Olisko täällä miehiä joiden avioliitoon kuuluu lapsettomuus ongelma? Olen aviomies ja meillä lasta on yritetty kolmisen vuotta. Ensin luomusti ja nyt jo yli vuosi lääkärin luona ravaten. Suoraan sanottuna ottaa pattiin tämä tilanne. Ymmärrän, että vaimolle tämä on tosi kova paikka. Onhan tämä minullekin, vaikken siitä niin puhu enkä itkeskele. Olen hämmentynyt että tämmöstäkin tuli eteen. Lääkärin mukaan lapsettomuus ongelma on vaimossa ja minussa on kaikki kunnossa. Äskettäin lääkäri alkoi vihjailemaan, ettei pitkään enää kannata näitä hoitoja jatkaa. Mitään tuloksia ei tähän mennessä olla saatu. Seuraava yritys syksyllä. Vaimo on tietysti surkea. Surettaa asia tietenkin minuakin mutta voisin ilman lapsia elämää jatkaa. Nyt vaimo on hurahtanut tähän adoptioon. Ja tätä koskee asiani.
Tiedän pari perhettä, johon on adoptoitu ulkomailta ihan mukavia muksuja. Uskon että voisin rakastaa heitä siinä missä omiakin. Silti tuntuu että mieluummin eläisin ilman lapsia tai tietenkin omista tarpeista syntyneiden lasten kanssa. Asia on moninainen, mutta kuulisin mielellään muiden ajatuksia. Mielessä on käynyt ero jonka jälkeen olisi mahdollista kenties löytää vaimo joka suostuu elämään lapsettomasti tai voi saada lapsia. Kun tämmöisiä on päässä niin aika vaikealta tuntuu sossujen syyniin lähteminen tai adoptoidun lapsen elatukseen sitoutuminen.
Tiedän pari perhettä, johon on adoptoitu ulkomailta ihan mukavia muksuja. Uskon että voisin rakastaa heitä siinä missä omiakin. Silti tuntuu että mieluummin eläisin ilman lapsia tai tietenkin omista tarpeista syntyneiden lasten kanssa. Asia on moninainen, mutta kuulisin mielellään muiden ajatuksia. Mielessä on käynyt ero jonka jälkeen olisi mahdollista kenties löytää vaimo joka suostuu elämään lapsettomasti tai voi saada lapsia. Kun tämmöisiä on päässä niin aika vaikealta tuntuu sossujen syyniin lähteminen tai adoptoidun lapsen elatukseen sitoutuminen.
Vastaukset 32
Vanhimmat
Ihan alkuun haluan sanoa, että ymmärrän mietteitäsi erittäin hyvin. Mutta naisena pystyn enemmän samaistua vaimosi asemaan. Itse olen 2 kertaa ollut raskaana mutta molemmat päättyivät keskenmenoon. Sen jälkeen, kohta vuoteen ei ole edes tärpännyt ja hoidot häämöttävät loppusyksyn jälkeen.
Miehelläni on lapsi edellisestä liitosta, joten häntä tämä lapsettomuus ei koettele kuten minua. Hän on hänen sanojensa mukaan "todistetusti terve", mitä minä ilmeisesti en ole. Äärimmäisen kova paikka, ei sitä pysty sanoin kuvailemaan. Pyytäisinkin, ettet missään tapauksessa jätä vaimoasi yksin tämän asian kanssa äläkä varsinkaan jätä häntä sen takia, ettei hän pysty saamaan lapsia.
Olisiko mahdollista keskustella hänen kanssaan? Oletko kertonut tunteistasi? Ei ehkä kannata suoralta kädeltä ottaa eroa puheeksi, mutta ehkei hän ymmärrä kantaasi. Oletan, ettet halua hänestä erota vaan päinvastoin jakaa elämäsi hänen kanssaan jatkossakin. Onhan teillä toiselle. Jos saisitte keskusteltua asian kunnolla halki, voisi syntyä ratkaisu ihan itsestäänkin.
