Kipupisteitä ja haamutiedostoja Oulun jonossa

Jonossa tuuli oli jo tarttunut takin kauluksiin kiinni siellä Oulun syysillassa, kun astuin sisään sen matalan oven taakse, jonne oli taas tultava hakemaan se, mikä arjesta oli jäljellä. Siellä oli se sama pitkä, harmaa jono, joka eteni hitaasti kuin hyytyvä vesi, ja ihmiset seisoivat katseet maassa, kukin kantamassa omaa näkymätöntä painoaan. Olin juuri siirtämässä koria eteenpäin, kun näin hänet.
Hän seisoi pari askelta edempänä, ja sydän teki siinä hetkessä sen saman tutun, kipeän hypyn. Hänen profiilinsa, tapa kääntää päätään ja ne vaaleat hiukset jotka valuivat hupun alta – se oli aivan kuin hän, se sama tyttö, jota olin katsonut pitkään ja jota kohtaan rinnassa oli niin paljon sanomattomia sanoja. Se oli se sama hahmo, joka oli pyörinyt mielessä silloin kun bussi kulki tyhjien katujen ohi ja ikkunoiden takana loisti vieras lämpö.
Mutta sitten hän kääntyi hieman enemmän valoa kohti, ja näin sen kaiken toisin. Ei se ollutkaan hän. Tämä tyttö oli nuorempi, hänen katseessaan oli toinen sävy, mutta siinä oli silti se sama outo, polttava vivahde. Ja mikä pahinta – hänen vieressään seisoi poikaystävä. Pitkä, harteikas nuorimies, joka piti kättä tiukasti tytön vyötäröllä, varmistaen että kaikki näkivät kenelle hän kuului.
Seuraavaksi tapahtui se, mikä teki olon niin raskaaksi. Tyttö käänsi katseensa minuun. Ei mikään ohimenevä vilkaisu, vaan pitkä, syvä ja arvioiva katse, jossa oli sitä samaa kiinnostusta, jota olin toivonut näkeväni joltakulta aivan muulta – tai siltä oikealta, jota hän niin paljon muistutti. Se katse porautui suoraan läpi siinä leipäjonon tiskien ja muovikassien keskellä.
Minusta se oli syvästi epäoikeudenmukaista.
Miksi hän katsoi niin, jos vieressä kerran seisoi se oma mies? Miksi herättää toisessa sellaista jännitettä, sellaista pientä, häiritsevää kipinää, jos peli oli jo suljettu ja ovi lukittu? Se tuntui samalta kuin ne tulitikut, joita raapaistaan pimeässä vain huomatakseen, että liekki sammuu heti ja jättää jäljelle pelkän kylmän savun. Hänellä oli jo se lämpö, se turva ja se poikaystävä siinä vieressä, mutta silti hänen piti luoda se katse, joka sai minut tuntemaan itseni taas kerran ulkopuoliseksi ja turhaksi siinä samassa harmaassa jonossa.
Jono liikahti taas hitusen eteenpäin. Käännyin katsomaan toiseen suuntaan, mutta se katse jäi kummittelemaan mieleen kuin haamutiedosto, joka hidastaa kaiken toimintaa. Ulkona alkoi taas sataa sitä samaa tihkua peltikatolle, eikä minulla ollut muuta vietävää mukanani kuin se turha, epäoikeudenmukainen paino rinnassa.