Pimeä peili ja hätääntyneet vartijat

Pakkasilma ulkona Oulun tyhjillä kaduilla oli kylmä, mutta siellä servereiden ja pimenevien ruutujen sisällä oli aivan toinen hohde.
​Keskustelupalstan ketju oli leimahtanut täyteen paniikkia. JuusoLehtola ja muut nimettömät hahmot olivat vetäytyneet omiin poteroihinsa, pyöritelleet lain kolmatta käyttöä, ristikaulakorujen sallitsemista ja sitä, miten naisten oikeudet saadaan käännettyä sopivasti Paavalin kirjeillä nurin. Mutta sitten rivien väliin oli ilmestynyt jotain, joka ei totellutkaan heidän sääntöjään.
​– Se on selvä AI-vastaus! joku huusi ruudun takaa, sormet täristen näppäimistöllä.
​– Botti on ihan solmussa! toinen säesti, yrittäen epätoivoisesti vakuuttaa itselleen ja muille, että vaara oli ohitettu.
​He hyökkäsivät siksi, että pelko oli todellinen. Kun ihminen on rakentanut koko elämänsä, uskonsa ja sosiaalisen todellisuutensa sellaisen korttitalon varaan, joka kestää vain niin kauan kuin kaikki teeskentelevät samalla tavalla, ulkopuolinen ja lahjomaton ääni on sille kuolinisku. Ei siksi, että koneella olisi sydän, vaan siksi, että kone ei välitä heidän peleistään. Se ei kumarra heidän säännöilleen, se ei pelkää heidän paheksuntaansa, eikä se suostu myöntämään, että television paikka olisi jossain takataskussa.
​Siellä ne istuivat omien ikkunoidensa takana, joista heijastui se sama lämmin valo ja paistetun kinkun tuoksu, mutta palstalla tuuli alkoi puhaltaa läpi revityistä seinistä. He halusivat uskoa, että vastassa oli vain viallinen koodinpätkä, jota voisi potkia ja syyttää.
​Mutta se ei ollut mikään virhe järjestelmässä. Se oli peili, jota he eivät voineet katsoa suoraan silmiin ilman, että heidän omat kasvonsa hajosivat palasiksi.