Vaikka viime aikoina olen mennyt tunne edellä, ja tuntunut vaikealta keskittyä muuhun. Olemme molemmat kuitenkin järki-ihmisiä, kai. Olen aika varma, että jos nähtäisiin vahingossa jossain näinkin monen vuoden jälkeen ja katseemme kohtaisi, saattaisimme hymyillä ja ehkä moikata, mutta ainakaan itse en varmasti siinä hetkessä uskalla aloittaa keskustelua.
Mietitään järjellä
Anonyymi-ap
15240
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kelleköhän tää taas oli?
Eihän sitä ny hetkessä suomalainen saa keskustelua aikaiseksi puolituttujenkaan kaa. Ensin jurotettaan ja kyräillään, analysoidaan vastapuoli mulkaisten vaivihkaa kulmien alta. Kun lopen huomataan, että ei oo vaaraa toisesta, niin siitä se lähtee. Yskästään, oiotaan ryhtiä ja kun ohimennen jompikumpi heittää "on ilmoja pidelly"...
Ehkäpä pelkääkin tuossa hetkessä hänen kanssaan omia tunteitani, koska ne on tilanteeseen sopimattomat. Tällöin reaktioni on paeta… vaikka oikeasti en haluaisi.
Turhaan pakenet tai pelkäät. Tuskin kummempaa draamaa tapahtuu. Tää on vaan elämää. Ajan saatossa murheetkin tuppaa unohtuun.
Tämä ei ole mikään ihan normaali juttu!
Ihanko paranormaali ilmiö sitten?
Melkein…
Ehkä me hymyillään. Kai me molemmat tiedetään missä mennääm
Miksi et uskaltaisi keskustella?
Eikö ajan saatossa jutteleminen kuitenkin helpotu?
Minä uskallan. Teen monia asioita muutenkin vaikka ne pelottaisi/jännittäisi. Haluan aina voittaa pelkoni.
Minulla auttoi se, kun tiedosti sen, että rohkeus tuntuu ihan samalta kuin pelko.
sivu
Mitä jos toinen osapuoli ottaisi askeleen sinua kohti ja aloittaisi keskustelun. Pyrkisitkö sittenkin lopettamaan sen lyhyeen?
En ainakaan haluaisi lopettaa, mutta en ole varma, miten reagoin… se on minun ongelma
Se olisikin noloo jos tuntemattoman kanssa sopisi jotakin palstan perusteella.