Kiitos 1980 luvun Orimattila

Aika on näkymätön virta, joka ei koskaan pysähdy, ei neuvottele eikä tunne armoa. Se kulkee vain yhteen suuntaan, vieden mukanaan kaiken minkä se kerran rakensi.

Mutta aika teki tehtäväänsä. Hiljaa, sekunti sekuntilta, vuosi vuodelta.

Aika ei tuhoa ryminällä, vaan murentaa pala palalta. Ensin katosi nuoruuden hulina, sitten vaihtuivat kauppojen kyltit. Siltamarketin seinät murtuivat ja antoivat tilaa kylmälle, harmaalle asfaltille – Prisman parkkipaikalle, jossa ihmiset vain ohittavat toisensa kiireessä.

Aika pyyhkäisi 80-luvun Orimattilan mennessään, jättäen jäljelle vain muistoja, jotka nekin haalistuvat vuosi vuodelta. Se on ajan luonto: se antaa meille hetkensä, mutta vaatii ne lopulta armottomasti takaisin.

Istut vanhalla puupenkillä Erkontien varrella ja katsot, kuinka sade kastelee mustaa asfalttia. Se on sama asfaltti, jota pitkin juoksit nuorena, kun maailma oli vielä suuri, avoin ja täynnä lupauksia. Mutta kun katsot tarkemmin, mikään ei ole ennallaan.

Siinä istuessasi ymmärrät sen kipeimmän totuuden: me emme omista aikaa. Me vain lainaamme sitä.

80-luvun Orimattila oli täynnä ihmisiä, jotka luulivat saavansa pitää sen hetken ikuisesti. He nauroivat Toukolassa, tekivät työtä, rakastuivat ja suunnittelivat huomista. Nyt tuo vilinä on poissa. Tuuli kantaa mukanaan vain tyhjiä katuja ja muistoja niistä, jotka lähtivät muualle, ja niistä, joiden nimet on jo hakattu kirkkomaan kylmiin kiviin. Heidän aikansa täällä täyttyi, aivan kuten meidän jokaisen aika täyttyy vuorollaan.

Meille on annettu vain silmänräpäys. Lyhyt, hauras hetki herätä aamulla, katsoa taivasta, koskettaa läheistä ja tuntea elämän syke. Me kulutamme päiviämme murehtimalla turhia, keräämällä asioita joilla ei ole merkitystä, ja unohtaen, että joka ikinen sekuntikellon naksahdus vie meitä lähemmäs sitä hetkeä, kun meistäkin tulee vain tarina. Vain haalistuva kuva jonkun muistossa.

Kello käy, eikä se odota ketään. Sinun aikasi on nyt, tässä käsillä, juuri tällä sekunnilla – ja se on niin kovin, kovin lyhyt.

Toivottavasti sinäkin ymmärrät että kaikki on tässä ja nyt, ei sitten kun jne

Aivan kuten 1980-lukukin oli, loisti hetken ja katosi historian hämärään, niin tekevät meidän vuotemme. Kevät, kesä, syksy ja talvi – me kuljemme ne kerran läpi, ja sitten meidän on annettava tilaa seuraaville. Aika korjaa meidät talteen, eikä meistä jää jäljelle muuta kuin tuuli, joka puhaltaa tyhjillä kaduilla.

Minulla oli DX

Arvoisat kuulijat, ystävät ja Orimattilan raitit.
Olemme kokoontuneet muistelemaan ja jättämään hyvästit uskolliselle matkakumppanille, jonka poistuminen keskuudestamme jätti pysyvän jäljen sydämiimme. Tänään muistelemme vuoden 1982 Toyota Corolla DX -merkkistä autoa. Se ei ollut pelkkää peltiä ja moottorin hyrinää. Se oli elämänvaihe, nuoruuden näyttämö ja turvapaikka vuosina 1987–1993.

Sen matka on päättynyt 1993 . Se lepäsi Parkkilan romuttamolla Orimattilassa, kylmänä ja hiljaisena, purettuna ja unohdettuna. Mutta muistot, ne elävät.