Ja mistä tiedät, jos vaikka vaimosi potee tälläkin hetkellä suunnatonta syyllisyyttä siitä, ettei pysty saamaan sinulle (ja itselleen) lasta? Ehkä hän miettii myös mielessään luopuvansa sinusta, jotta "pääset" tekemään lapsia jonkun toisen kanssa... Puhukaa. Ja puhukaa perin pohjin ja kaikki tuntemuksenne ulos.
Sinulta vielä kysyisin, miksi et haluaisi adoptoida? Se, että olet itse terve ja voisit saada lapsia toisen kanssa ei tarkoita sitä, ettetkö voisi rakastaa ja olla isä sinun ja vaimosi yhteiselle adoptiolapselle.
Asia on todella vaikea enkä tarkoita syyllistä sinua enkä vaimoasi. Pystyn vaan aika hyvin tuntemaan samoin vaikkei meillä ihan noin kauan ole mennytkään, mutta mistä sitä tietää vaikka menisikin. Silti jo tämänkin vuoden aikana on tullut mietittyä usein, että saanko koskaan olla äiti. Ja miksen pystynyt kasvattamaan vatsassani olleita alkioita terveiksi lapsiksi. Eniten sattuu ajatus siitä, että miehelläni on jo lapsi. Mieheni ei pysty koskaan tuntemaan samoin kuin minä. Hän ei elä päivääkään miettien omia vikojaan, itse taas pohdin näitä asioita joka ikinen päivä, tuntien samanaikaisesti surua, turhautumista ja jopa häpeää.
Olen itsekin ajatellut, että jos ei muutaman vuoden sisään mitään tapahdu, niin haluan itsekin tutustua adoptioon tarkemmin. Se, miten jatkossa tulee käymään on kuitenkin täysi arvoitus ja sitä on turha spekuloida ennakkoon. Mennään päivää kerrallaan ja odotetaan. Ei tässä muu auta.
Toki itsellänikin on joskus käynyt mielessä hankkiutua omasta miehestäni eroon juuri siksi, kun hänellä on lapsi. Jos en ikinä saa jakaa sitä syntymän ihmettä hänen kanssaan, en tiedä kestänkö elää tietäen että hän jakoi sen jonkun toisen kanssa. Ja kasvatan vielä seuraavat 10 vuotta ainakin toisen naisen lasta, joka muistuttaa aina siitä mitä olisi voinut olla, mutta ei ole. Vaikeeta tämä on mullekin. :( Ja tuntemuksia on niin monia, ettei sitä pysty yhdessä viestissä kuvaamaan.
Toivon sinulle kaikkea hyvää ja ennen kaikkea voimia sinulle ja vaimollesi. Älä hylkää häntä, yrittäkää ensin edes keskustella.
Keskustelen mielelläni lisää, jos tunnet tarvetta jakaa tuntemuksiasi lisää. =) Tsemppiä!
Anteeksi, kyselitkin alussa onko tällä palstalla MIEHIÄ, joten et ehkä kaivannut naisten mielipiteitä. Halusin kuitenkin tuoda julki omat näkemykseni ja toivottavasti et pane sitä pahaksesi.
Kiitos viestistä. Ihan hyviä pointteja pistit. Mietin niitä. Ensisijaisesti kyllä kiinnostaa miesten näkökulmat.
Minulla ei ole asiasta minkäänlaisia kokemuksia, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että lasta ei kannata adoptoida, jos ei ihan itse halua sitä. Se, että vaimo haluaa, ei riitä perusteeksi.
Seuraavan kerran, kun vaimosi ottaa adoption puheeksi, kysy hänelyä, olisiko kummilapsen ottaminen jostain kehitysmaasta hänen mielestään varteen otettava vaihtoehto.
Ei taida vaimolle kummilapsi riittää. On meillä niitä kotosuomessakin monta muksua. Vaimo vetoaa hoivaviettiin. Että jos en suostu adoptioon, niin estän häneltä äitiyden ja naisena olon. Hän on kuulemma koko elämän tähdännyt äidiksi. Naimisiin menosta kun päätettiin niin silloin juteltiin, että lapsia saadaan jos luoja suo. Nyt on luojan suomisen kanssa vähän huonosti asiat. Nyt pitäisikin sitten ottaa lapsi maailmalta. Ei se ole ilmaista tuo adoptio eikä sitä asiaa sitten enää peruuteta, jos menee päin honkia. Ei oikein kiinnosta tuommoinen.
