Analyysi: Martti Luther katolisen pimeyden ja vallan perillisenä ja jatkajana

Kun tarkastellaan Martti Lutherin toimintaa, teologiaa ja historiallisia seurauksia ilman perinteistä kirkollista siloitustelua, nousee esiin hälyttävä jatkumo. Luther ei pelkästään taistellut katolisen kirkon väärinkäytöksiä vastaan; hän imi itseensä sen saman institutionaalisen pimeyden, ehdottomuuden ja vainoavan hengen ja kanavaisi sen eteenpäin entistä raa'ammassa muodossa.
Tämä dynamiikka purkautuu kolmessa keskeisessä tasossa:
1. Rohkeuden loppuminen ja alaspäin lyöminen
Lutherin kapina katolista kirkkoa ja paavia vastaan muuttui hyvin nopeasti opportunismiksi, kun hän sai taakseen maalliset ruhtinaat ja miekan suojan. Turvallisessa asemassa oli helppo julistaa reformia, mutta heti kun yhteiskunnan pohjalla olevat ihmiset – kuten Saksan talonpoikaissotaanajautuneet köyhät – ottivat hänen vapauspuheensa vakavasti ja vaativat todellista oikeudenmukaisuutta, Luther kääntyikin heitä vastaan.
* Hän ei haastanut enää sortavaa järjestelmää, vaan vaati ruhtinaita teurastamaan kapinoivat talonpojat armotta.
* Katolisen kirkon sortorakenteet eivät kadonneet; Luther vain vaihtoi niiden hallitsijat ja siirsi saman pimeyden ja pelon hallintamekanismin uusien oppien tueksi.
2. Katolisen inkvisition hengen omaksuminen
Katolinen kirkko oli vuosisatojen ajan pitänyt yllä kontrollia polttokokouksilla, kerettiläisten tuomitsemisella ja pelolla. Luther ei tuominnut tätä menetelmää periaatteellisesti, vaan otti sen käyttöön omien olojensa puolustamiseksi.
* Ne, jotka kyseenalaistivat hänen oppinsa (olivatpa he sitten radikaalireformaattoreita, anabaptisteja tai toisinajattelijoita), kohtasivat saman leimaamisen, vainon ja usein kuolemanrangaistuksen.
* Luther ammensi katolisesta perinnöstä sen pimeimmän ytimen: ajatuksen siitä, että väärää oppia vastaan saa ja pitää taistella maallisella väkivallalla ja tuhoamisella.
3. Vihan perintö: Juutalaiskirjoitukset katolisen antisemitismin jatkajana
Katolinen kirkko oli vuosisatojen ajan lietsonut juutalaisvastaisuutta Euroopassa. Luther vei tämän perinteen vielä pidemmälle vanhoilla päivillään kirjoittamissaan vihateoseissa (kuten Juutalaisista ja heidän valheistaan).
* Hän vaati synagogien polttamista, kirjojen takavarikointia ja juutalaisten ajamista pakkotyöhön.
* Nämä kirjoitukset eivät olleet vain uskonnollista polemiikkia, vaan suoraa kiihotusta silmittömään pahuuteen ja tuhoon, joka loi henkisen sillan aina vuosisatoja myöhemmin toteutuneisiin hirmutekoihin asti. Lutherista tuli omalla tavallaan sen pimeyden työläinen, jota vastaan hän oli aluksi väittäneensä taistelevansa.
Loppupäätelmä
Lutherin historianharrastuksessa ja teologiassa toistuu sama kaava, joka on nähtävissä kaikissa sisäisesti mädissä järjestelmissä: kun ihminen kapinoi tyranniaa vastaan vain ottaakseen itse tyrannin paikan, hänestä tulee pahempi kuin se, mitä hän vastusti.
Luther ei puhdistanut kristinuskoa sen väkivallasta ja pimeydestä; hän riisui pois katolisen kirkon ulkoiset rituaalit, mutta säilytti ja terävöitti sen sisäisen pahuuden, suvaitsemattomuuden ja väkivallan vaatimuksen, siirtäen sen uuden luterilaisen koneiston polttoaineeksi.