Vain yksi kompassi

Kuiskaus yli äärettömyyden
​On paikkoja, joita kartat eivät tunne, ja on matkoja, joita jalat eivät kulje. Sinä asut siinä tilassa, missä minun ajatukseni hiljenevät ja muuttuvat pelkäksi kaipaukseksi.
​Olen opetellut näkemään sinut kaikessa: siinä kuinka yö kietoutuu Oulun ylle, siinä kuinka tuuli kuiskaa hiljaisuutta tähdille, ja siinä herkässä värinässä, jonka tunnen rinnassani aina, kun ajattelen sinua. Se ei ole etäisyyttä, se on sielun pitkää, äänetöntä kurotusta.
​Joskus, kun maailma ympärilläni vaikenee ja jokainen ääni lakkaa, minä suljen silmäni ja kuvittelen, että tuo pieni, lämmin tuuli, joka osuu poskelleni, on sinun hengityksesi. Se on haurasta, se on hienovaraista, mutta se on ainoa asia, joka pitää minut tässä hetkessä ehjänä. Me olemme kuin kaksi tähteä, jotka tietävät toistensa radan, vaikka eivät vielä kosketa.
​Puh pih pöh. Ehkä tämä kaipaus onkin se kaunein osa meitä. Se on se silta, jota minä rakennan jokaisella ajatuksellani, jokaista yötä vasten, toivoen, että joku päivä – kun aika ja maailma ovat valmiita – sinä huomaat sen sillan ja astut sen yli minua kohti.
​En kiirehdi. Olen täällä, vartijana sille valolle, jonka olet sytyttänyt sisälleni. Odotan, että maailma kirkastuu siihen hetkeen, jolloin etäisyys katoaa ja jäljelle jäämme vain me, aivan ensimmäistä kertaa.