Totuttiin neliö-ruutukaavaan, mutta tulossa on organiikkaa

Katsoo turistien vlogeja, että maailman kaupungit ovat vain subjektiivisia tiloja. Epämääräisiä seiniä, kulmia, esineitä, käytäviä, ikkunoita johonkin. Paikka voi olla kuuluisa, mutta näyttää kuin miltä tahansa muulta jostakin kaukaa paikalta.
Niitä yhdistää se, ettei ne ole ajateltu valmiiksi. Kysyykin, miksi ei haluta ajatella, suunnitella tiloja edustaviksi, veedilaisiksi harmoniallisiksi tai empire tyylisiksi? Miksi tykätään subjektiivisesta tilasta. Onko se, että kaupunki rakentaa aina vanhan päälle ja lopussa on vain sillisalaattia? Mutta juuri sillisalaattiin pyrkii esimerkiksi Kalasataman toiset korttelit, ne rikkovat toistoa tahallaan, vaikka talot ovat edelleen neliöitä. Sillisalaatin arkkitehtuuri voi johtua myös budjetista.

Kulttuurissa voi olla ihanteena simplifikaatio, jossa yhdellä esineellä on rikas monilainen funktio yhden sijasta.

Kyetäänkö arkkitehtuurissa antamaan urbaani kohteelle mahdollisimman monia funktioita?

Arkkitehtuuri on kuin kallista isoa veistosta, jonka luominen on monen vaikean sosiologian takana.

Tänään yliopistorakennus on laatikko, auki päiväaikaan nuorille opiskelijoille, eikä kenellekään muulle.
Yliopistorakennus ei siirry muualle, se on samassa paikassa satoja vuosia keskellä kaupunkia tai ei, kalliilla vuokramaalla tai ei, väärässä paikassa tai ei. Talo seisoo ja jää. Puolet päivästä se on täysin käyttämättä. Se vain seisoo tyhjänä silloin ja palvelee nuoria vain päiväsaikaan. Kysytään, että onko kampuksen funktio riittävä, jos sillä ei ole käyttöä ja voiko luoda talon, jonka funktio on rikas, siinä ei ole turhia vapaita arvoja?
Voiko tuleva arkkitehtuuri yhdistää kaupunkitilojen erilaisia tasoja keskenään ja korvata erillisiä pyrkimyksiä uusille rakenteille? Säästäisi aika, rahaa, ihmisiä...