Jospa Luoja on ajatellutkin suoda teille adoptiolapsen. Mielestäni turhan usein ajatellaan, että adoptiolapsilla ei ole niitä "erinomaisia" ominaisuuksia, joita biologisilla lapsilla saattaisi olla. Miksei useimmin tuoda esille sitä, että adoptiolapsilla voi olla monia sellaisia ominaisuuksia, joita ei olisi koskaan voinut periä adoptiovanhemmiltaan.
Olen iloinen, että molemmat lapseni ovat todella liikunnallisia, mitä itse en todellakaan ole. He ovat myös hyvin sosiaalisia ja sopeutuvaisia.
Nykyisen tietämyksen mukaan hyvin monet asiat opitaan ympäristöstä. Esimerkiksi vaikka lapsi ei olisi kovin musikaalinen, mutta perheessä harrastetaan monin tavoin musiikkia, hän saattaa kokea musiikin hyvinkin omakseen.
Tunnen monia adoptioperheitä. Olemme monesti keskustelleet, että periaatteessa lapset voisivat olla kuka missäkin perheessä. Kaikki ovat olleet yhtä mieltä siitä, että on mahdotonta ajatella lapsia johonkin muuhun perheeseen kuin missä ovat. Niin perheensä näköisiä lapsista on tullut.
Jos olisin vaimosi ottaisin ilamn muuta eron.
Yhtälailla biologisten lasten kanssa voi mennä asiat "pieleen".
Kiitos kommenteistani. Kuten jo edellä kirjoitin tunnen adoptioisiä ja heidän lapsiaan. Ihan onnellisilta vaikuttavat. Olen keskustellut vaimoni kanssa adoptiosta paljonkin. Toivon sinun ajattelevan minunkin näkökulmaani. Anna niihin uusia näkökulmia jos voit.
Ensinnäkin paljon puhutaan adoption yhteydessä siitä ettei omat geenit ole tärkeitä. Minulle ne ovat. Veljilläni on lapsia ja minulla on kummilapsia. Veljieni lapsissa näen osittain omia geenejä ja viihdyn näiden lasten kanssa. Minulle ei ole välttämätöntä saada omaan kotiin lasta hoivattavaksi.
Lapsen adoptioon liittyy erilaisia riskejä kuin oman lapsen saamiseen, sanoittepa mitä tahansa. Lapsi voi olla persoonallisuudeltaan ihan erilainen, lapsi voi olla sairas, lapsi ei välttämättä sopeudu, lapsen kanssa voi olla erityisongelmia ja niin edelleen.
Ulkomailta adoption tehdessä edessä on väistämättä rasismi. Olen sen verran vanhanaikainen, että mielestäni on miehen tehtävä turvata perheensä olo ja olla perheenpää. Minua kammostuttaa ajatus perheen elämää häiritsevistä rasisteista ja muista huomauttelijoista ja uteliaista.
En ole varma, että lasten ulkomailta Suomeen adoptoiminen on oikein tai edes hyvä juttu. Suomeen adoptoidut ovat sen verran nuoria ettei tästä ole paljon kokemusta. Ruotsissa asuneena tunnen adoptioon liittyviä ongelmia.
On totta, että ruotsalaisia tutkimuksia on tehty kansainvälisistä adoptiolapsista. Pienellä osalla heistä on ollut teini-iässä/varhaisaikuisuudessa vaikeuksia.
Asiaa on uutisoitu huomioherättämistarkoituksessa. Aiheesta olisi voinut myös kirjoittaa: Valtaosa adoptiolapsista ovat tyytyväisiä elämäänsä!
Muistaakseni ongelmia on n. 10-prosenitlla lapsista. Uuden suomalaisen tutkimusen mukaan 25 % suomalaislapsista voi huonost.
