkää Aphanuzîria kummissaan.
"Olet Ephel Dûathin eteläosissa, suuren kuninkaan valtakunnassa."
"Suuren kuninkaan?"
"Niin. Hänen, jonka nimeä emme mainitse. Hän antaa meille elintilaa ja voimia."
Ja samassa Aphanuzîr painoi miekan terän miehen kaulalle.
"Sano hänen nimensä."
"S-Sauron." mies sanoi ja samalla Aphanuzîr painoi terän kaulan läpi. Mies kuoli heti.

Aphanuzîr jatkoi kävelyään, sillä nyt hän tiesi missä oli ja yritti löytää tien takaisin länteen, pois Mordorista. Suuntaa vain ei voinut päätellä enää mitään, sillä siinä maassa ei vieraile Anor eikä Ithil, eikä Vardallakaan ole valtaa valaista kulkijan polkuja tähtien valolla. Ainoa turva oli yhä pienenevä puro, jonka reunoja hän jatkoi edelleen ylävirtaan.

Ja jokainen askel tuntui edellistä raskaammalta.

Luku XXIX

Hän jatkoi vaellustaan ja jokin sattuma ohjasi hänen askeliaan, sillä hän ei tiennyt, minne oli menossa. Hän tiesi vain, että hänen on käveltävä.

Piikikkäät pensaat olivat repineet viitan. Kaunis purppurainen kuninkaallinen vaate oli lähes riekaleina, mutta hän ei raaskinut luopua siitä. Varusteet, joita ei ollut paljon, tuntuivat painavan joka päivä enemmän, ja hän oli kantanut niitä viimeisten kuukausien ajan varmasti satoja virstoja.

Jano vaivasi ja nälkä. Harmaan, varjottoman kallion lähellä hän näki metsäkanan, jonka sai saaliikseen. Jousen käyttötaito kun ei hävinnyt edes jatkuvan epäonnen myötä.
Hän suolisti saaliin ja laskeutui liki kuivuneen puron notkoon. Siellä kuivuvien pensaiden kätköissä hän paloitteli saaliinsa ja joi hieman öljyisen makuista vettä purosta. Tulta hän ei uskaltanut tehdä, sillä lähistöllä oli varmasti örkkejä tai villejä ihmisiä ja hän oli liian heikko taistelemaan suurempaa joukkoa vastaan.

Mutta juuri unen ja valveen rajalla hän havahtui varjoihin, joita kallion alla liikkui. Hän nousi varovasti istumaan ja näki kalvaita, pilvenrepaleiden kaltaisia hahmoja, jotka tulivat kohti. Muutamaa hetkeä myöhemmin yli tuhannen hengen joukko marssi hänen vierelleen ja heitä johti mies, joka näytti kovin tutulta.
"Herendil?", Aphanuzîr sanoi.
"Tässä näet murhaamasi ihmiset, sinä hylkiö ja pimeiden haltioiden ihailija. Noitataitosi eivät riitä meidän karkoittamiseen ja piinaamme sinua lopun ikääsi. Vain yksi saa meidät katoamaan mielestäsi. Se mahti on suuri ja kaukana idässä."

Herendilin haamu tuli Aphanuzîrin silmien eteen, katsoi tätä kylmillä kuolleilla silmillään ja tämän irtileikatun kaulan arpi pilkisti haljun vaatteenriekaleen alta.

"Mene pois, sinä vähäarvoinen mielistelijä. En pelkää enää ihmisten haamuja ja vaellan minne haluan. Olen Númenorin kuninkaan sukua ja ainoa, joka on kuningas vielä monen maailmanajankin jälkeen. Mene pois!"

Hän laittoi sormuksen sormeensa ja kohotti sen heidän väliinsä. Haamut tai haamujen kuvat katosivat kuin usva aamuauringon kalvaassa valossa.
Niin suuri oli väsymys, että uni hiipi salakavalasti, hiljaa ja päästi Aphanuzîrin valvemaailman kauhuista yön painajaisiin.

Hän heräsi aamun kalpeaan, vetiseen valoon ja epämääräiseen ääneen. Pensaiden kuivat lehdet rapisivat sillä joku liikkui hämärässä joen laitamilla. Rantaa pitkin liikkui lauma örkkejä?

