Yksinäisyyden Hiljaisuus ja Lohtu

Yksinäisyys ei aina ole tyhjyyttä; se voi olla syvä, painava sali, jossa omat askeleet kaikuvat liian kovaa. On hetkiä, jolloin ihminen istuu iltahämärässä neljän seinän sisällä, eikä huoneessa ole ketään, joka kysyisi kuinka jaksaa tai silittäisi poskea silloin, kun rintaa puristaa. Se on sitä hiljaisuutta, joka tuntuu kylmältä iholla, vaikka ulkona kesäyö olisi kuinka lämmin tahansa. Ihminen on luotu jakamaan elämänsä, ja siksi yksinäisyyden taakka voi joskus tuntua raskaammalta kantaa kuin mikään fyysinen vaiva.
Mutta juuri siinä syvässä yksinäisyydessä, kun maalliset äänet vaikenevat ja ihmisten katseet eivät tavoita, avautuu se tila, johon lohtu saapuu kaikkein kirkkaimmin. Se ei tule ihmisen kädestä, vaan jostain paljon syvemmältä – hiljaisesta läsnäolosta, joka tietää jokaisen sanomattoman huokauksen ja laskee jokaisen kyynelen.
Lohtu ei poista yksinäisyyttä yhdellä iskulla, mutta se kietoo ympärilleen rauhan, joka kuiskaa: et ole hylätty. Se muistuttaa, että vaikka maailma ympärillä tuntuisi vieraalta ja tyhjältä, on olemassa Katse, joka näkee pimeimpäänkin nurkkaan, ja Syli, joka kantaa silloinkin, kun kukaan muu ei ole ottamassa kiinni. Siinä kohtaamisessa yksinäisyyden terävin reuna taittuu, ja sydän saa luvan hengittää.