Miksi ihmeessä..

Kaikilla ajattelu ei ole noin mustavalkoista. Eikä kaikilla kaikki ole aina noin selkeää kun sinulla näyttää olevan.

Jokin voi alkaa hyvin ja kauniisti. Mutta voi käydä, että jostain syystä se jokin ei enää jossain vaiheessa toimi. Miksi rakasta ja tärkeää ihmistä ei voi säilyttää elämässään, vaikka sellainen rakkaus, mitä parisuhteessa tarvitaan ei riittänytkään? Miksi ei voisi rakastaa kuten ystävää ja välittää silti? Olen eronnut, mutta se ei tarkoita sitä, että en enää ikinä haluaisi kohdata sitä ihmistä, riippumatta siitä kenen tahdosta juttu on päättynyt. Itse olen seurustellut niin upeiden ihmisten kanssa, että en halua heitä elämästäni kadottaa. Paljon on ollut annettavaa puolin ja toisin eron jälkeenkin.

Itse olen edelleen läheisissä väleissä monenkin entiseni kanssa. Ongelmatonta? Ei todellakaan. Aikaakin se voi viedä. Mutta keskustemalla selviää pitkälle. Katkera ja vihainen voi olla loputtomiin, maailmasta eivät epäkohdat lopu, mutta se ei tee hyvää edes itselle.

Omassa suhteessani olen kieltäytynyt tapaamasta exiä, vaikka ovatkin ystävyyssuhteessa nykyiseen ystävättäreeni. Hän saa puolestani tavata heitä kuten haluaa enkä sabotoi näitä suhteita, mutta oma rajani kulkee tästä.

Mielestäni on kiusallista tavata ihmisiä, jotka tietävät kullastani samoja yksityisiä asioita kuin minä. Heidän kanssaan pitäisi sitten keskustella neutraalisti ikään kuin jollekin tavanomaiselle ystävälle, mitä exät eivät mielestäni ole. Ovat enemmän.

Miksi ihmeessä jotkut heterot säilyttävät entiset kumppaninsa ystäväpiirissä eronkin jälkeen? Kertooko se kenties jonkinlaisesta vaikeudesta tehdä perustavaa laatua olevia päätöksiä? Jne.

Ei kaikissa asioissa tarvitse tehdä perustavanlaatuisia päätöksiä. Jos suhde ei sitten toimikaan syystä tai toisesta, niin minkä ihmeen takia kaveruus on poissuljettu vaihtoehto? En tajua. Se, että eroaa jostakusta, tarkoittaa ettei halua parisuhdetta ko. henkilön kanssa enää. Sen ei tarvitse välttämättä tarkoittaa, että haluaa pyyhkiä henkilön kokonaan elämästään pois. Kaikkiin eroihin ei liity hullua dramatiikaa ja vihan tunteita. Jos noita on, niin silloin kannattaa tietenkin pohtia sitä ystävyydenkin jatkoa. Mutta ei sitä ystävyyttä välttämättä tarvitse sen kummemmin rakkauden raunioille väkisin rakennella, erota voi sopuisastikin siten että jonkinlainen ystävyys säilyy.

Samaa mieltä olen kyllä tuossa liian helpolla yhteen ja erilleen -asiassa. Joskus tuntuu, että lepakkopiireissä ehkä tarjonnan pienuudesta johtuen aloitetaan suhteita ihmisten kanssa vain siksi että olisi joku. Tai paremminkin täysin inhimillisestä läheisyydenkaipuusta johtuen, tarjonnan pienuudesta huolimatta.

Tsemppiä niitä paarmoja vastaan.:)

..miksi pitäisi..

Oon tosi onnellinen kun mun kumppanin exät ei valloita meidän kotia - se ois ahdistavaaaaa..

Ja mun existä - ehkä max 5prosenttia on mun kavereita.. Siis vain sen takia, että meillä on elämässä nykyisin samoja intressejä.. Kaikki muut ovat onnellisesti unohtaneet mut..(oon onnellisesti heidät unohtanut, heh, ja toivottanut heille parempaa elämää..)

.. käyn itse juuri läpi kyseistä prosessia - ollako vielä ystävä vai ei..

Joinain aamuina lähetän hänet helvettiin ja päätän etten halua missään nimessä olla enää missään tekemisissä hänen kanssansa. Mitäs laittoi mut ulos elämästänsä? Miksi hänen pitäisi saada pitää mut haluammallansa tavalla ja mä en saisi häntä haluammallani? Miksi mun pitäisi olla sitten joskus tulevaisuudessa katsomassa kun hän ottaa jonkun toisen tilanneni siihen ihan lähelle itseänsä? Miksi ihmeessä mitään?

Sitten toisina aamuina olen iloinen siitä, että hän on olemassa mulle yhä. Voin kääntyä hänen puoleensa kun musta siltä tuntuu ja hän kääntyy puoleeni kun hänestä siltä tuntuu. Voimme tehdä asioita jotka koemme mielekkäiksi yhdessä tehdä ja keskustella asioista jotka koskettavat jompaa kumpaa tai molempia meistä.

Tiedän, että päästäkseni eroon ystävyyteemme liittyvistä negatiivisista tunteista tarvitsen paljon aikaa. Aikaa muokata tunteeni uusiksi, aikaa sijoitella itseni hänen elämäänsä uudelle paikalle, aikaa sijoittaa hänet elämääni uudelle paikalle, aikaa unohtaa kaikki kipeä ja ennen kaikkea aikaa antaa anteeksi - niin hänelle kuin itsellenikin.

Olen valmis tähän pitkään ja vaativaan prosessiin siitä yksinkertaisesta syystä, että hän on upea ihminen enkä halua sellaista ihmistä kerran hänet kohdattuani kadottaa elämästäni. Ja siksi uskon ystävyytemme mahdollisuuteen.

Kuten sanottu, se vain vaatii paljon aikaa sekä sisäistä työskentelyä. En näe mitään syytä miksi en voisi hänen ystävänsä vielä olla. Enhän olisi alunperinkään häneen rakastunut, jos näkisin hänet yhdentekevänä ihmisenä elämässäni. Se, ettei hän kokenut voivansa rakastaa mua kumppaninsa on monien sattumien summa, muttei mielestäni este ystävyydelle.

Olen niitä ihmisiä jotka eivät ota kumppaniksensa ketä tahansa, vain jotta lähelläni olisi joku. Kun päästän jonkun lähelleni, on kyseessä ihminen jota arvostan ja rakastan. Kemioiden niin vaatiessa, vaikka sitten ystävänäni.

..syynä on simppeli kaveruus. Toisekseen tuntuu ikävältä poistaa kokonaan lasteni elämästä ihminen,joka oli "osa meitä" ja josta he edelleen pitävät. Ainakaan vielä en ole pystynyt..

Tuskinpa lesboilla on sen enempää tarvetta säilyttää exiänsä elämässään kuin heteroillakaan.
Pitkän rakkaussuhteen päätyttyä, joskus hyvinkin vaikean eroprosessin jälkeen, entisestä elämänkumppanista tulee läheinen ystävä juuri niiden vaikeiden, eroon johtaneiden asioiden käsittelyn kautta, elämässä kasvamisen kautta.
Minulle on näin onnellisesti käynyt, olemme exäni kanssa läheiset toisillemme, ihmisinä, ystävinä ja toisemme tuntien.Kummankaan uudet, toivon mukaan loppuelämän kestävät suhteet eivät tule meitä ihmisinä toisistamme erottamaan.
Ymmärtääkseni me olemme täällä maailmassa toinen toisiamme varten, siis me ihmiset, kaikki, exät ja nykyiset.