Hän yritti laskea, montako vihollista oli näkyvissä, ja sai tulokseksi kaikkiaan viisi. Hän kaivoi jousen asemiin, asetti nuolen jänteelle ja löystytti miekan kiinnitystä. Vihollisia oli vähän, mutta jotakin ne selvästi etsivät. Hän ajatteli antaa niiden tulla hieman lähemmäs, ennen kuin ampuisi.

"Haistatko jotain?" kuului kysymys.
"Älä sorki minua haisevilla sormillasi Âshnak. Miten sinä kuvittelet minun haistavan mitään."
"Nyt turpa kiinni kaikki." sanoi matalaääninen örkki "Täällä on joku! Katsokaa noita jälkiä rannassa!"

Aphanuzîr näki terän välähdyksen hämärässä, eikä jäänyt aikailemaan. Pensaan suojista hän lennätti kaksi nuolta, jotka kumpikin löysivät paikkansa örkin kaulasta. Kolmas vasama ei ehtinyt kohteeseensa, sillä loput örkit pakenivat nopeasti joenrantaa takaisin tulosuuntaan.

Aphanuzîrilla ei ollut juurikaan aikaa reagoida, eikä voimia ryhtyä takaa-ajoon. Ainoa vaihtoehto oli täyttää nopeasti pullot vedellä, etsiytyä suojaan ja toivoa parasta. Hän kiipesi nopeasti ylemmäs kalliolle ja löysi sieltä sopivan luolan, jonne saattoi jäädä tarkkailemaan tilannetta.

Hän odotti kauan, mutta mitään ei tapahtunut. Örkit eivät palanneet.

Luku XXX

Hän oli matkannut kauan. Niin kauan, ettei hänellä ollut enää aavistustakaan missä hän oli tai edes sitä, mikä hetki vuodesta oli menossa. Hän ei tiennyt sitä, koska sillä seudulla, jossa hän käveli, ei ollut vuodenaikoja. Oli vain harmaata kiveä, kitukasvuisia pensaita ja lähteitäkin harvassa.
Hän oli pettänyt kaikki. Hän oli pettänyt isänsä, veljensä, kansansa ja lopulta armeijansakin. Parhaillaan hän petti itseään, sillä hän elätteli toivoa, vaikka tiesi, ettei tässä paikassa ja tällä kohtalolla toivoa ollut.

Neljä päivää käveltyään Aphanuzîr näki, että puro oli muuttunut vain liejuiseksi notkelmaksi. Siitä ei enää saisi vettä. Se huolestutti häntä suunnattomasti. Lisäksi liha, jonka hän kauriista mukaansa otti, alkoi haista pilaantuneelle.

Hämäryydestä päätellen aurinko alkoi ruskean pilviverhon takana painua mailleen, mutta ympäristössä ei ollut yhtään suojapaikaksi sopivaa kalliota tai kuivunutta pensaikkoa. Ainoa mahdollisuus oli siis jatkaa eteenpäin ja toivoa, että jonkinmoinen yöpymispaikka löytyisi. Turhaan.

Ja jokainen askel oli edellistä raskaampi ja jano ja väsymys vaivasivat ankarina.

Aphanuzîr oli kuoleman väsynyt. Hän oli lukemattomilla kolhuilla, naarmuilla ja jo parantuneillakin arvilla, mutta kipua hän ei enää tuntenut. Hän oli turtunut epätoivoon, joka selvästikin oli hänen kohtalonsa. Tässä maassa ja paikassa epätoivo tuntui vielä monin verroin suuremmalta. Ei ollut paikkaa, minne paeta, ei paikkaa missä saada lepoa tai ruokaa.

Ja niin hän taivalsi eteenpäin, askel kerrallaan, kunnes hän näki hyvin kaukana valon. Tulenpunertavaa taivasta vasten näkyi suunnattoman korkean tornin siluetti. Ja silloin hän tiesi missä oli!

Edessä oli Musta Torni, Sauronin linnoitus, jonka hän oli ammoisina aikoina nostanut maasta. Vapisevin käsin hän kaivoi taskustaan haltiasormuksen, laittoi sen sormeensa ja silloin hänestä tuntui, että sisukset kääntyivät ympäri.
Tuntui, kuin yhtä aikaa jääkylmä ja tulikuuma miekka olisi isketty hänen sydämeensä. Hän käpertyi maahan haavoitettuna. Samaan aikaan iski kammottava epätoivo, jota ei pakoon päässyt. Ja hän huusi, mutta huuto ei ollut hänen omansa. Se nousi ja laski kuin pohjattoman epätoivon kuilu, kuin kuumin kekäle, jota maailmaan oli alun jälkeen tehty, kuin hyytävin manattu kuoleman terä, jota yksikään noita oli koskaan takonut.

Hitaasti hän nosti katseensa maasta rintaa pidellen ja hän näki mustantornin edessään liekehtivänä, ylväänä, täynnä itsevarmuutta ja kunniaa. Hän tiesi, että yksi kutsui häntä, sillä hän kuuli kuin maan alta kammottavat sanat: "Ash nazg gimbatul!" ja tiesi samalla tulleensa petetyksi.

Hän näki oikean kätensä, joka rintaa piteli. Se oli harmaa kuin aikaa kuollut ja etusormessa kiilteli uskomattoman kaunis sormus. Mutta sormus ei ollut enää hopeaa, se oli silkkaa kultaa, jossa valtikka ja käärmeet hehkuivat sisäistä valoa ja punainen kivi loisti kuin aurinko.

Askeleet sujuivat nyt helposti ja joutuisasti. Hän käveli kutsuttuna kohti Mustaa Tornia. Hetki hetkeltä se suureni hänen edessään ja hän näki, että sen lähistöllä majaili laumoittain örkkejä. Vain örkkejä, sillä ihmisiä täällä ei voinut asua. Nyt hänen silmissään Mordorin maa ei ollut enää varjoton ja musta, vaan liekit ja ruskea taivas tuntuivat riittäviltä ja mukavalta. Poissa oli hehkuva ja kirkuva vesi, auringon polttava voima ja kuumuus. Poissa oli kylmien ja kalvavien tähtien ja kuun valo ja elävien olentojen kuvottavan kuumat henget.

Luku XXXI

Kun ensimmäinen örkkivartiosto näki hänet, he kauhistuivat, sillä muukalainen oli heistä äärimmäisen vaarallinen ja voimakas. Aphanuzîr ei välittänyt örkeistä, eikä hän vaivautunut enää vetämään edes miekkaansa esille.
Hän ihmetteli örkkien käytöstä, mutta sama toistui. Aina kun heitä tuli vastaan, he poistuivat kauemmas ja tuijottivat eteenpäin laahautuvaa kuningasta kulmien alta kummissaan. Aphanuzîr ihmetteli myös örkkien hahmoa. Ne eivät olleet pelkästään suunnattoman rumia kuten ennen, vaan pikemminkin vain hehkuvia varjoja.

Aphanuzîr tuli Mustan Tornin alimmille portaille. Hän kaivoi pakkauksestaan kuluneen ja kolhiintuneen merikuninkaiden kruunukypärän ja painoi sen päähänsä. Hän avasi laskostetun repaleisen purppuraviittansa, asetti sen huolellisesti hartioilleen ja sitoi sen edestä kultaisella soljella, jossa oli symbolina Númenórin Tähti.

Pystypäin hän asteli voimaa ja arvokkuutta uhkuvan tornin ensimmäiselle tasanteelle, josta näkee yli koko Mordorin maan. Hänelle avattiin Tornin mustien porttien salvat ja hän näki sen takana liekein valaistun käytävän. Käytävä jatkui ja aloitti kierreportaina nousunsa kohti tornin huippua.
Hän nousi liekkien ja soihtujen valaisemaa käytävää yhä ylemmäs, kunnes kuudensadankuudenkymmenkuuden askelman jälkeen hän tuli suureen mustaan saliin, saliin, jota reunusti liekkien meri.

Salin reunoilla oli myös vartijoita örkeiksi merkillisen siisteissä ja yhtenäisissä univormuissa. Mutta orkkejä he silti olivat. Aphanuzîr käveli sisään saliin, jonka perällä olevan valtaistuimen päällä oli suuri kultainen piikkikruunu. Kruunu, piikikäs ja kammottava oli myös sillä, joka istuimella istui. Ja sen vieressä hän näki kolme hahmoa, joilla kullakin oli suuri mustahuppuinen kaapu. Mutta Aphanuzîr näki myös, että ne olivat vain silmän lumetta ja niiden alla oli hirvittäviä hahmoja.

