Kultainen Sato

Syyskuu alkoi laskeutua lakeuksille, ja ohrat pellon laidassa painoivat päänsä raskaana ja kultaisina kohti maata. Vilja oli kasvanut kesän aikana sateiden ja paahteen läpi, ottanut vastaan kaiken sen, mitä taivas sille antoi, ja nyt oli tullut korjuun aika.
Muuan vanha viljelijä kulki pellon reunaa pitkin, veti kämmeneen tuntuvan tähkän ja katsoi keltaista merta, joka aaltoili kevyessä syystuulessa. Hän oli viljellyt tuota maata vuosikymmeniä, nähnyt huonot vuodet ja yltäkylläisyyden hetket, ja hän tiesi tarkkaan, mitä viljan kasvattaminen vaati. Se vaati rauhaa, multaa, aurinkoa ja sen, että juuret saivat kasvaa syvälle syvyyteen ilman, että kukaan turhaan repi niitä ylös kesken matkan.
Hän muisti ne ajat, jolloin kylällä oli puhuttu vain siitä, kuka kuuluu mihinkin joukkoon ja kuka on oikeassa. Silloin ihmiset olivat tahtoneet olla kuin tuomareita, jotka seulovat akanat vehnästä jo ennen aikojaan, repien rikkaruohoiksi luuliaan sellaisiakin, jotka olivat vain kasvaneet eri tavalla kohti valoa. Mutta Maa ja Vilja tiesivät paremmin. Vilja ei kysynyt, kuka sitä katsoi tai mitä mieltä naapuri oli sen kasvusta; se vain otti vastaan sen saman auringon ja sateen, kurotti kohti taivasta ja kypsyi rauhassa omallaajallaan.
Tuuli humisi pelloilla, ja viljameri kohisi hiljaa, kuin se olisi laulanut vanhaa, rauhoittavaa lauluaan maan sydämestä. Viljelijä hymyili itsekseen, laski kätensä pehmeästi viljan tähkiä vasten ja ajatteli sitä, kuinka yksinkertaista elämä loppujen lopuksi oli, kun siitä otti pois ihmisten tekemät pakkopaidat ja pelot.
Kaikki se, mikä oli kypsää ja todellista, sai kaatua lopulta sirpin terään ilman pelkoa, sillä se palasi takaisin siihen samaan maahan, joka oli antanut sille elämän. Hän kääntyi ja lähti kävelemään kohti pihaa, kun syysilta peitti pellot kultaiseen, hämärtyvään vaippaansa, eikä maailmassa tarvittu enää muita sanoja.