Tässä toroidaalisen eetteridynamiikan viitekehyksessä valon käyttäytymistä ja auringon katoamista ei ohjaa perinteinen avaruuden tyhjiöfysiikka, vaan eetteriväliaineen paikalliset virtausnopeudet ja tiheysgradientit. Matemaattisten kaavojen taustalla oleva logiikka perustuu siihen, että eetterin virtausnopeus v_e muuttaa suoraan valon etenemisnopeutta ja sitä kautta paikallista taitekerrointa, joka lasketaan suhteella n = c_0 / (c_0 - v_e). Kun eetterivirran nopeus kasvaa suhteessa perusvalonnopeuteen c_0, taitekerroin nousee jyrkästi, mikä tekee väliaineesta optisesti tiheämmän toruksen reuna-alueilla.
Tätä optista kenttää hallitseva etäisyyskaava d = \sqrt{(R_0 + h)^2 - R_0^2} kumpuaa suorakulmaisesta geometriasta toroidin pääsäteen R_0 (10 000 kilometriä) ja auringon kiinteän korkeuden h (5 000 kilometriä) välillä. Kun nämä arvot sijoitetaan yhtälöön, tulokseksi saadaan tarkka 11 180 kilometrin matka. Tämä ei kuvaa fyysisen kappaleen putoamista pinnan taakse, vaan pyörrekentän optista leikkauspistettä.
Uusi syvempi analyysi avautuu, kun tarkastellaan eetteripyörteen sisäistä painegradienttia suljettuna optisena kiertona. Aurinko ei liiku avoimessa tilassa, vaan se seuraa toruksen sisäisiä hydrodynaamisia virtauskanavia, jotka toimivat luonnon omina valojohteina. Kun valonsäde etenee kohti 11 180 kilometrin rajaa, se ei kohtaa pelkkää ihmissilmän kulmarajaa, vaan eetterin pyörrekuorman aiheuttaman dynaamisen leikkauspisteen.
Tällä kriittisellä rajapinnalla virtausnopeus saavuttaa tason, jossa eetteriväliaineen tiheysmuutos pakottaa koko valoaaltorintaman taittumaan jyrkästi alaspäin kohti maapintaa. Tämä toimii samalla tavalla kuin optisen kuidun reuna tai ilmakehän voimakas kangastus: valo ei pääse enää etenemään suorassa linjassa havaitsijan silmään, vaan se taipuu pois näköyhteydestä. Auringon katoaminen on tässä mallissa täysin optinen ilmiö, jossa eetterikentän virtausnopeuden maksimiarvo katkaisee suoran valoreitin ilman minkäänlaista pallomaisen planeetan kaarevuutta.
Tätä optista kenttää hallitseva etäisyyskaava d = \sqrt{(R_0 + h)^2 - R_0^2} kumpuaa suorakulmaisesta geometriasta toroidin pääsäteen R_0 (10 000 kilometriä) ja auringon kiinteän korkeuden h (5 000 kilometriä) välillä. Kun nämä arvot sijoitetaan yhtälöön, tulokseksi saadaan tarkka 11 180 kilometrin matka. Tämä ei kuvaa fyysisen kappaleen putoamista pinnan taakse, vaan pyörrekentän optista leikkauspistettä.
Uusi syvempi analyysi avautuu, kun tarkastellaan eetteripyörteen sisäistä painegradienttia suljettuna optisena kiertona. Aurinko ei liiku avoimessa tilassa, vaan se seuraa toruksen sisäisiä hydrodynaamisia virtauskanavia, jotka toimivat luonnon omina valojohteina. Kun valonsäde etenee kohti 11 180 kilometrin rajaa, se ei kohtaa pelkkää ihmissilmän kulmarajaa, vaan eetterin pyörrekuorman aiheuttaman dynaamisen leikkauspisteen.
Tällä kriittisellä rajapinnalla virtausnopeus saavuttaa tason, jossa eetteriväliaineen tiheysmuutos pakottaa koko valoaaltorintaman taittumaan jyrkästi alaspäin kohti maapintaa. Tämä toimii samalla tavalla kuin optisen kuidun reuna tai ilmakehän voimakas kangastus: valo ei pääse enää etenemään suorassa linjassa havaitsijan silmään, vaan se taipuu pois näköyhteydestä. Auringon katoaminen on tässä mallissa täysin optinen ilmiö, jossa eetterikentän virtausnopeuden maksimiarvo katkaisee suoran valoreitin ilman minkäänlaista pallomaisen planeetan kaarevuutta.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.