Kipu ei aina ilmesty metelin ja salamoiden saattelemana; joskus se astuu sisään hiljaa, kuin vieras, joka ei koskaan kysy lupaa asettua taloksi. Se voi alkaa pienestä pistoksesta rinnassa tai raskaasta, musertavasta painosta hartioilla, joka muistuttaa olemassaolostaan jokaisella hengenvedolla. Ihminen voi yrittää paeta sitä kiireeseen, työhön tai omiin ajatuksiinsa, mutta kipu kantaa mukanaan omaa, vääjäämätöntä totuuttaan: se pakottaa pysähtymään.
Kun kipu ottaa vallan, maailma kutistuu ympärillä. Entiset suuret huolet ja kiireet menettävät merkityksensä, ja jäljelle jää vain se yksi ainoa, polttava tai jyskyttävä todellisuus kehossa tai mielessä. Se on kokemus, jota on vaikea jakaa kenellekään toiselle täysin sanoin, sillä jokainen kantaa omaa taakkaansa yksin omassa sisimmässään. Kipu riisuu ihmisen kaikista suojakilvistä ja tekee hänestä hauraan, mutta se pakottaa myös näkemään sen, mikä elämässä on todella haurasta ja arvokasta.
Mutta kivullakin on omat rajoinaan. Vaikka se tuntuu kestämättömän pitkältä silloin, kun sitä kantaa, se ei ole ikuinen. Ja juuri siinä syvässä hauraudessa, kun omat voimat loppuvat kesken ja ihminen huomaa olevansa heikko, avautuu usein se toinen puoli: kaipuu lohdutukseen, toisen ihmisen käteen tai siihen suurempaan syliin, joka ei hylkää silloinkaan, kun keho ja mieli vapisevat. Kipu ei ole vain loppu, vaan se on joskus portti sille syvälle ymmärrykselle, mitä on olla ihminen.
Kun kipu ottaa vallan, maailma kutistuu ympärillä. Entiset suuret huolet ja kiireet menettävät merkityksensä, ja jäljelle jää vain se yksi ainoa, polttava tai jyskyttävä todellisuus kehossa tai mielessä. Se on kokemus, jota on vaikea jakaa kenellekään toiselle täysin sanoin, sillä jokainen kantaa omaa taakkaansa yksin omassa sisimmässään. Kipu riisuu ihmisen kaikista suojakilvistä ja tekee hänestä hauraan, mutta se pakottaa myös näkemään sen, mikä elämässä on todella haurasta ja arvokasta.
Mutta kivullakin on omat rajoinaan. Vaikka se tuntuu kestämättömän pitkältä silloin, kun sitä kantaa, se ei ole ikuinen. Ja juuri siinä syvässä hauraudessa, kun omat voimat loppuvat kesken ja ihminen huomaa olevansa heikko, avautuu usein se toinen puoli: kaipuu lohdutukseen, toisen ihmisen käteen tai siihen suurempaan syliin, joka ei hylkää silloinkaan, kun keho ja mieli vapisevat. Kipu ei ole vain loppu, vaan se on joskus portti sille syvälle ymmärrykselle, mitä on olla ihminen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.