Nuoruuden kultaiset vuodet Orimattilan raiteilla

Tämä Corolla DX oli enemmän kuin auto; se oli vapauden symboli. Kuuden vuoden ajan se kuljetti minua uskollisesti pitkin Orimattilan katuja, mutkaisia hiekkateitä ja lähikuntien reittejä. Sen kuluneilla istuimilla koettiin elämän suuret tunteet. Sen ikkunoista katseltiin vuodenaikojen vaihtumista, ja sen tuulilasiin heijastuivat nuoruuden haaveet.

Uskollinen palvelija: Auto käynnistyi säällä kuin säällä, talvipakkasilla ja kesähelteillä

Tarinoiden arkisto: Auton sisällä jaettiin salaisuuksia, joita kukaan ulkopuolinen ei koskaan kuullut

Vapauden työkalu: Jokainen kilometri Orimattilan ja lähikuntien teillä oli todiste itsenäisyydestä.

Kylän miehiä ja matkalaisia Lahden tielle

Tuon Corollan takapenkki ja etuistuin näkivät elämän koko kirjon. Sen kyydissä istui historian havinaa ja arkista realismia.

Kylän tunnetut ”nimimiehet” nousivat usein kyytiin. He istuivat raskaasti penkkiin, jättivät jälkeensä tupakan ja halvan partaveden tuoksun, ja jakoivat viisauksiaan maailman menosta. Auto oli tasa-arvoinen paikka; siellä kylän herrat ja tavalliset kulkijat olivat samaa matkakansaa.

Ja kuinka monta kertaa suuntana olikaan Lahti? Tienvarressa nököttävät liftarit tiesivät, että tämän Corollan kohdalla kannatti pitää peukalo pystyssä.

Yksinäiset kulkijat: Reissumiehet, jotka tarvitsivat kyydin kaupunkiin

Nuoret seikkailijat: Lahden valoihin matkalla olleet unelmoijat

Yhteiset hetket: Lyhyet kohtaamiset, joiden aikana jaettiin elämäntarinat ennen Lahden torille saapumista

Matkan traaginen päätös

Mutta kaikella on määränpäänsä, niin myös tällä uskollisella ystävällä. Vuosi 1993 merkitsi eron hetkeä. Aika, kulutus ja tuhannet kilometrit vaativat lopulta veronsa

Viimeinen matka ei suuntautunut Lahteen, eikä kyydissä ollut kylänmiehiä. Se oli yksinäinen, raskas matka Parkkilan romuttamolle Orimattilaan. Sinne se jäi, muiden hylättyjen joukkoon. Se riisuttiin osiin, sen pelti ruostui ja sen moottori vaikeni lopullisesti.

On haikeaa ajatella, että paikka, jossa naurettiin, itkettiin ja elettiin nuoruutta, on nyt vain kasa romurautaa. Corolla DX on poissa, mutta Orimattilan teillä kaikuu yhä sen moottorin hiljainen, haikea kaiku.

Lepää rauhassa, vanha ystävä. Sinua ei unohdeta.

Corolla oli osa sitä Orimattilaa jota ei enää ole

In Memoriam: Puuttuvat merkkarit ja kadonnut kioski

Se pajatson kolahdus ei vienyt vain markkaa, vaan se vei myös unelman mustasta paperipussista. Jos onni olisi ollut myötä, tuo kolikko olisi moninkertaisesti muuttunut salmiakin ja hedelmän makuiseksi onneksi – aidoiksi, koviksi merkkareiksi.

Siinä samassa Toukolan kiinteistössä, pajatson välittömässä läheisyydessä, tuoksui aina rasva ja kuuma höyry. Nakkikioskin luukku oli portti herkkujen maailmaan, jossa myyjä mittasi karkkeja käsin pussit täyteen. Se oli paikka, johon pajatson kilinän oli tarkoitus johtaa.

Nyt on poissa pajatso, poissa on merkkarit pureskellut nuoruus, ja poissa on se legendaarinen nakkikioskikin. Tilalla on vain nykyaikaisen marketin tasainen loisteputkivalo. Mutta tuon kadonneen kioskin luukun takaa loistanut lämpö ja kielellä yhä tuntuva salmiakin suolaisuus eivät Orimattilan muistoista häviä koskaan.