Ei kai taas?!

Ikuinen panikoija kirjoitti:

Heissan vaan kaikki panikoijat.Minä sain ensimmäisen kohtauksen neljätoista vuotiaana,koulussa tunnilla.Tuli epätodellinen olo,huimasi, kädet tärisivät ja sydän hakkasi tuhatta ja sataa.Pyysin opettajalta,että voinko poistua, on paha olo ja niin menin käytävälle. En onneksi silloin ruvennut miettimään ,mitä tämä on,vaan jatkoin elämää.Sitten menin karjatalouskouluun ja niitä samanlaisia kohtauksia alkoi tulla ja useasti. En puhunnut niistä kenellekkään,koitin sitkutella eteenpäin.Sitä varmaan kesti puolivuotta ja ajattelin et jos kuolen,ni sit kuolen.Koulun jälkeen muutin kotonta pois,ryhdyin maatalouslomittajaksi ja taas tuli oireet,mutta silloin kyllä hakeuduin lääkäriin,mutta ei sitä silloin osattu diagnosoida paniikkihäiriöksi.Laihduin kamalasti ja silloinen miesystäväni,tuleva mieheni ja nykyisin ex-mieheni oli todella huolissaan.En nukkunut öisin,kun vaan kuuntelin mitä kehossani tapahtuu,se oli kauhea noidankehä.No ajan myötä oireet helpottivat ja pystyin palamaan takaisin työelämään.Muutin miesystäväni luokse asumaan,uusio perheeseen,ilkeäksi äitipuoleksi.Miesystvälläni oli ed. avioliitosta kaksi lasta,Minna ja Marko.Minna 6-vuotta ja Marko 4-vuotta,olivat erossa jääneet hänelle.Mentiin naimisiin,satiin yhteinen tytär,Anne.Täyttää syyskuussa 15-vuotta.Annen olessa vuoden ikäinen ,oireet tulivat taas,pelkäsin,että jos taju menee,kuka hoitaa lapsen ja ei muuta, kun taas lääkäriin.Mikä helpotus sain oireille vastauksen, paniikkihäiriö.Sain lääkityksen,cipramil 20mg ja kävin terapiassa.Ja taas päästiin elämään kiinni.Tulihan niitä kohtauksia,mutta sitä osasi jotenkin rauhoittaa itsensä ja hokea et tää menee ohi.No nyt päästään tähän hetkeen,ette kai jo uupuneet lukemiseen?!Muutin miehestäni erilleen puolitoistavuotta sitte,lukuisten ongelmien takia,tytär yhteishuoltajuudella.Jotenkin sitkuttelin kesäkuuhun saakka,rahat oli tiukoilla,kun kaiken aloitti taas alusta.Vuokranmaksu jne...Tuli työuupumus, kun kaikin tavoin yritin tienata rahaa.Jäin sairas lomalle ja kuinkas ollakkaan juhannusviikolla ajoin kolarin,oma moka.Ei onneksi henkilövahinkoja.Juhannusaatto aamuna heräsin ylös ja apuva sydän hakkaa,huimaa.tärisyttää,olenko olemassa ei olen joissain muualla kuin omassa kehossani, olin kaikenlisäksi vielä yksin.tyttö oli isällä ja oli tulossa minulle ja lähdetään sitten mökille viettää juhannusta.Jotenkaan en muistanut silloin,et hei minullahan on paniikkihäirö,tää on sitä ja menee kohta ohi,no juhannus meni panikoijessa,tytölle vaan sanoin, et onkohan ukkosta ilmassa,kun on vähän huono olo.No niin taas sitä ollaan tässä samassa noidankehässa,itsensätarkkailussa.Pelkään autolla ajoa,kolarin takia.Yritin käydä töissä,ei tullut mitään.Ja ei muuta kuin lääkäriin,Jäin saiarslomalle.Kävin eilen terapiassa ja sain tietää tästä palstasta.Huomenna menen sydänfilmiin ja muihenkin kokeisiin,helpottavaa.Eilinen päivä oli jo helpottava,kun tiesin et pääsen purkamaan tuntojani.Pystyin peräti käymään koirani kanssa vitosen lenkillä.Tyttärelleni olen nyt puhunut mikä minulla ja totesikin siihen,että hänen yhdellä kaverilla on sama juttu.Mies suhteet on menneet eron jälkeen mönkään ,en kelvannut miehelleni, enkä ole kelvannut muillekkaan.Yhdelle sanoin ,et minulla on paniikkihäiriö,taisi hylätä minut sen takia.Jotenkin olen masentunut siihen, että olenko ikunen panikoija!? No jos tästä vielä noustas,kun löytäisi vielä sen sydänystävän,jonka kainaloon voisi mennä,kun kohtaus tulee.
Taisi tulla aika pitkä sepustus!???!
Minulle voi sitten kirjuutella.
Ei anneta periksi paniikille!

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä