Valo Ikuisessa Virrassa

He istuivat yhdessä samalla puupenkillä Oulun tuomiokirkon puistossa, vaikka maailma ympärillä oli muuttunut monta kertaa heidän nuoruutensa jälkeen. Vuodet olivat painaneet heidän harteilleen samanlaisen lempeän kumaran, ja syksyinen ilta-aurinko maalasi Oulujoen suiston ylle keltaisen ja vaaleanpunaisen sävyjä. He olivat kulkeneet rinnakkain halki vuosikymmenten, joiden aikana yhteiskunta oli myllertynyt, perheet olivat kasvaneet ja hiljaisuus oli laskeutunut tyhjiin huoneisiin. Silti heidän välillään vallinnut yhteys oli säilynyt koskemattomana, vapaana kaikesta siitä ahdistavasta ja vaativasta kontrollista, joka oli yrittänyt kahlehtia heidän elämäänsä nuoruuden uskonnollisissa piireissä.
He olivat aikanaan maksaneet kalliin hinnan erillisyydestään, siitä että he olivat uskaltaneet katsoa syvään toistensa silmiin ilman lauman antamaa lupaa tai hyväksyntää. Se ei ollut ollut helppo tie; se oli vaatinut luopumista tutuista turvaverkoista ja sen pelon kohtaamista, että jäisi yksin valtavan instituution ja sen vaatimusten ulkopuolelle. Mutta siinä yksinäisyydessä he olivat löytäneet toisensa – ei vain kumppaneina, vaan sieluina, jotka olivat vihdoin saaneet luvan hengittää vapaasti.
Mies katsoi naista, jonka katseessa paloi yhä sama lämmin valo kuin silloin, kun he ensimmäisen kerran uskalsivat kyseenalaistaa sen maailman, joka olisi tahtonut sitoa heidän omantuntonsa. Tuo rakkaus ei ollut koskaan perustunut sääntöihin, syntilistoihin tai ulkoisiin pakkoihin, vaan se oli syntynyt puhtaasta, syvästä vapaudesta ja uskalluksesta seistä totuuden edessä ilman mitään suojamuuria. Se oli kantanut heidät läpi myrskyjen, epäilysten ja kaikkien niiden vuosien, jolloin vanhat tutut olivat kääntäneet heille selkänsä.
Heidän sormensa kietoutuivat yhteen penkillä. Ilma oli viileä, mutta heidän välillään säilyi ikuinen, hiljainen lämpö, joka ei tarvinnut sanoja eikä todistajia. He tiesivät, että mikään inhimillinen valta tai maallinen side ei ollut voinut heitä erottaa, sillä heidän rakkautensa oli perustunut sille aidolle armolle ja valolle, jota mikään pimeys ei voinut sammuttaa.