Metalli ja mielen mureneminen

Kuvittele keski-ikäinen mies seisomassa omakotitalonsa eteisessä, vetämässä jalkaansa työhanskoja, jotka tuoksuvat tärpätille ja vanhalle hikiselle nahalle. Vuosikymmenien ajan hän on elänyt elämäänsä tarkasti mitatun kaavan mukaan: herätys tasan kuudelta, kahvi mustana, töissä ei valiteta ja jokainen lauta on sahattu suoraan 90 asteen kulmaan. Psykologisella tasolla tuo kova työmoraali ja tinkimätön sääntöjen noudattaminen ovat olleet ainoa muuri, joka on pitänyt poissa syvän, nimettömän pelon siitä, että kaikki se mitä hän on rakentanut, onkin pohjimmiltaan tyhjän päällä.
Mutta nykyaikainen ihminen ei kaadu suuriin draamoihin, vaan hiipivään, näkymättömään kulumiseen. Kun hän kävelee pitkin tehtaan tai varaston harmaata lattiaa, hänen hengityksensä imee sisäänsä hienojakoista teollisuuspölyä, mikromuovia ja liuottimien kuivia kaasuja, jotka vuotavat ilmanvaihdosta vuosi toisensa jälkeen.
Psykoanalyyttisesti katsottuna hänen tiukka, defensseillä vuorattu mielensä ei osaa enää varautua kemialliseen hyökkäykseen. Kun hermomyrkyt ja pitkäaikainen pienhiukkasaltistus alkavat kertyä rasvakudokseen ja ohittaa veri-aivoesteen, se vanha, terävä ja kyyninen "pomo-asenne" alkaa murentua sisältäpäin. Se ei näy ensin sairautena, vaan outona, vieraana särönä todellisuudessa.
Ensin se tuntuu tyhjyytenä ohimoilla. Sitten kesken työpäivän ajatus katkeaa kesken lauseen, ikään kuin joku sammuttaisi päästä valot sekunnin murto-osaksi. Se mies, joka ennen muisti ulkoa jokaisen muttereiden koon ja pystyttiin herättämään kesken unien vastaamaan vaikeisiinkin kysymyksiin, huomaa tuijottavansa tyhjää seinää miettien, miksi hän oikeastaan on siinä.
Aivosumu tiivistyy hitaaksi, raskaaksi massaksi. Hänen oma puolustusmekanisminsa – se elämäntyöksi rakennettu kyynisyys ja varovaisuus – ei enää suojaakaan häntä, vaan tekee hänestä herkkimman mahdollisen kohteen. Kun otsalohkon kriittinen suodatin pehmenee myrkkyjen alla, hänestä tulee altis sille kaikelle ulkopuoliselle propagandalle, mainonnalle ja työpaikan piiloiselle painostukselle, jota hän ennen nuuskasi ja haistoi kaukaa epäluulolla. Nyt hän vain nyökkää, nielee selitykset mukisematta ja ostaa sen tarinan, joka hänelle ulkoapäin syötetään.
Siinä hän istuu taukotuvassa, juo haaleaa kahvia muumimukista ja tuijottaa muovista pöytälevyä, täysin tietämättömänä siitä, että se sama järjestelmä, jota hän on luullut palvelevansa koko ikänsä, on hiljaisesti syönyt sisältä sen miehen, joka siellä kerran asui.