Tuija oli vain seitsemän
mut tiesi jo sen
että vaivaa täytyy nähdä
jos tahtoo olla onnellinen
jos itse ei hanki itselleen ystävää
sitä yksin jää
jos itse ei hanki itselleen ystävää
sitä yksin jää
mut tiesi jo sen
että vaivaa täytyy nähdä
jos tahtoo olla onnellinen
jos itse ei hanki itselleen ystävää
sitä yksin jää
jos itse ei hanki itselleen ystävää
sitä yksin jää
Vastaukset 11
Vanhimmat
tottahan tuo on mutta kaikille se ei välttämättä ole yhtä helppoa. :/
Juu noita reippaita aina riittää arvostelemaan että hanki nyt tosta vaan itse ystävä ja kaikenlaista muuta potaskaa. Samaa sarjaa kun mennä masentuneelle sanomaan että piristyppäs nyt, ota itteäs niskasta kiinni. Voi perse.
Ei nyt ihan tosta vaan onnistu mutta kyllä itse voi vaikuttaa yksinäisyyteensä jos näkee vähän vaivaa.
Jos vaan lojuu sängynpohjalla ja itkee elämäänsä niin ei se asia sillä korjaannu. Ei kukaan tule sua kotoa hakemaan. Pitäs vähän panostaa elämiseen. Hankkia harrastuksia, matkustella tai tehdä yleensä jotain missä näkee ihmisiä.
Hyvänä esimerkkinä: Olen saanut hyviä kavereita ihmisistä joiden kyytiin liftasin festarireissulla.
Mutta valittakaa vaan jos luulette että asia sillä korjaantuu.
Hehe liftaamallahan pääsee varsinkin naisihminen aika helposti terveydestään tai jopa hengestään.
Minä olen kyllä hankkinut harrastuksia, matkustellut jne, mutta ei sillä ole ollut yksinäisyyteeni yhtään mitään vaikutusta. Se on vielä masentavaa se itse yrittäminen, kun jää kaikesta yrityksestä huolimatta silti aina yksin. Ei tunnu mukavalta sellainen puhe että pitää vaan itse ja itse että se on niin helposti ratkaistu. Jos olet kaikkesi yrittänyt mitä ujoudeltasi pystyt, ja jäät silti yksin, niin sitten vielä pitää kuunnella syyllistävää puhetta miten helppoa se on kun vaan vähän menee ja yrittää. Minun itsetuntoni on nyt täysin poissa kaiken sen torjunnan jälkeen. Ei tässä oikein jaksais enää edes elää päivääkään. Mitä siinä muuta sitten tekee kuin itkeä vollottaa neljän seinän sisällä. Ulkona olossa on ainoastaan se fyysinen ero ettei ole niitä seiniä, mutta sisäisesti se on samaa kaikki.
Olen ollut ujo kokoelämäni. Varsinkin nuorempana olin erittäin ujo, en paljon puhunut koulussa muuta kuin mitä opettja kysyi tunnilla ja muutaman sanan luokkatovereiden kanssa. Kun ikää on karttunut ujous on vähentynyt pikku hiljaa mutta ei se varmaan koskaan häviä kokonaan. Kun on ollut pakko tehdä esitelmiä opiskeluaikoina ujouskin on samalla vähentynyt. Nuorempana ajattelin että ujous on paha asia, mutta loppujen lopuksi ujous ei ole paha asia kunhan se ei mene liiallisuuksiin. Itse nuorempana olin aika lähellä liian ujoa.
Tosin ei se Tuijakaan kovin kiva kaveri ollut...
Mutta tosissaan, olen itse viime aikoina pohtinut paljonkin sitä, missä määrin minun tulisi pitää itseäni vastuullisena omaan yksinäisyyteeni.
Olen myöntänyt itselleni, että henkilökohtaisesti olen sen tyypin ihmisiä, jotka helposti itse edistävät pahaa oloaan sen sijaan että pyrkisivät aktiivisesti muuttamaan tilannetta. Ymmärrän, ettei minuun kukaan voi ystävystyä, jos en koskaan ole ihmisten ilmoilla.
Toisaalta en voi katsoa olevani vastuussa niistä sosiaalisesti rajoittuneista lähtökohdista, jotka minulle on annettu. Ei ole minun vikani, että kasvoin pienessä yhteisössä, eikä myöskään ole minun vikani, että lapsena ja nuorena olin enemmän kiinnostunut yksin harrastamisesta kuin esim. joukkuelajeista.
Tiedän siis, että oma aloitteellisuuteni on tärkeää. Kuitenkin tuntuu vaikealta lähteä tuosta vain muiden seuraan kun tuntuu että sekä taidot että tuki puuttuvat. Ja mikä vielä mukavampaa, minua itseäni todennäköisesti pidetään täysin vastuullisena asiantilaan.
