Eteisen nahkainen hengitys

Löysin torstaina eteisestä ruskean nahkalompakon, jota ei aamulla vielä ollut siinä. Se ei ollut minun, eikä se kuulunut kenellekään muullekaan talossa asuvalle. Kun avasin sen, sisällä ei ollut pankkikortteja tai käteistä, vaan tiiviisti taiteltu, tuoreen ruisleivän viipale ja pieni, muovinen nappi, joka tuntui ikuisesti lämpimältä.
Ajattelin ensin viedä sen taloyhtiön ilmoitustaululle, mutta kun nostin sen pöydälle, huomasin sen hengittävän. Nahka kohosi ja laski hitaasti, aivan kuin pieni eläin olisi nukkunut sen sisällä. Avasin sen uudelleen. Leipäviipale oli kadonnut, ja sen tilalla oli vanha bussilippu, josta leimattu päivämäärä puuttui kokonaan. Sen sijaan lipussa luki mustekynällä kirjoitettuna: Älä ota vasemmanpuoleisia portaita.
Lompakko alkoi puhella iltapäivällä. Ääni ei tullut mistään tietystä kohdasta, vaan se kaikui lattialistojen alta ja keittiön kaapeista, matalana ja rauhallisena suhinana, joka muistutti radion kohinaa taajuuksien välissä. Se kertoi minulle asioita, joita en tiennyt tapahtuneen: että naapurin koira osaa puhua ranskaa silloin kun kukaan ei kuuntele, ja että postilaatikko on kasvanut senttimetrin verran viime yön aikana.
Illalla menin ulos ja otin lompakon taskuun. Katuvalot olivat sammuneet, vaikka kello oli vasta kahdeksan, ja koko Unioninkatu oli muuttunut pehmeämmäksi, ikään kuin se olisi tehty vanhasta huovasta. Kun kävelin kulman taakse, huomasin, että kaikki jalkakäytävät johtivat samaan suuntaan – suoraan eteisen kaappiin, jonka ovi oli jäänyt auki. Lompakko nykäisi taskussa kerran, raskaasti ja vaativasti, ja tiesin, että olin maksanut kyydistäni, vaikka en muistanut milloin olin astunut sisään.