Mitä jäi jäljelle, kun lakkasin yrittämästä olla joku muu

Kirjoitan tämän siksi, että täällä puhutaan paljon siitä, mitä tapahtuu, kun ihminen irtautuu uskonnollisesta yhteisöstä. Usein puhutaan menetyksistä, ristiriidoista ja siitä, mitä jäi taakse. Harvemmin siitä, mitä voi löytyä myöhemmin.

Olen sokea. Sokeus on ollut elämässäni aina läsnä, mutta en ole koskaan halunnut tehdä siitä koko identiteettiäni. Se on yksi ominaisuus minussa, ei elämäni selitys. Ehkä se on silti opettanut kuuntelemaan tarkasti. Kun ei näe ilmeitä ja katseita, oppii kuulemaan äänenpainoja, taukoja ja sitäkin, mitä jätetään sanomatta.

Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä. Lapsena se oli koko maailma. Tavat, sanat, usko ja käsitys oikeasta elämästä olivat valmiina ennen kuin osasin itse kysyä niistä mitään. Vasta myöhemmin sisälläni alkoi kasvaa ristiriita. Ulospäin olin mukana, mutta sisältä olin jo matkalla muualle. Lopulta oli pakko sanoa ääneen, etten enää usko. Pelkäsin ennen kaikkea sitä, mitä menetän: perheen, yhteyden ja tutun maailman, vaikka en enää pystynyt elämään siinä omana itsenäni.

Kaikki ei kuitenkaan mennyt niin kuin olin pelännyt. Olin pitkään etäällä perheestäni, mutta kun kohtasimme uudelleen, minut otettiin vastaan minuna. Yksi läheiseni kiteytti asian muutamaan sanaan: "mies tietää mitä tekee". Se merkitsi paljon.

Nykyään koen jotain, jota minun on vaikea kuvata muuten kuin syväksi sisäiseksi rauhaksi. Se ei tarkoita jatkuvaa onnellisuutta. Minua ärsyttää, surettaa, innostaa ja joskus v*tuttaakin aivan normaalisti. Ero on siinä, etteivät tunteet enää määrittele sitä, kuka olen. Rauha ja minuus ovat syvemmällä. Ne muodostavat ikään kuin ytimen, joka pysyy paikallaan, vaikka sen päällä elämä liikkuu. Tunteet tulevat ja menevät välillä kovinakin aaltoina, mutta niiden ei tarvitse viedä mukanaan sitä, mikä minussa on pysyvää.

Rauha ei tullut heti. Ensin jouduin repimään pois vanhan identiteetin ja paljon sellaista, jonka varaan käsitykseni itsestäni oli rakentunut. Kun vanhat määritelmät eivät enää kantaneet, jouduin tavallaan katsomaan itseäni silmiin ilman niitä. Kysymään, mitä minusta jää jäljelle, kun yhteisö, usko ja muiden odotukset eivät enää kerro minulle, kuka olen. Silloin ymmärsin jotain olennaista: tätä minuuden ydintä kukaan toinen ihminen, yhteisö, uskonto tai olosuhde ei voi ottaa pois eikä viime kädessä määrittää. Sitä voidaan arvostella, sille voidaan asettaa ehtoja ja sen päälle voi kasaantua kaikenlaista, mutta itse ydin ei katoa. Kun tämän ymmärsin, jokin rauhoittui. Minun ei enää tarvinnut rakentaa itseäni uudelleen sen mukaan, miten muut minut näkivät.

Olen rakentanut elämästäni omannäköiseni. Elän itsenäisesti, teen työtä, jossa saan käyttää osaamistani, koodaan, koulutan ja opettelen jatkuvasti uutta. Myös arjen ja kehon suhteen olen löytänyt omat tapani: syön ketogeenisesti ja paastoan välillä, koska ne sopivat minulle. En siksi, että kaikkien pitäisi tehdä niin. Juuri siinä on koko asian ydin: kaikkien ei tarvitse elää samalla tavalla.

En ajattele, että sokeus olisi tehnyt minusta automaattisesti vahvan tai viisaan. Se olisi halpaa sankaritarinaa. Olen vain joutunut opettelemaan joitakin asioita eri tavalla. Myöskään uskonnollisesta yhteisöstä lähteminen ei tehnyt minusta parempaa ihmistä. Se pakotti kysymään todella vakavasti: mikä tässä elämässä on minun, ja mikä on muiden minulle valmiiksi antamaa?

Minusta rauha ei synny siitä, että kaikki ongelmat katoavat. Se syntyy pikemminkin siitä, ettei käy enää jatkuvaa sotaa itseään vastaan. Että pystyy katsomaan omia virheitään ilman että koko ihmisarvo romahtaa niiden mukana. Että voi muuttaa suuntaa ilman että kokee epäonnistuneensa ihmisenä. Että voi olla eri mieltä läheistensä kanssa ja silti rakastaa heitä.

En kirjoita tätä kehottaakseni ketään jättämään uskoaan, yhteisöään tai elämäntapaansa. Jollekin toinen tie on aivan oikea. Kirjoitan tämän siksi, että jos joku elää tällä hetkellä kahden maailman välissä ja ajattelee, että rehellisyys itselle tuhoaa kaiken, niin aina niin ei käy. Joskus se voi myös rakentaa jotain.

Minulta meni vuosia ymmärtää, ettei minun tarvitse todistaa kenellekään olevani oikeanlainen. Ei uskoville, ei uskonnottomille, ei näkeville eikä kenellekään muullekaan. Minun tehtäväni ei ole mahduttaa itseäni kaikkien muiden käsitykseen hyvästä elämästä, vaan elää tämä elämä niin, että tunnistan sen omakseni. Ja tällä hetkellä tunnistan. Olen tässä: sokeana, uskonnollisen yhteisön jättäneenä, omia valintojani tekevänä ihmisenä. Elämä ei ole täydellistä, eikä sen tarvitse olla. Tunteet ja tapahtumat liikkuvat, mutta niiden alla jokin pysyy. Minulla ei ole enää kiire pois itsestäni.