Kun asuin Ruotsissa pari vuotta, mediassa esiintyi aikuistuneita ulkomailta adoptoituja, jotka vastustivat adoptiota. He ovat perustaneet muutaman yhdistyksenkin kritisoimaan adoptiota ulkomailta Ruotsiin. Etenkin Eteä-Koreasta adoptoidut esiintyivät mediassa ja heitähän Ruotsiin onkin adoptoitu iso ryhmä. Minä pelkään, että Kiinasta Suomeen adoptoidut voivat joskus nähdä tilanteensa samoin kuin Etelä-Koreasta adoptoidut Ruotsissa nyt. Monet adoptoidut kertoivat myös Ruotsissa kohtaamastaan rasismista. Minä en ehkä kestäisi, jos lapseni kokisi semmoista täällä Suomessa. Mieluummin tukisin rahalla ulkomailla asuvaa kummilasta kuin adoptoisin ulkomailta. Näin ajattelen tällä hetkellä.
Naisia tuntuu näillä palstoilla lähinnä kirjottelevan. Naisnäkökulmaa oonkin jo löytänyt aika paljon tähän lapsettomuus ja adoptio juttuun.
Kiinnostaisi kuitenkin teidän miesten näkökulmat. Eikö täällä ole ketään, joka on tai on ollut samassa tilanteessa?
Luin tuosta jostain ketjusta tapauksen, jossa oltiin erottu adoption jälkeen ja miehellä oli sitten uusi vaimo biologisine lapsineen. Vähän semmoista pelkään itsekin pelkään. Jos se adoptio on vaan vaimon villitys ja projekti, niin riittääkö se pitämään yhdessä. Tässä on linkki mitä tarkotan. Tiedän eronneita adoptioperheitä ja onhan se Eeva Biaudetkin semmoinen. http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000000394&posting=22000000009352014
Toisekseen mua kiinnostaisi ihan arkiasiat isänä adoptioperheessä. Rasismi? Alkaako sitä lasta rakastaa? Biologinen suku? Onko adoptiolapset aina sairaita tai vähintään hankalia? Suvun suhtautuminen? Kavereiden suhtautuminen? Muuttuuko vaimo? Mitä ongelmia ollut?
Akka täällä taas, mutta silti vastaan. Ensiksi, sitä ET voi adoptoida vain pitääksesi suhteenne pystyssä. Itse varmistin tuhannen ja yhdennen kerran, että oma ukkoni oli täysillä mukana. Se oli koko homman kulmakivi. Sinun täytyy miettiä lasta, sehän tässä on se keskeisin asia. Varmaa kun ei ole mikään, eli jos vaikka joskus eroaisittekin, toinen kuolisi tms. niin sinun pitäisi olla ihan täysillä isänä lapselle. Mieti itsesi lapsen asemaan. Vähintään kerran läheisensä menettänyt lapsi joutuu tilanteeseen, jossa isä ei haluakkaan lasta ja pitää sitä vaimon hullutuksena, ei hyvä.
Sinua nyt kuitenkin adoptio kiinnostaa niin etsi adoptio kirjallisuutta ja lue sitä, lue tutkimuksia jne. Lue sitä ja lue adoptiokriittistä keskustelua kanssa. Noihin viimeisen pätkän kysymyksiisi on vaikea vastata, koska ovat henkilökohtaisia. Mistä sitä tietää muuttuuko sinun vaimosi. Usein kummatkin vanhemmat muuttuu jonkun verran kun lapsi tulee taloon. Kuinka paljon ylipäänsä olet miettinyt sitä miten lapsi muuttaa elämää? Haluatko lapsia ylipäänsä?
Omasta kokemuksesta sanoisin, että moni asia muuttuu lapsen myötä (lapsen kuin lapsen) ja välttämätöntä on, että kummatkin vanhemmista on halunneet lasta ja sitoutuneet siihen.
Kiitos kommentista. Voisitko sinä kuvitella itsesi vaimoni tilanteeseen. Jos kieltäydyn adoptoinnista, niin mitä tekisit ja ajattelisit?
