Ei kannata mennä Pukalan virkistysmetsään...

Oli syyskuun lopun tiistai, ja autoni oli ainoa Siitinjärven parkkipaikalla. Olin ajanut Orivedeltä Enokunnantietä pitkin, kääntynyt Metsisianpolulle ja jättänyt auton sinne. Tarkoitus oli kävellä Pukalan kierros päivänvalossa, syödä eväät Roninmaan laavulla ja palata ennen pimeää. Mutta jokin sai minut jäämään.

Olin ollut viime aikoina levoton. Työt painoivat, uni tuli huonosti, ja päätin, että yksi yö metsässä voisi palauttaa jotain. Otin mukaan makuupussin, retkipatjan, otsalampun ja pienen kaasukeittimen. Roninmaan laavu oli vapaana, kuten yleensä arkisin. Rakensin nuotion, keitin kahvia ja kuuntelin, miten Pukalajärven vesi lipui kiviä vasten. Järvi oli niin kirkas, että päivällä olin nähnyt pohjan useiden metrien syvyydeltä. Nyt pimeässä se oli vain musta peili, johon tähdet heijastuivat himmeästi.

Klo 23.40 sammutin nuotion. Tulipesä jäi hehkumaan hiilloksena. Kävin makuupussiin laavun penkille. Metsä oli hiljainen tavalla, joka on mahdollista vain syksyllä, kun linnut ovat jo vaienneet ja hyönteiset vähentyneet. Vain yksittäinen oksan rasahdus tai kaukaa kuuluva pöllön huhuilu rikkoi rauhaa.

Heräsin ilman syytä. Ensin en tiennyt, mikä kello oli. Otsalampun valo osui rannekelloon: 2.35.

Ei mitään ääntä. Ei tuulta. Ei edes puiden huminaa. Se oli ensimmäinen outo asia. Syyskuun yö ei ole koskaan täysin mykkä. Aina on jotain: lehden kahinaa, veden liplatusta, kaukaista liikennettä. Nyt oli kuin joku olisi sammuttanut maailman äänet.

Nousin istumaan. Hengitys höyrysi. Ilma oli kylmentynyt äkisti. Nuotion hiillos oli sammunut täysin, vaikka olin peittänyt sen vasta muutama tunti aiemmin. Katselin järvelle. Veden pinta oli liikkumaton. Sitten näin valon.

Se ei ollut taskulamppu. Se ei vilkkunut eikä liikkunut kuin ihmisen kädessä. Se oli himmeä, kellertävä hohde, joka leijui aivan vedenpinnan yläpuolella, ehkä viisikymmentä metriä laavusta. Se oli muodoton, kuin sumu, mutta se liikkui hitaasti kohti niemen kärkeä, jossa silta vei pienelle kalliosaarelle.

Nousin ylös. Laitoin otsalampun päälle, mutta sammutin sen heti. Valo tuntui väärältä. Kävelin varovasti rantaan. Jalat upposivat pehmeään sammaleeseen. Kun tulin lähemmäs, hohde oli jo sillan kohdalla. Se ei heijastunut vedestä. Se oli ikään kuin sisällä ilmassa.

Silloin kuulin äänen.

Se ei tullut mistään suunnasta. Se oli suoraan korvissani, kuin joku olisi puhunut aivan vieressä, mutta kuiskaten. En saanut selvää sanoista. Ne olivat suomea, mutta vanhahtavaa, epäselvää. Yksi sana toistui: “Juurakko… Juurakko…”

Juurakon vanha torppa oli kilometrien päässä. Tiesin sen. Olin käynyt siellä päivällä. Nyt ääni sanoi nimen uudelleen, ja samalla hohde liikahti sillalle.

Astuin sillalle. Puulankut narisevat jalkojen alla. Saari oli pieni, kallioinen. Keskellä oli nuotiopaikka ja muutama kivi, joille oli joskus istuttu. Hohde oli nyt aivan saaren keskellä. Se tiivistyi. Muoto alkoi hahmottua: pitkä, ohut hahmo, joka seisoi selkä minuun päin. Ei jalkoja, ei käsiä, vain hahmo, joka oli tehty samasta himmeästä valosta.

Se kääntyi.

Kasvoja ei ollut. Vain tumma aukko, jossa olisi pitänyt olla silmät. Ja sitten se puhui selkeästi, omalla äänelläni:

“Miksi jäit?”

Ääni oli täysin minun. Sama sävy, sama painotus. Tunsin, miten niskaani nousi kylmä. Astuin askeleen taaksepäin. Silta natisi. Hahmo ei liikkunut, mutta valo sen ympärillä laajeni. Nyt se peitti koko saaren.

Sitten kaikki sammui.

Ei valoa. Ei ääntä. Ei edes omaa hengitystäni, jonka kuulin vasta sekuntia myöhemmin. Olin edelleen sillalla. Kello näytti 2.37. Kaksi minuuttia oli kulunut.

Palasin laavulle juosten. Makuupussi oli auki, aivan kuten olin jättänyt sen. Kaasukeitin oli paikallaan. Mutta nuotion tuhkassa oli jälkiä. Kaksi jalanjälkeä, jotka johtivat rantaan ja katosivat veteen. Ne olivat paljain jaloin, pienet, kuin naisen tai nuoren ihmisen. Ja ne olivat tuoreet. Tuhka oli vielä lämmin niiden kohdalla.

Istuin laavun penkille. Kädet tärisivät. Otsalampun valo heilui. Katsoin järvelle. Ei mitään. Vesi oli jälleen musta. Metsä alkoi vähitellen palauttaa ääniään: kaukaa kuului auto, sitten pöllö, sitten tuulen humina.

En nukkunut enää. Odotin aamunkoittoa. Kun valo alkoi harmaantua idästä, kävelin takaisin sillalle. Jalanjälkiä ei enää ollut. Tuhka oli kylmä. Saarella ei ollut mitään merkkejä.

Palasin autolle ennen kuin kukaan muu ehti paikalle. Ajoin Orivedelle, tilasin kahvilassa kahvia ja istuin ikkunan ääressä pitkään. En kertonut kenellekään. En vieläkään.

Joskus yöllä, kun herään kello 2.35, kuulen vielä sen äänen. Oman ääneni, joka kysyy: “Miksi jäit?”

En ole käynyt Pukalassa sen jälkeen. Mutta joskus ajattelen, että jos menisin uudestaan, hahmo odottaisi edelleen saarella. Ja tällä kertaa se ei ehkä katoaisi kahdessa minuutissa.