Voiton Hetki Sydämen Kammiossa

Aurinko oli laskenut Jerusalemin ylle, ja palatsin katolla kuningas Daavid seisoi saman iltahämärän edessä. Mutta siinä kohdassa, missä vanha polku yleensä johti lankeemukseen, Daavidin sydämeen heräsi äkillinen, kirkas varoitus. Hän muisti omat vaelluksensa, ne vuodet, jolloin hän oli ollut vain pieni paimenpoika kedolla, ja sen armoaseman, jonka Jumala oli hänelle antanut.
Katsellessaan alas pihoille hän näki Batseban, mutta sen sijaan, että hän olisi antanut katseensa viipyä halussa ja lähettänyt noutajan matkaan, Daavid sulki silmänsä. Hän kääntyi poispäin reunalta, painoi päänsä alas ja rukoili hiljaa mielessään: "Herra, pidä minut poissa omilta teiltäni, äläkä anna minun langeta omaan pahuuteeni."
Hän kutsui palvelijansa ja lähetti viestin, ei palatsiin noutaakseen vierasta naista, vaan päätti vetäytyä kammioonsa viettämään yön paastossa ja rukoillen. Houkutus oli ollut vahva, mutta taistelu käytiin sydämessä – ja tällä kertaa kuuliaisuus oli voittanut itsekkyyden.
Kun Uuria myöhemmin palasi taistelukentältä sotatoimista, Daavid otti hänet vastaan veljenä, kuuli raportin sotajoukoista ja lähetti hänet turvallisesti kotiinsa vaimonsa luo ilman minkäänlaisia salaisia juonia tai synnin varjoja. Kuninkaiden linja säilyi puhtaana, eikä pimeyttä päästetty sisään portista.
Aamun valjetessa Jerusalemin yllä ei soinut profeetta Natan tuomiopasuuna, vaan palatsin saleissa kaikui kiitos ja rauha. Daavid tiesi tehneensä oikein, ja vaikka armo on aina valmis nostamaan langenneen, tässä tarinassa suurin voitto oli se, että uskollisuus ja puhtaus saivat säilyä koskemattomina.