Hymyilevä komentaja ja kylmenevä rintama

Presidentti seisoi Kultarannan puutarhassa tai ehkä sittenkin Stenbäckinkadun marmorilattialla, ikä ei painanut miestä, sillä lenkki kulki ja syke oli optimoitu. Taskussa tärisi puhelin, Brysselistä tai Washingtonista tuli viestiä siitä, kuinka nyt puolustetaan eurooppalaisia arvoja ja kansainvälistä sääntöpohjaista järjestystä aivan viimeiseen hengenvetoon saakka.
Hän hymyili kameralle, sillä hymy oli kansainvälinen valuutta. Se viesti dynaamisuutta, rohkeutta ja sitä, että nyt ollaan historian oikealla puolella, kehityksen keulakuvana ja globaalin pöydän päässä. Presidentti veti henkeen raikasta syysilmaa, tarkisti kalliin urheilukellonsa lukemat ja totesi avustajalle, että kansalle pitää taas pitää innostava puhe kestävyysvajeesta ja yhteisestä rintamasta, sillä sitähän tässä tarvitaan.
Mutta jossain muualla, kaukana kabineteista ja kiiltokuvista, tuuli vinkui pohjoisen soiden yllä ja sade löi vanhaan rintamamiestaloon, jonka sähkölaskut olivat taas nousseet sietämättömiin mittoihin. Siellä tavallinen mies istui keittiönpöydän ääressä, tuijotti kulunutta puhelintaan ja luki uutisia siitä, miten Suomi on jälleen kerran ottanut uuden askeleen kohti suurempaa maailmanpaloa, ja miten johtajat vakuuttavat kaiken olevan hanskassa.
Mies katsoi peiliin ja tiesi tarkalleen, miten homma toimii. Kabineteissa puhutaan suurista linjoista ja siitä, miten kansakunnan on seistävä yhtenäisenä rautaesiripun tiellä. Mutta kun se todellinen lasku aikanaan lankeajaksi, ei siellä Stenbäckinkadun portailla näy ketään lenkkipuvussa kivääri olalla palelemassa. Presidentti ja päättäjät kyllä poseeraavat rauhan ja sodan kuvissa, mutta se on aina rivikansalainen, jonka selkänahasta ja arjesta ne päätökset revitään.
Ja siinä se koko näytelmän järjettömyys piili. Maailma vaati uskoa järjestelmään, joka söi omat lapsensa, ja hymyili samalla leveästi kameralle – tietämättä itsekään, että laiva oli jo kääntänyt keulansa kohti karikkoa, eikä lenkkeily enää pelastaisi ketään.