Olen miettinyt juuri noita poikkeustilanteita. Että jos vaikka vaimo kuolisi. Silloin minä jäisin yksin adoptoidun lapsen tai adoptoitujen lasten kanssa, joita en ole ollut täydestä sydämmestä toivomassa. Ei tunnu hyvältä ajatukselta.
mutta meillä lapsettomuus oli ja on miehen geenivirheestä johtuvaa. meillä tosin tuurasi vuosien jälkeen saimme luovutetuin siittiöin lapsen. JA HUOM! mieheni halusta ja pyynnöstä.
siis plen tavallaan naisena paikallasi. olisin tyytynyt lapsettomuuteen, adoptiokin olisi ollut minulle parempi vaihtoehto, mutta mies pyysi "tekemään hänelle pienen lapsen". ja minä suostuin.
lapsettomuus on kuitenkin aina kriisi. kummallekin vaikka vain toisesta löytyisi se "vika". ja on äärimmäisen tärkeää puhua se asia puhki ennen lasta. on se sitten millainen lapsi tahansa. luomu, adoptio tai lahja.
minun oli käytävä asia tietyllä henkisellä tasolla läpi ja hyväksytettävä itselleni ajatus yksinhuoltajuudesta, jos jatkossa jotain tulee. jos liitto ei kestä, jos kuolema korjaa ja niin edelleen.
vasta kun olin valmis sitoutumaan lapseen, olin valmis sitoutumaan lapsettomuushoitohinkin.
ja viimeisenä, mutta silti tärkeänä: mitä vaimosi sinulle merkitsee ihmisenä? minä ainakin nain ihmisen, en siittiöitä.
Juuri tuo on ratkaisevaa, etten pysty sitoutumaan yksinhuoltajuuteen. Vaikka ero tulisi, niin elatusmaksut tuskin kaataisivat maailmaani. Mutta haluaisinko silloin tavata adoptiolastani tai olla hänelle isä. Olla etäisä entisen vaimon kanssa asuvalle lapselle, joka ei ole biologisesti oma lapsi? Tai entä jos vaimo kuolisi. Biologisen lapsen kanssa vastaisin näihin kaikkiin KYLLÄ. Totta kai olisin isä omaa lihaa ja verta oleville lapsille, vaikka näiden kanssa voi tulla monenmoista ongelmaa. Sen sijaan kun arvelen koko ulkomailta adoptoinnin perusideaa, on minun hyvin vaikea sitoutua mihinkään. Eihän se ole mahdollista, mutta koeajankin jälkeen olisi helpompi sanoa asiasta ja lapsesta jotain. Tässä tilanteessa on ihan suuren tuntemattoman edessä, vaikka tunnen adoptioisejä ja heidän lapsia.
Sitten loppukysymyksesi. Vaimoni merkitsee minulle ihmisenä paljon. Jos hän voisi jatkaa elämää lapsettomana, se olisi minulle todella hyvä vaihtoehto tässä tilanteessa. Vaimoni on todennut haluavansa lapsia ja piste. Naimisiin mennessä puhuttiin, että jos Luoja suo. En minäkään nainut lapsentekovehjettä vaan päin vastoin ihanan naisen.
En osaa sanoa mitä tekisin. Saattaisin lähteä tai saattaisin jäädä, ainakin pitäisi punnita mitä elämältä haluan kaikista eniten.
Kauheinta olisi jos katkerana jäisi suhteeseen.
Mutta kyllä minä alun tuohtumuksen jälkeen varmasti osaisin arvostaa myös sitä, että olet tehnyt päätöksen itsenäisesti ja rehellisesti. Viimeistään ajan kanssa ymmärtää, ettei sellaiseen voi lähteä vastentahtoisesti, se oli ääretön vääryys lasta kohtaan.
Hei,
tässä vielä naisnäkökulmaa, eli vastaukseni kysymyksiisi:
Toisekseen mua kiinnostaisi ihan arkiasiat isänä adoptioperheessä.
1) Rasismi?
Mahdollisen rasismin kanssa tulee vain 'diilata'. Hoitaa aikuismaisesti. Pyrin kasvattamaan lapselleni terveen itsetunnon.