Tuota olen minäkin niin monesti miettinyt... Joskus tuntuu että nyt pitää hankkia kavereita. Sitä sitten yrittää jutella ihmisten kanssa ja hymyillä heille, olla mieliksi, ilmaista mielipiteensä ja mennä toisten mukana. Ainoa mitä tästä ystävien "hankkimisesta" olen oppinut, on, ettei ystäviä yksinkertaisesti VOI hankkia. Ei voi päättää, että hankinpa nyt ystävän. Ei se toimi niin. Ehkä meille yksinäisille on yhteistä juuri se, ettemme kiinnostu tarpeeksi muista ihmisistä, haluaisimme vain ystävyyttä ja hyväksyntää osaksemme. Silloin jos ei ole aidosti kiinnostunut toisesta, tunne on taatusti molemminpuolinen eikä siitä tule silloin mitään. En sitten tiedä, miten minusta tulisi mielenkiintoisempi tai miten voisin kiinnostua enemmän muista ihmisistä. Jos tietäisin niin en olisi yksin...
vaikka yhteen ihmiseen?Silloin on helpompi keskustella,kun jos on useampi joukossa.Näin on toiminut minulla,koska en halua olla suuressa ryhmässä.Tulee tunne,että on ulkopuolinen.
Saman koreografian olen käynnyt läpi: päättänyt ystävystyä muihin, yrittänyt kovasti olla miellyttävä ja mukana riennoissa, mutta loppujen lopuksi vain päätynyt yhä yksinäisempänä omiin nurkkiini häpeämään itseäni.
Sanoit mielestäni osuvasti kun totesit, että yksinäisenä ei ehkä oikeasti osaakaan olla kiinostunut muista ihmisinä, vaan hakee vain tunnetta hyväksytyksi tulemisesta. Tunnistan tämän nyt myös omassa käytöksessäni. Olen jälkeenpäin tajunnut, että olen yksinäisyyttäni lievittääkseni yrittänyt tunkea sellaistenkin ihmisten seuraan, joiden kanssa minulla ei todellisuudessa ole yhteisiä intressejä, arvoista ja asenteista nyt puhumattakaan.
Mutta mitä muuta sitä oikein voi tehdä tilanteessa, jossa tuntee itsensä jo alunperin hylätyksi ja ulkopuolelle suljetuksi? Onko se mikään ihmekään, ettei siinä enää kuuntele edes itseään sen vertaa, että pysähtyisi miettimään kenen kanssa oikein haluaa olla tekemisissä ja kenen ei?
Olen pahoillani jos kuulostan aggressiiviselta, mutta tämä asia ahdistaa (ja raivostuttaa, ja jne.) minua kohtuullisesti. Tietysti vaikeinta on se, että mikä ikinä se muutos sitten onkin, niin minustahan sen on lähdettävä - paha se on kaikkia muita vaatia muuttumaan.
Niin. Mutta ei sitä ystävää ole hankkimalla saanut. Aina kun olin yhteisissä tilaisuuksissa, sen jälkeen olo vain tuntui kurjemmalta ja yksinäisemmältä. En pystynyt olemaan rennosti, kun sanoin jotain tuli lyhyt vastaus. Sitten taas ihmiset syventyivät omiin minulle vieraisiin juttuihin.
Minulle oisi käynyt ystäväksi kuka tahansa, kunhan vain olisi ystävä.
Nyt tajuan miten typerää se on ollut. Yritin parhaani mukaan mielistellä muita ihmisiä, annoin niiden päättää aina mitä tehdään. Minulle sopi niiden ratkaisut. Ja sillä en saanut mitään ystäviä. Kaikki häipyivät kauaksi minusta.
Hah! kuka haluaa olla sellaisen ihmisen ystävä joka kokoajan sanoo kyllä joo, tehdään miten sä haluat. Joka tottelee aina noudattaa kaikkia käskyjä ja pyyntöjä. Joka yrittää vain miellyttää.
Ihan sama silloin, kuin olisi joku pieni lapsi ystävävänä, joka ei osaisi tehdä yhtään mitään itse.
Nyt annan itseni olla persoonallinen. Jos joku ei tykkää niin sitten ei. En yritäkkään olla ystävä kaikkien kanssa. Ihan turha asia.
Ei se mene niin, että "tänäänpä menen tuonne ja hankin sieltä ystävän". Oikeat kaverit sattuu elämässä kohdalle, jos sattuu, koulussa, töissä, harrastuksissa jne. Ei niitä hankita noin vaan, kuten kaupasta HK:n sinistä. Jos ystäviä ei kerta kaikkiaan elämässä kohdalle satu, niin syyt siihen onkin jo monimutkaisemmat, enkä niitä käy tässä erittelemään, mutta luoja varjelkoon minua kaikilta ihme ristoreippailta, jotka käskee ottamaan itseä niskasta kiinni ja olemaan sosiaalisia ja reippaita ja avoimia ja lupsakoita ja joviaaleja ja puheliaita ja HANKKIMAAN ystäviä. Siihen kun ei kerta kaikkiaan ainakaan minusta ole.