Valtaistuimella istunut kuningas kohottautui ja nosti kätensä Aphanuzîrille, ja hän näki, että vasemman käden etusormessa oli sormus, josta huokui kaikkein suurin voima. Se voima, joka häntä kutsui.
"Olet tervetullut suuri kuningas. Tervetuloa ihmisten kuninkaiden ja heidän kuninkaansa joukkoon, Aphanuzîr Númenórilainen", sanoi tumman hahmon synkkä mutta miellyttävä ääni.
Hän oli Sauron Suuri, suurin Ainú Keski-Maassa ja korkein Maia koko Ardassa. Hän oli vallan, tahdon ja voiman tyyssija, ja hänen hahmonsa oli kuin suuren, kalpean ja hirveän haltiaruhtinaan. Hänen silmänsä olivat hehkuvan punaiset ja kasvoilla olevat arvet sykkivät punaisina.

Siinä samassa Aphanuzîr tajusi Sauronin suuren arvon ja arvokkuuden. Hän ymmärsi, ketä hän tulisi palvelemaan tästä hetkestä maailman loppuun saakka, ja niin suuri Númenórilainen lankesi polvilleen hänen eteensä. Hän ojensi miekkansa Sauronille, joka otti sen mieluusti.

"Olet suuren sormuksen haltija. Sormuksen, joka on yksi yhdeksästä. Kädessäni on yksi, joka niitä hallitsee. Sen alla sinä matkaasi teet tästä hetkestä ikuisuuteen. Hylkää siis kuoleman pelko", sanoi Sauron ja jatkoi.
"Sormuksesi on suurin, mitä ihmisille on annettu. Ole siis suurin palvelijoistani ja päälliköistäni, kanna miekkaasi, kruunuasi ja sormusta tästä päivästä aikojen loppuun minun komennossani ja herramme Melkorin kunniaksi."

Sauron antoi miekan takaisin ja Aphanuzîr laittoi sen huotraansa, ja samassa hän tunsi mitä Sauron tunsi ja hän tiesi, mitä hän ajatteli. Sauron näki hänen silmillään ja hän tiesi sen.

"Herrani, tahtonne on tahtoni. Otan vastaan kuolemattoman elämän, kuninkaani, lahjojen antajista suurin", Aphanuzîr sanoi ja hän oli tyytyväisempi kuin koskaan elämänsä aikana.

Palvelijat toivat hänelle teräksisen sotisovan, joka puettiin hänen päälleen.
"Lumottu panssari on ruumiisi, eikä se tuhoudu koskaan. Pue vielä päällesi yön viitta, jonka alla voit Keski-Maassa taivaltaa."
Palvelijat toivat hänelle mustan kaavun, jossa oli pitkä huppu. Hän puki sen ylleen ja asteli herransa viereen.

Viimein hän ymmärsi, että kolme muuta tummaan kaapuun pukeutunutta hahmoa olivat korkeita kuninkaita. Ja mikä merkillisintä yksi heistä näytti kovasti tutulta.

"Terve tavattuamme, kuninkaani." sanoi Umbarin Tietäjä ja Aphanuzîr hymyili.

Varmaan aivan älyttömän ihanaa tekstiä, muttakun laiska luonteeltani olen niin ei kyllä jaksa rueta lukemaan, kaikkia. Tai ehkä joku päivä... :))

Tosin luin vain alkua, mutta teksti on oikein hyvää ja onnistunutta. Tässä on sitä kunnioitusta josta olen täällä puhunut..

Olen tässä kevään ja kesän mittaan jo muutamaan otteeseen maininnut Númenoria käsittelevästä esseestäni.

Koskapa totesin Word- tai taittotiedoston olevan väärä formaatti tämän tapaisen tiedon esittämiseen, muutin homman web-sivuiksi.

Projekti on todella mittava. Siksi päätin julkaista sen jo tällaisena raakileena. Ainakin näette, mihin pyrin.

Sivusto löytyy osoitteesta http://www.geocities.com/jawetus2000/

Paitsi, että sivusto on keskeneräinen (ja tuskin koskaan lopullisesti valmistuukaan), se sisältää jonkin verran kirjoitusvirheitä. Korjaan niitä sitä mukaa kuin löydän.

Sivuston rakenteesta ja toteutustavasta toivon kuitenkin kommentteja.