Mustan hiiliksen kierre

Se alkaa aivan huomaamatta, tyhjänä hetkenä iltamyöhään, kun talo on rauhoittunut ja varjot venyvät pitkin tapettia. Ensin se on vain ohikiitävä välähdys – häiriöajatus, joka lipsahtaa tajunnan raosta sisään ilman kutsua. Ihminen säpsähtää sitä, työntää sen pois ja kääntää kylkeään. Mutta siinä sekunnin murto-osassa on jo tehty virhe: hän on antanut sille huomiota.
Mielessä pakkomielle on kuin hiillos, joka tarvitsee vain yhden hengenvedon. Kun ajatusta yritää aktiivisesti kieltää, aivot tekevät vastapalveluksen ja hakevat sen esiin tarkistaakseen, onko se yhä poissa. Joka kerta kun sen olemassaoloa vastustetaan, sille annetaan lisää polttoainetta. Siitä tulee oma, erillinen elin ihmisen sisään – syöpäläinen, joka ei kysele lupaa, vaan ottaa tilan haltuunsa sentti sentiltä.
Päivät alkavat mennä läpi samean filmin. Työpaikalla ihminen saattaa hymyillä, vastata kysymyksiin ja ojentaa papereita, mutta se on enää pelkkää mekaanista teatteria. Pinnan alla, siellä missä ajattelun koneisto pyörii, kaikki resurssit on valjastettu palvelemaan sitä yhtä mustaa pistettä. Se ei ole enää pelkkä ajatus, jota ajatellaan; se on voima, joka ajattelee häntä.
Psyykkinen puolustusjärjestelmämme on rakennettu torjumaan ulkoisia uhkia, mutta se on täysin aseeton silloin, kun vihollinen on kasvanut sen omista soluista. Mitä pidemmälle kierre etenee, sitä enemmän todellisuus vääristyy. Arjen pienet asiat – aamukahvin höyry, ohikulkijan katse, radion uutiset – menettävät merkityksensä ja muuttuvat pelkiksi merkeiksi tai koodeiksi, jotka liittyvät siihen yhteen pakko-oireeseen.
Lopulta saavutetaan se piste, josta ei ole paluuta. Ihminen ja pakkomielle ovat sulautuneet yhteen. Se ei tunnu enää tuskalta tai vieraalta esineeltä mielessä, vaan se on muuttunut hänen ainoaksi totuudekseen, omaksi lakikseen, joka vaatii vain yhtä asiaa toteutuakseen: täydellistä tuhoa, jota mikään ei voi enää pysäyttää, koska koneisto on ottanut ohjat ja ihminen itse on jo ajat sitten lakannut olemasta.