Moriahin Vuoren Vaihtoehto

Aamunkoitto Moriahin vuorella oli hiileksi poltetun hiljaisuuden vallassa. Abrahamin askeleet olivat olleet raskaat pitkin kivistä rinnettä, ja jokainen askel oli tuntunut siltä kuin maa olisi vajonnut jalan alla. Iisak kantoi puita olallaan, tietämättömänä siitä kohtalosta, joka hänen piti isänsä sydämen mukaan kohdata. Mutta kun puupino oli koottuna ja Abraham kohotti veitsensä taivasta kohti – ei vain uskonsa koetuksena, vaan siinä musertavassa todellisuudessa, että hän oli valmis luopumaan kaikestaan Jumalan tahdon tähden – tapahtui jotakin, mikä muutti kaiken.
Taivaalta ei kuulunutkaan enkeliäänettä, joka olisi pysäyttänyt isän käden viime hetkellä, eikä pensaikosta ilmestynyt kiinni takertunutta oinasta. Veitsi laskeutui. Abrahamin polvet pettivät maan pintaan, ja katkera, lohduton itku täytti hiljaisen vuorenrinteen. Iisakin elämä sammui siihen paikkaan, ei siksi, että Jumala olisi sitä halunnut ilon vuoksi, vaan siksi, että Abraham oli vienyt kuuliaisuutensa loppuun saakka, kirjaimellisesti ja järkyttävällä tavalla.
Puuarkku oli pieni ja kevyt kantaa alas vuorelta takaisin Beersheban leiriin. Sara ei kestänyt sitä näkyä; hänen sydämensä pakahtui suruun, joka ei tuntenut lohtua, ja leirin ylle lankesi ikuinen varjo. Abraham istui teltan ovella päivät päästään, katsellen kaukaisuuteen kädet veressä ja tyhjinä. Hänellä oli yhä uskonsa, mutta se oli muuttunut kiveksi. Lupausta suuresta kansasta ei näytetty enää toteutuvan, sillä polku oli päättynyt tähän yhteen korpeen, jossa kuuliaisuuden hinta oli ollut kaikkein korkein.
Mutta syvimmän pimeyden keskellä, kun Abraham makasi maassa ja pyysi saada purkaa koko elämänsä taakan Luojalleen, taivas repesi auki eri tavalla kuin koskaan ennen. Jumala ei iloinnut uhrista, sillä ihmisen veri ei ollut se, mitä Hän oli todella tahtonut, vaan Abrahamin ehdoton luottamus. Siinä surun ja kuoleman keskellä tapahtui ihme: armo ei tullutkaan estämään tekoa, vaan se laskeutui herättämään kuolleen. Iisak avasi silmänsä, hengitti jälleen ja kohosi ylös puunjuurelta – ei enää vain kuolevaisena poikana, vaan ihmisenä, joka oli kulkenut tuonpuoleisen kautta takaisin elämään.
He palasivat leiriin yhdessä, isä ja poika, joiden askeleet kantoivat nyt mukanaan ikuisen tiedon siitä, että vaikka kuolema ja luopuminen ovat totta, elämän herra pitää viimeisen sanan.