2) Alkaako sitä lasta rakastaa?
Alkaa. Ihan varmasti. Adoptoin lapsen ja miesystäväni vanhemmat todellakin rakastavat lastani. He on vat tyntämässä meitä avioliittoon, että heidän asemansa vakiintuisi lapsen elämässä ja että 'perintöasiat ovat kunnossa'.
3) Biologinen suku?
Lapsen biologisella suvulla ei ole oikeutta lapseen adoption jälkeen.
Lapset ovat joko löytölapsia tai heidän vanhempansa eivät pysty hoitamaan lasta. Joka kohdemaassa on omat käytäntönsä, mutta Suomi noudattaa Haagin lapsenoikeuksien sopimusta (?). Sopimuksen mukaan lapselle ensisijaisesti pyritään hankkimaan koti omassa kotimaassaan. Kv-adoptio on toissijainen ratkaisu.
3) Onko adoptiolapset aina sairaita tai vähintään hankalia?
Kohdemaan viranomiset määritelevät, minkälaisia lapsia voidaan laittaa kv-adoptioon. Esim. kaikilla ex-venäläislapsilla on jokinlainen diagnoosi, ainakin paperilla (koska diagnoosi vaaditaan).
Toivoin tervettä, alle kaksivuotiasta lasta. Lapseni on terve, kolmivuotias uhmaikäinen. Vastaukseni siis on, että lapsi voi olla terve, mutta kuitenkin hän on hankala (uhmaikä kuuluu normaaliin kehitykseen).
4) Suvun suhtautuminen? Kavereiden suhtautuminen?
Riippuu suvusta ja kavereista. Miesystävän kaverit ovat yllättäneet minut positiivisesti.
5) Muuttuuko vaimo?
Kyllä. Hänestä tulee äiti. Sinun paikkasi hänen huomionsa pääkohteenä menee, ainakin osittain/väliaisesti. Yövalvomiset veroittavat teidän kahdenkeskistä aikaanne.
6) Mitä ongelmia ollut?
Adoptiossa vaikeinta on odottaminen.
Sossujen kanssa kommunikointi oli minulle vaikeaa. Syynä oli kahden toimintakulttuurin yhteenrörmäys. Minun sossuni toimi 'monopoli-ajattelulla'. Itse odotin asiakaspalvelusalttiutta.
Jos adoptio ei tunnu oikealta ratkaisulta, se ei ole oikea ratkaisu.
Perheessämme on sekä kotitekoisia että adoptoitu lapsi. Suhteessani heihin ei ole eroa. En koe "sitoutuneeni adoptoidun lapsen elatukseen" mitenkään toisella tavalla kuin biojen. En ajattele asiaa noin.
Sossujen syyni... No miten sen nyt ottaa. En kokenut sitä syyninä. Meillä oli kyse keskustelusta.
Mutta vaikea on tilanne, jos pariskunnan toinen osapuoli haluaa lapsen, ja toinen ei.
Niin, olisi mielenkiintoista tietää sukupuolesi.
Otsikossa.
Tarkennan ajatusta tuosta elatuksesta. Koen velvollisuudeksi hoitaa elatus, jos on kyse omasta biologisesta lapsesta olipa lapsi saanut alkunsa tavalla tai toisella. Adoptiolapsen elatukseen sitoutuminen on minun mielestä eri juttu. Ehkä se johtuu ja samalla paljastaa sen, etten ainakaan nyt ole halukas adoptoimaan. En tiedä onko niiden lasten tuominen tänne oikein enkä tiedä moneen muuhunkaan kysymykseen ratkaisua. Minusta adoptoiminen on ihan eri juttu kuin biologisen lapsen saaminen. Soisin vaimolleni ilomielin adoption niin, että lapsi olisi vain hänen nimissään. Ei haittaisi vaikka adoptoitu lapsi asuisi kodissani ja olisin hänelle isäpuoli. Tämä ei lakien mukaan ole sellittua valitettavasti.
vaimollesi,koska eihän siitäkään mitään tulisi,jos vastentahtoisesti suoutuisit vaimosi projektiin?
