Tavallinen vl oli syyllinen hoitokokouksiin ja siihen, että joku hoidettiin ulos - SRK ei näin ollen

Anonyymi-ap kirjoitti:

ole syyllinen, vaan anteeksipyynnön näille erotetuille pitää vl:ujen itse esittää
​Kun tarkastellaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen historiaa ja 1970-luvun hoitokokousten syntyvaiheita, herää väistämätön kysymys vastuusta. Perinteinen narratiivi on usein vierittänyt kaiken syyn keskusjohdon ja saarnaajien niskoille. Tarkempi ja rehellisempi tarkastelu ruohonjuuritason toiminnasta osoittaa kuitenkin toiseen suuntaan: vastuu ei ole pelkästään virallisella organisaatiolla, vaan tavallisilla seuravierailla eli koko yhteisöllä.
​Tämä muuttaa radikaalisti myös sen, keneltä anteeksipyyntöä tulisi vaatia.
​1. Kyttäyskulttuuri ja sosiaalinen kontrolli syntyivät arjessa
​Hoitokokoukset eivät syntyneet tyhjiössä, eikä keskusjohto keksinyt niitä omasta päästään vailla pohjaa. Jo pitkään ennen virallisia hoitokokouksia vanhoillislestadiolainen kenttä ja rivijäsenet harjoittivat keskuudessaan vahvaa sosiaalista kontrollia.
​Naapureita ja kanssaveljiä tarkkailtiin arjessa: kyttäiltiin perhekokoja, kulutustottumuksia, kodin hankintoja ja elämäntapoja.
​Erimielisyyksiin tai poikkeaviin ratkaisuihin puututtiin ruohonjuuritasolla heti. Ihmiset alkoivat itse työntää toisinajattelijoita tai epäilyttäviksi koettuja syrjään jo ennen kuin saarnamiehet antoivat virallisia ohjeita.
​Tavalliset vl:ut loivat omalla toiminnallaan, juoruilullaan ja painostuksellaan sen ilmapiirin, joka teki hoitokokousten kaltaisesta joukkopuhdistuksesta ylipäätään mahdollisen. Johto tuli mukaan vasta siinä vaiheessa, kun kentän paine oli jo valtava, ja ikään kuin institutionalisoi sen, mitä ihmiset olivat tehneet jo keskenään pitkään.
​2. Miksi SRK ei ole se varsinainen syntipukki?
​Organisaationa SRK (Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys) on myöhempinä vuosikymmeninä käsitellyt menneisyyttä ja esittänyt julkisia anteeksipyyntöjä tai kannanottoja hoitokokousten aiheuttamista kärsimyksistä. Kuitenkin ajatus siitä, että SRK yksin kantaisi syyllisyyden, on harhaanjohtava.
​Jos hoitokokousten varsinainen moottori ja ylläpitäjä oli ruohonjuuritason lauma – tavalliset seuravieraat, jotka vaativat tarkkuutta, ilmiantoivat toisiaan ja sulkivat ihmisiä pois yhteisön piiristä –, organisaatio toimi vain sen heijastuksena. Johto ei olisi voinut toteuttaa mitään ilman laumalta saamaansa hiljaista tai aktiivista hyväksyntää. Siksi syyllisyyden osoittaminen pelkästään keskusjohdolle on historian vääristelyä; kyse oli kollektiivisesta ilmiöstä, jossa tavallinen kansa teki suurimman työn.
​3. Kenen kuuluu pyytää anteeksi?
​Tästä seuraa logiikka, joka kääntää nykyisen keskustelun päälaelleen: jos kerran tavalliset seuravieraat ja yhteisön arki aiheuttivat sen, että ihmisiä ajettiin ahdinkoon ja eristettiin, niin anteeksipyynnön on myös tultava sieltä.
​Ei riitä, että keskusjärjestö antaa kasvottoman paperin tai lausunnon, sillä varsinaiset loukkaukset, syrjinnät, kylmäkiskoisuus ja ulossulkeminen tapahtuivat ihmisten välisissä suhteissa – kodeissa, rauhanyhdistyksillä ja arjessa.
​Niiden ihmisten, jotka olivat tuolloin mukana kyttäämässä, tuomitsemassa ja sulkemassa toisia ulos, tai heidän yhteisöjensä, pitäisi kantaa moraalinen vastuu teoistaan.
​Loppupäätelmät
​Hoitokokousten draama oli viime kädessä lauman omaa käsialaa. Tavallinen vl-kansa loi ilmapiirin, painosti toisiaan ja teki virheet arjessaan. Koska syyllisyys on ruohonjuuritasolla, myös aidon sovituksen ja anteeksipyynnön on noustava sieltä. Erotettujen ja kärsineiden kohdalla oikeudenmukaisuus toteutuu vasta silloin, kun ne ihmiset ja yhteisöt, jotka heidät aikoinaan ulos sulkivat, myöntävät omat tekonsa ja pyytävät anteeksi – ilman että vastuuta piilotetaan pelkkien keskusjohtajien selän taakse

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä