Öinen oliivilehto Kedronin laaksossa tuoksui raskaalle ja kostealle. Oli hämärää, ja vain kaukaiset tulihiillosvalot Jerusalemin muurien ulkopuolella heijastivat värisevää valoaan lehvästön läpi. Jeesus oli vetäytynyt sinne rukoilemaan opetuslastensa kanssa, mutta opetuslasten silmät olivat raskaat unesta, ja maailma heidän ympärillään tuntui pidättävän hengitystään.
Sitten polulta kuului askelia.
Se ei ollut pelkkä sattumanvarainen kulkija, vaan määrätietoinen joukko temppelivartijoita ja roomalaisia sotilaita, joiden pronssihaarniskat ja soihtujen loimu leikkivät puiden rungoilla. Heidän edellään kulki mies, jonka kasvot olivat tutut jokaiselle leirissä istuneelle. Juudas Iskariot oli kulkenut kolme vuotta samojen leipien äärellä, kuunnellut samoja sanoja ja nähnyt samat teot. Mutta hänen sydämessään oli jo pitkään kytenyt jotain muuta: katkeruus, salatut pettymykset ja hopearahat, jotka painoivat raskaasti vyölaukussa.
Petturilla oli ollut tarkka merkki valmiina, sillä yössä oli vaikea erottaa toisiaan. Hän astui suoraan opettajansa luo, ei väistellen tai katsettaan maahan luoden, vaan hakeutuen aivan lähelle.
”Rabbi!” hän lausui, ja hänen äänensä kuulosti korostetun ystävälliseltä.
Ennen kuin Jeesus ehti vastata, Juudas painoi huulensa hänen poskelleen. Se oli maailman historian julmin teko: pyhin rakkauden ja ystävyyden merkki, suudelma, oli muutettu kauppatavaraksi. Siinä hetkessä petos ei tullut vihollisen miekalla, vaan sisältäpäin, kaikkein läheisimmän ihmisen kautta.
Jeesus katsoi häntä syvään silmiin – ei vihalla eikä yllättyneenä, vaan äärettömällä surulla. ”Juudas, silläkö merkillä sinä kavallat Ihmisen Pojan?” hän kysyi hiljaa.
Sotilaat tarttuivat hetkessä kiinni, ja soihtujen valossa opetuslasten joukko hajosi pimeyteen pelon vallassa. Petos oli tapahtunut, ja hinta oli maksettu. Mutta vaikka Juudas sai haluamansa rahat, lehdossa kävellessään ja myöhemmin aamun valjetessa hän sai huomata sen totuuden, minkä jokainen petturi kohtaa: raha menettää arvonsa, ja se suudelma jäi polttamaan hänen omaa omaatuntoaan niin polttavasti, ettei mikään maailman pimeys voinut enää peittää sitä.
Sitten polulta kuului askelia.
Se ei ollut pelkkä sattumanvarainen kulkija, vaan määrätietoinen joukko temppelivartijoita ja roomalaisia sotilaita, joiden pronssihaarniskat ja soihtujen loimu leikkivät puiden rungoilla. Heidän edellään kulki mies, jonka kasvot olivat tutut jokaiselle leirissä istuneelle. Juudas Iskariot oli kulkenut kolme vuotta samojen leipien äärellä, kuunnellut samoja sanoja ja nähnyt samat teot. Mutta hänen sydämessään oli jo pitkään kytenyt jotain muuta: katkeruus, salatut pettymykset ja hopearahat, jotka painoivat raskaasti vyölaukussa.
Petturilla oli ollut tarkka merkki valmiina, sillä yössä oli vaikea erottaa toisiaan. Hän astui suoraan opettajansa luo, ei väistellen tai katsettaan maahan luoden, vaan hakeutuen aivan lähelle.
”Rabbi!” hän lausui, ja hänen äänensä kuulosti korostetun ystävälliseltä.
Ennen kuin Jeesus ehti vastata, Juudas painoi huulensa hänen poskelleen. Se oli maailman historian julmin teko: pyhin rakkauden ja ystävyyden merkki, suudelma, oli muutettu kauppatavaraksi. Siinä hetkessä petos ei tullut vihollisen miekalla, vaan sisältäpäin, kaikkein läheisimmän ihmisen kautta.
Jeesus katsoi häntä syvään silmiin – ei vihalla eikä yllättyneenä, vaan äärettömällä surulla. ”Juudas, silläkö merkillä sinä kavallat Ihmisen Pojan?” hän kysyi hiljaa.
Sotilaat tarttuivat hetkessä kiinni, ja soihtujen valossa opetuslasten joukko hajosi pimeyteen pelon vallassa. Petos oli tapahtunut, ja hinta oli maksettu. Mutta vaikka Juudas sai haluamansa rahat, lehdossa kävellessään ja myöhemmin aamun valjetessa hän sai huomata sen totuuden, minkä jokainen petturi kohtaa: raha menettää arvonsa, ja se suudelma jäi polttamaan hänen omaa omaatuntoaan niin polttavasti, ettei mikään maailman pimeys voinut enää peittää sitä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
3 Pitäkää varanne! "Jos veljesi tekee väärin, nuhtele häntä, ja jos hän sitten katuu, anna hänelle anteeksi. [Matt. 18:15+]