Olen siis nainen, vaikka miehiltä halusit kommenttia. Siltikin sanon, että erotkaa. Lapsettomuus kalvaa välinne kuitenkin ajan myötä poikki ja vaimostasi tulee katkera nainen joka loppuelämänsä haikailee lasta.
Sinulla ei motiivit riitä adoptioon. Eli ette saisi yhteistä adoptiolasta, kyllä aqdoptioneuvonnassa tulee ilmi että projekti on vain vaimosi.
Älä siis haaskaa kummankaan aikaa, vaan erotkaa.
Laitoit aika erilaisen näkökulman kuin aiemmat kirjoittajat. Miksi suosittelet eroa? Osaatko ajatella miten vaimo kokisi eron tästä syystä?
Tässä on linkki Isät keskustelun samaan aiheeseen, jos jotain kiinnostaa.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=1500000000000113&posting=22000000009684317
Moro A...
Itse olen nyt tilanteessa että harkitsemme vakavasti ryhtyvämme adoptioon vaimoni kanssa. Meillä on takana lapsettomuushoitoja jotka eivät kuitenkaan natsanneet. Ajattelimme jo elämää ilman lapsia ja elimmekin niin vuoden verran. Nyt kuitenkin olemme keskustelleet adoptio asiasta ja tulleet toiseen tulokseen. Yritän sanoa, että ainakin meillä asia vaati ns. kypsymistä ennen kuin olimme valmiit adoptioon. Tietysti sinulla on vaikeampaa jos ei ole mahdollisuutta antaa ajan kulua ja selvitellä mielipiteitään. Infopaketit on tilattu ja nyt lähdetään kohti uutta askelta. Itse koen jos kaikki menee hyvin että adoptiolapsi on minulle ihan yhtä rakas kuin biologinenkin. En tiedä oliko tästä mitään apua, mutta palaillaan asiaan. !
A.Virtanen tässä, nimimerkkiä en saa nyt laitettua.
Huomasin vasta nyt lukea kirjoitustasi tarkemmin. Täällä siis on joku toinenkin mies samassa tilanteessa! Juuri noin meillä tosiaan on, että ikää on jo ja adoption ikärajatkin tulevat pian vastaan näillä nykyisillä jonon mitoilla. Vaimo on myös hyvin järkkymätön asiassa. Nämä MM-kisat jäävät ainakin mieleen... Uskon minäkin että adoptiolasta voisin rakastaa kuin omaakin. Eniten mietin sitä, että onko minulle oma lapsi ja isyys niin tärkeitä. Onhan noita lapsia tässä maailmassa ja suvussa. Adoptio on monimutkainen juttu siitä en pääse mihinkään. Minä haluaisin kysyä sinulta, että miten teillä sujui tuo lapseton elämä? Mitäköhän olisit tehnyt, jos vaimosi ei olisi suostunut lapsettomaan elämään? Miksi nyt lähdette adoptoimaan? Ystävä tuossa jo minulle jutellessa näytti tärkeän näkökulman jota en ollut tullut ajatelleeksi. Nimittäin se, ettei vaimo suostu ajattelemaankaan elämää lapsettomana, on tavallaan hänen ele kohti avioeroa. Enkö minä kelpaa tämmöisenä ukkona, joka ei adoptioon suostu. En ole vielä heittänyt kirvestä kaivoon tuon adoption suhteen, mutta aika toivottomalta tuntuu. Meillä käydään hyvin vihaisia ja surullisia keskusteluita näinä päivinä.
Ikävä kuulla että vaimosi on niin jyrkkä mielipiteissään. Minun on hieman vaikea asettua asemaasi, koska vaimoni kanssa olemme aina saaneet asiat hyvin keskusteltua. Elämä lapsettomana on sujunut yllättävän hyvin. Tosin välillä on kirpaissut kun on katsellut pienokaisten taaperrusta ja sukulaisten ym. tuttujen lapsia. Olemme matkustaneet todella paljon, antaneet aikaa itsellemme (lukeminen, ulkonakäynti etc.). En todellakaan tiedä mitä olisimme tehneet jos toinen olisi ollut eri mieltä. Olisiko löytynyt kompromissia ? Miten se olisi vaikuttanut suhteeseemme ? Jotenkin tuntuu kaukaa katsottuna parisuhteen jatkaminen vaikealta jos on erilaiset näkemykset yhteisistä asioista. Aina voi ja pitää oppia hyväksymään toisen hyviä ja huonoja puolia, mutta en tiedä mikä olisi teidän tapauksessanne sopiva väliratkaisu ? Aluksi olimme adoptiota vastaan, mutta aikamme oltua kahdestaan tulimme siis toisiin aatoksiin. Asia vain meni adoptioon kun keskustelimme ja pikkuhiljaa pitkän harkinnan jälkeen tulimme tähän tulokseen. Vanhemmuus ja se että näkee ja kokee lapsen kasvamisen hyvine ja vaikeine aikoineen sai kaiketi halut heräämään. Jos toinen meistä olisi ollut asiasta toistamieltä, ei olisi ollut mitään järkeä lähteä viemään asiaa eteenpäin. Aikaisemmin ainakin itse ajattelin niin, että rakastan vaimoani sen takia että meillä on hyvä olla yhdessä eikä sen takia että saamme pelkästään lapsia. Jos saamme tuon adoption onnistumaan on se hyvä lisä liittoomme. Miten jatkat tästä voi vain sanoa sinä itse. Mielestäni sinun pitää miettiä sitä, että sinulla on yksi elämä. Se pitää elää niin kuin tuntuu hyvältä eikä vaan toisen mieliksi. Tässä taas tätä joten koita kestää ja tsemppiä !
Saanko kysyä, mitä sinä ajattelet tuosta rasismista miehenä. Jos ulkomailta adoptoitte se varmaan koskee teitäkin. Tarkoitan sitä, että miten siihen pystyisi suhtautua. Ymmärrän että lasta tuetaan ja itsetuntoa kasvatetaan. Mutta miten tukea ja kannustaa kotona, jos lapsi kokee monta tuntia päivittäin muualla outoja katseita, uteliaisuutta, kysymyksiä, säälimistä ja muuta. Entä jos joku uhkailee ? Mikä on miehen tehtävä perheessä silloin.
Kieltämättä asia on mietityttänyt. Toisaalta kiusaamista voi esiintyä myös silloin jos esim. suomalaisessakin lapsessa on jotain erityistä. Pitänee vaan kasvattaa mahd.adoptiolapsen itsetuntoa ja yrittää keskustelemalla päästä asiasta yli. Maailmassa on ja tulee aina olemaan niitä, jotka osoittavat hölmöytensä mollaamalla toisia. Toisaalta luotan siihen, että kansainvälistymme koko ajan, eikä muunmaalaiset herätä enään niin suurta huomiota kuin aikaisemmin.
Juttelin tästä aiheesta mieheni kanssa kotona. Mieheni mielipide oli että lapsemme ovat omiamme, kaikilla tavoin, ja adoptio oli elämämme viisain ratkaisu (meillä on kaksi lasta kv-adoption kautta).
Toisaalta olimme myös molemmat sitä mieltä että jos pariskunnasta toinen haluaa lasta (adoption kautta), ja toinen ei, ja jos molemmille oma mielipide, toive tulevasta, on tärkeä, ei ole muuta ulospääsyä kuin avioero. Niin surullista kuin se onkin.
Vaimollasi ei ole oikeutta pakottaa sinua näin isossa, sitovassa ja loppuelämän muuttavassa asiassa omalle kannalleen. Ja toisinpäin, myöskään sinä et voi pakottaa vaimoasi elämään lapsettomana jos hän ei sitä halua.
t. äiti-nainen ja isä-mies & kaksi tenavaa
...keskustelufoorumissa:
www.sininenviiva.net
Moni on jo kirjoittanut foorumille mm. päiväkirjaa, miten lapsettomuutta on suhteessa käsitelty ja miten lapsettomuuden hoidot etenevät.